Nimi: Pölyä noidan sormenpäissä
Fandom: Harry Potter
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Genre: Jouludraama
Henkilöt: Hestia Jones, Petunia Dursley, Gwenog Jones ja Dudley Dursley.
Tiivistelmä: Jouluaatonaatto vuonna 1997. Harry Potterin tädin perhe on pidettävä turvassa joulunakin.
Kirjoittajan sana: Tämä osallistuu joululauluhaasteeseen Haloo Helsingin biisillä
Joulun kanssas jaan, josta on lainaus tekstin alussa ja lopussa kursiivilla. Tätä kirjoittaessa kuuntelin myös
Pähkinänsärkijästä tuttua laulua.
Joulun jälkeen tämän voi siirtää Notkoon.
Lempeää joulunodotusta!
PÖLYÄ NOIDAN SORMENPÄISSÄValkoinen maa, antaa sataa.
Tahtoisin päästä sua halaamaan.
Tänä vuonna tämän joulun kanssas jaan.Portaiden nouseminen tuntui kipuna etureisissä ja lonkassa. Häntäluukin muistutti olemassaolostaan. Mutta kipu ei haitannut Hestiaa. Kipu kertoi ainoastaan siitä, ettei hän ollut ollut luudanvarrella puoleen vuoteen. Toissapäivänä hänen sisarensa Gwenog oli puolipakolla raahannut hänet lentämään, ja voi Merlin, miten ihanaa se oli ollut! Hestia oli viilettänyt Nimbuksellaan niin tottuneesti, että kukaan tuskin olisi arvannut hänen olleen lentämättä niin pitkään.
Tauko ei ollut ollut Hestian valinta, se oli ollut killan valinta. Kun heinäkuussa Hestia ja Dedalus Diggle oli määrätty Harry Potterin tädin perheen vartijoiksi, ei Hestia ollut arvannut, miten paljosta hän joutuisi luopumaan. Nyt, jouluaatonaattona, hän ja Dedalus olivat asuneet Dursleyiden kanssa kohta viisi kuukautta. Aina kerran kuussa joku kiltalaisista kävi päästämässä heitä muutamiksi päiviksi vapaalle, mutta se oli aika vähäinen kiitos siitä, että joutui elämään saman katon alla jästeistä jästeimpien kanssa.
Hestia pysähtyi yläkerran aulaan kuulostelemaan. Dudleyn huoneesta kantautui sotaisan tietokonepelin ääniä ja olohuoneesta Pähkinänsärkijän musiikkia. Hestia mietti tovin, olisiko tervetullut katsomaan balettia Vernonin ja Petunian kanssa. Kun hän oli ollut pikkunoita, oli äiti vienyt hänet ja Gwenogin katsomaan juuri Pähkinänsärkijää, ja siinä missä pikkusisko oli ollut tylsistyä kuoliaaksi, oli Hestia ihastunut ikihyviksi. Kaksi joulua sitten Hestia oli nähnyt Pähkinänsärkijän uudelleen, tällä kertaa parhaan ystävänsä Emmeline Vancen kanssa.
Hestia huokaisi, mutta Dudleyn pelissä räjähtävä pommi peitti sen alleen. Niin, ei Hestian lentämättömyys ollut johtunut ainoastaan siitä, että hänen täytyi suojella Dursleyita. Se johtui ennen muuta siitä, että hänellä ei ollut enää ystävää, jonka kanssa lentää. Oli toki Gwenog, mutta sisko oli ammattihuispaajana sen verran raskasta lentoseuraa, että Hestia oli lentänyt mieluummin Emmelinen kanssa, aina siitä asti, kun he olivat Tylypahkassa pelanneet samassa huispausjoukkueessa.
Mutta nyt ei Emmelineä enää ollut. Kuolonsyöjät olivat murhanneet hänet kesken kauniin ja helteisen kesäpäivän eikä jokin osa Hestiasta vieläkään suostunut ymmärtämään sitä.
Mutta Hestia ei halunnut ajatella sitä nyt. Eikä hän tarkemmin ajateltuna välittänyt nähdä Pähkinänsärkijää.
Hestia veti huoneensa oven auki. Vaikka hän oli asunut siellä jo viisi kuukautta, siellä oleminen tuntui yhä omituiselta. Hestia oli käynyt huoneessa ensimmäisen kerran yli kaksikymmentä vuotta sitten. Silloin siellä oli asunut James Potter. Silloin seinät olivat olleet täynnä Kadlein Kanuunoiden julisteita ja ikkunalaudalla oli komeillut huispauksen tupamestaruuspokaali, jonka Rohkelikko oli voittanut.
”Jones, avaa sitä ikkunaa enemmän. Äiti tappaa minut, jos haistaa, että me ollaan poltettu täällä”, James sanoi huolestuneena. Leveällä ikkunalaudalla istuva Hestia virnisti ja työnsi ikkunaa enemmän auki. Sitten hän sytytti uuden tupakan ja sanoi:
”Sinun ei pitäisi polttaa, jos yhä haaveilet ammattilaishuispaajan urasta.”
”Hei, sinä poltat kymmenen kertaa enemmän kuin minä”, James ärähti ja suki lennokkaita hiuksiaan taaksepäin, kuten teki aina ollessaan levoton.
”En minä halua huispata työkseni.”
”Mutta sinä olet hyvä.”
”Minä haluan haudata ihmisiä.”
”Hautaatko sinä sitten minutkin?”
”Älä kysele typeriä. Saanko minä nyt avata joululahjani?”
James nyökkäsi ja kohottautui sängyllään parempaan asentoon. Hestia tumppasi tupakan Jamesin äidin kukkakuvioidulle teelautaselle ja otti sitten käteensä ruskeaan paperiin pakatun pienen paketin. Hän käänteli pakettia hetken käsissään ja repi kääreen sitten auki. Sisältä paljastui luutakompassi.
”Vau”, Hestia henkäisi tutkiessaan ehkä kauneinta koskaan näkemäänsä luutakompassia. Se oli koristeltu Rohkelikon värein ja sen taakse oli kaiverrettu teksti: Ad absurdum.
”Mielettömyyteen”, James sanoi hiljaa, vaikka Hestia osasi latinaa sen verran, että tiesi kompassiin kaiverretun Rohkelikon huispausjoukkueen tunnuslauseen.
”Tämä on ihan tosi hieno”, Hestia sanoi ja hymy valaisi Jamesin kasvot. Hän oli juuri sanomassa jotakin, kun alakerrasta kuului Euphemia Potterin huuto:
”James! Ethän sinä polta siellä?”Koputus oveen havahdutti Hestian mietteistään. Hän hypähti alas ikkunalaudalta ja kutsui tulijan sisälle.
Hestian suureksi yllätykseksi ovella seisoi Dudley.
”Loppuiko sinun pelisi?” Hestia kysyi typerästi, koska ei keksinyt mitään järjellistä syytä sille, miksi Dudley halusi puhua hänelle. Yleensä Dursleyt käyttivät päivistään huomattavan ison osan Hestian ja Dedaluksen välttelemiseen.
”Ei. Tai joo, minä pistin kaiken paskaksi, mutta saa sitä peliä pelattua uudestaankin. Mutta… minulla olisi yksi kysymys. Minä mietin… mietin, että tiedätkö sinä, missä se on? Kun kohta on joulu ja kaikkea.”
”Ai mikä on?” Hestia kysyi ymmärtämättä ollenkaan, mistä poika puhui.
”Harry.”
Hestia ei pystynyt salaamaan hämmästystään. Dursleyt eivät olleet puhuneet Harrysta kertaakaan koko viiden kuukauden aikana. Aluksi Hestia oli lörpötellyt heille Harrysta päivittäin, mutta muutaman viikon päästä hän oli luovuttanut. Tuntui helpoimmalta antaa Dursleyiden uskoa, että Harrya ei ollut olemassakaan.
”Minä… kukaan ei tiedä, missä hän on.”
”Onkohan se kuollut?” Dudley kysyi omituisen hiljaa.
”Sen me varmasti tietäisimme”, Hestia sanoi yrittäen pitää äänensä varmana.
”Niin… niin kai sitten. Ollaankohan me täällä vielä kauan?”
”En minä tiedä valitettavasti sitäkään”, Hestia sanoi raskaasti. Hän ymmärsi, miksi Harryn oli tärkeää pysytellä piilossa, mutta silti hän usein huomasi toivovansa, että poika antaisi edes jonkinlaisen merkin itsestään.
”Niin, Harrysta se kai riippuu. No, minä menen räisikimään”, Dudley sanoi ja lähti sulkien oven perässään. Sanattomasta yhteisestä sopimuksesta Vanukkalan kylän talossa numero kuusi pidettiin aina ovia suljettuina. Niin oli ollut myös Potterien asuessa siellä, tai ainakin James oli ollut hyvin tarkka siitä, että hänen huoneensa ovi oli aina kiinni.
Hestia pudisti päätään kuin karkottaakseen kipeät ajatukset. Jamesin muisteleminen ei ollut enää vuosiin tehnyt niin kipeää kuin mitä se oli tehnyt koko kahdeksankymmentäluvun. Mutta nyt, Harryn ollessa velhomaailman puheenaihe numero yksi, Hestia huomasi ajattelevansa jälleen päivittäin Jamesia.
Ja toki se johtui myös tästä talosta, vaikka Potterit eivät olleetkaan asuneet täällä enää lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Euphemian ja Fleamontin kuoltua Amelia Bones oli ostanut talon ja asunut siellä aina viime vuoteen, kuolemaansa, saakka. Hän oli testamentannut talon veljentyttärelleen Susanille, mutta tyttö oli vielä Tylypahkassa ja oli ilomielin luovuttanut perintönsä killan käyttöön.
Hestia tiesi, että myös joulu sai hänen tunteensa pintaan. Välillä tuntui kestämättömältä olla vankina tässä tutussa talossa, nähdä Harryn kuva lähes päivittäin Päivän profeetassa ja muistaa Jamesista asioita, joita hän ei ollut muistanut vuosiin. Ja sitten olivat vielä Dursleyt sekä suru Emmelinestä.
Äkkiä Hestia ei enää kestänyt huoneen muistojen sakeuttamaa ilmaa. Hän avasi oven, harppoi portaat alas ja pysähtyi haukkomaan henkeään keittiön eteen. Hän sulki silmänsä ja yritti ajatella mukavia asioita, tuulentuiverrusta lentäessä, kiillotetun luudanvarren tuoksua, Jamesin kättä hänen hiuksissaan… ei, ei sitä.
”Voitko huonosti?”
Hestia hätkähti ja avasi silmänsä. Hän katsoi suoraan esiliinaan pukeutuneeseen Petuniaan, joka seisoi keittiön ovella.
”Minä… vähän.”
”Tule ottamaan lasillinen vettä”, Petunia sanoi ystävällisimmällä äänellään, jonka Hestia oli kuullut aiemmin ainoastaan Petunian puhuessa pojalleen.
Hestia seurasi Petuniaa keittiöön. Petunia tuntui hetken empivän, ennen kuin täytti vesilasin ja ojensi sen Hestialle. Hestia empi vähintäänkin yhtä kauan, ennen kuin istuutui pöydän ääreen. Petunia käänsi hänelle selkänsä ja alkoi kuoria päärynöitä kuorimaveitsellä, joka Hestian mielestä oli yksi hupaisimmista jästikeksinnöistä.
”Mitä sinä teet?” Hestia kysyi. Hänestä tuntui jo paremmalta. Vesi huuhtoi pois kurkkua kuristavan palan ja keittiössä happi kulki muutenkin paremmin kuin yläkerran muistojen sakeuttamassa huoneessa.
”Päärynähilloa. Vanha Evansien joulutraditio.”
”Tekiköhän Lily sitä Jamesille?” Hestia ajatteli ja tajusi vasta hiljaisuuden laskeuduttua sanoneensa sen ääneen. Kuorimaveitsi kolahti tiskipöydälle ja Petunia kääntyi ympäri.
”Lopeta itsesi kiusaaminen. Ja minun.”
”Miten minä kiusaan sinua?”
”Jos Potter olisi valinnut sinut, minun siskoni olisi yhä elossa. Ja ehkä naimisissa jonkun kunniallisen miehen kanssa. Ehkä hän istuisi siinä sinun paikallasi ja kuorisi minun kanssani päärynöitä”, Petunia sanoi ääni värittömänä.
”Olen pahoillani meidän molempien puolesta”, Hestia sanoi ääni yhtä värittömänä. Hetken hän ja Petunia katselivat toisiaan kuin näkisivät toisensa ensimmäisen kerran. Hestia ei ollut tajunnut Petunian tietävän hänestä ja Jamesista. Mistä Petunia oli voinut arvata? Hestia oli aikeissa kysyä, mutta Petunia kääntyi ympäri ja alkoi taas kuoria päärynöitä vimmaisella nopeudella.
Hestia mietti, mitä tekisi. Hän voisi lähteä yläkertaan sanomatta sanaakaan tai sitten hän voisi istua siinä hiljaa ja odottaa, olisiko Petunialla vielä jotain sanottavaa. Hestia valitsi jäämisen, lähinnä siksi, ettei hän halunnut mennä huoneeseensa. Hetken mietittyään hän nousi ylös, käveli Petunian viereen ja otti työtason ylälaatikosta toisen kuorimaveitsen. Petunia kohotti häneen hämmästyneen katseensa, kun hän otti päärynän ja meni takaisin pöydän ääreen.
Hestia katsoi kuorimaveistä kädessään. Se näytti aivan järjettömältä. Miten sitä oikein käytettiin? Vaivihkaa hän katsoi, mitä Petunia teki. Petunia ehkä aavisti hänen katseensa selässään, koska sanoi:
”Tuo on todella huono veitsi. Jos haluat, voit käyttää taikuutta. Vernon alkoi katsoa James Bondia, hän ei tule pitkään aikaan alas.”
Hestia ei tiennyt, mikä James Bond oli, mutta huojentuneena hän kaivoi taikasauvan taskustaan ja loitsi näkymättömän veitsen kuorimaan päärynää.
”Kaipaatko sinä yhä Potteria?” Petunia kysyi yllättäen eikä kääntynyt Hestiaan päin.
”Välillä.”
Petunia tuhahti ja sai Hestian ärsyyntymään. Hestia ei halunnut hänen kysyvän lisää Jamesista, joten hän päätti kysyä ensimmäisen mieleensä juolahtavan kysymyksen:
”Kaipaatko sinä Lilyä?”
Hestia näki Petunian jähmettyvän, ennen kuin tämä jatkoi päärynöiden vimmaista kuorimista ja sanoi jälleen värittömällä äänellä:
”Lily on ollut poissa jo kauan. Ei hän ole enää kuin pölyä noidan sormenpäissä.”
Hestia oli juuri kohottanut sauvansa leijuttaakseen viipaloidut päärynänpalaset kattilaan, mutta laski sitten sauvansa yllättyneenä. Mitä Petunia oli juuri sanonut? Oliko hän käyttänyt yhtä Dedaluksen lempisanonnoista? Ilmeisesti Petunia oli itsekin tajunnut lainanneensa velhomaailman sanontaa, koska hän kääntyi ympäri ja näytti kauhistuneelta.
”Te teette minut hulluksi!” hän äyskähti, tarttui Hestian kuorimiin päärynäviipaleisiin ja heitti ne vimmoissaan kattilaan.
Siinä samassa ovikello soi. Tai ei se oikeastaan ollut ovikello, se oli kilpiloitsuun yhdistetty salaisuudenhaltijantunnistin, joka sanoi Gwenogin äänellä:
”Moi. Tulin vähän aikaisessa. Päästätkö sisään?”
Ilahtuneena paitsi siskonsa näkemisestä, myös Petunian raivon välttämisestä, Hestia hypähti alas tuolilta ja kiiruhti poistamaan kilpiloitsuja eteiseen.
Ulkona oli alkanut pyryttää rankasti lunta. Kuistilla hytisevä Gwenog ravisti lyhyet hiuksensa kuin koira turkkinsa ja kapsahti sitten isosiskonsa kaulaan.
”Hyvää joulua, Hestia!”
”Hyvää joulua, Gwen”, Hestia sanoi hymyillen. Jälleen kerran hänen sisuksissaan tuntui pieni pistos siitä, että hän joutuisi viettämään jouluaaton Dursleyiden kanssa, koska Gwenog halusi olla kahdestaan tuoreen miesystävänsä Kingsleyn kanssa. Hestia ymmärsi sen hyvin, mutta silti se tuntui vähän epäreilulta, olkoonkin, että Gwenog ja Kingsley olivat kutsuneet hänet syömään joulupäivänä.
”Joko Dedalus on lähtenyt joululomalle?” Gwenog kysyi taiottuaan kaapunsa kuivaksi ja ripustettuaan sen naulakkoon. Luudanvartensa hän oli asettanut nojaamaan naulakon viereen, ja Hestia osasi jo kuvitella Vernonin halveksuntaa tihkuvan tuhahduksen, kun mies tulisi alakertaan.
”Jep. Hän palaa jouluaamuna.”
”Kiva. Morjens, Petunia! Tuoksuupa täällä herkulliselta”, Gwenog huikkasi keittiön suuntaan, mutta ei saanut vastausta. Hestia pyöräytti siskolleen silmiään ja johdatti hänet ruokasaliin.
”Vau, mikä joulukuusi”, Gwenog henkäisi nähdessään ruokasalin isoon erkkeriin pystytetyn tuuhean kuusen, jonka Petunia oli koristellut kultaisilla köynnöksillä ja punaisilla palloilla. Latvassa komeili iso, kimalteleva tähti.
”Hankin Rohkelikon väriset koristeet, mutta ei kerrota sitä Dursleyille”, Hestia sanoi matalalla äänellä ja sai Gwenogin naurahtamaan. Sitten Gwenog istuutui mustalle nahkasohvalle ja alkoi penkoa reppuaan, johon oli kirjailtu Henkipään Harpyijoiden logo. Vasta silloin Hestia muisti Harpyijoiden ja Impoon Ampiaisten välisen huispausottelun, joka oli eilen päättynyt murskalukemiin Gwenogin luotsaaman Harpyijoiden hyväksi.
”Onnittelut Impoon ampiaisten voitosta. On varmasti hyvä mieli jäädä joulutauolle tuollaisen matsin jälkeen”, Hestia sanoi, mutta Gwenog huitaisi kädellään kärsimättömästi ilmaan.
”Se oli ihan sunnuntailentelyä koko matsi. Ampiaiset olivat jo henkisesti niin joululomalla, että heitä vastaan oli suorastaan tylsää pelata. Mutta istu alas, minä haluan antaa sinulle joululahjan nyt.”
Hestia yllättyi. He olivat sopineet, että vaihtaisivat lahjat vasta joulupäivänä. Hestia ei ollut vielä edes paketoinut Gwenogille ostamaansa muistipalloa, jota hajamielinen huispausjoukkueen kapteeni todella tarvitsi. Gwenog näki hänen ihmetyksensä ja sanoi:
”Minä en malta enää odottaa yhtään kauempaa, tämä lahja on odottanut kaappini perällä kesästä asti”, Gwenog sanoi ja ojensi Hestialle paketin, joka oli kääritty joulutontuiksi pukeutuneita keijuja esittävään kirkkaanvihreään paperiin. Kun Hestia otti paketin käteensä, keijut lensivät muodostelemaan, josta muodostui sanat: ”Lennokasta joulua, H!”
”Niin sinun tapaistasi olla kärsimätön”, Hestia naurahti ja Gwenog kohautti olkiaan.
”Avaa jo!”
Hestia avasi paketin, josta hänen syliinsä tipahti jotain todella tuttua. Jamesin hänelle vuosia sitten antama luutakompassi oli kiillotettu, sen säröillä ollut lasi oli korjattu ja sen neula liikkui jälleen.
”Miten… sinähän sanoit, ettei Rojumo osannut korjata tätä.”
”Ei osannutkaan, mutta vein sen ruotsalaiselle luutasepälle, kun kävimme kesällä kisamatkalla Tukholmassa. Hän purki tuossa sauvanheilautuksessa kompassiin osuneen hämäytyskirouksen.”
Hestia ei tiennyt, mitä sanoa. Kompassi oli rikkoutunut pari vuotta aikaisemmin, kun hän oli ollut mukana siirtämässä Harrya Dursleyiden luota Kalmanhanaukiolle. Silloin luutaseppä oli sanonut, ettei niin vanhaa kompassia pystynyt korjaamaan. Mutta siinä se nyt oli hänen sylissään, Rohkelikon väreissä hehkuen ja neula osoittaen eteenpäin.
”Toivottavasti kompassisi osoittaa aina eteenpäin”, Gwenog sanoi hellästi ja kyyneleet nousivat Hestian silmiin. Hän oli juuri aikeissa sopertaa kiitoksen, kun keittiöstä kantautui Petunian ääni:
”Tulkaa glögille!”
Vaikka Petunian ääni oli kireä, ja Hestia tiesi, että hän joisi aatonaaton glöginsä mieluiten poikansa ja miehensä kanssa, Hestian sydämessä läikähti silti mukava lämpö. Hän nousi ylös upottavalta sohvalta ja laski luutakompassin varovasti pöydälle. Kompassin punakultainen neula osoitti yhä eteenpäin, kohti pakkaspäivän ilta-auringossa kimmeltävää joulukuusen tähteä.
Särkyköön suruni hetkeksi pois eikä viha mun sisälläin vaikerois.
Tahdon vain hetkisen hengähtää, aion sulle kynttilän nyt sytyttää.
