Title: Perhosmyrskyjä
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Nikolai Plisetsky, Otabek Altin, Yuri Plisetsky
Pairing: Otabek Altin/Yuri Plisetsky
Genre: OTP-häähöttöä
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäissarjasta kaikkine hahmoineen kiitos ja kunnia Kubo-senseille ja Yamamoto-senseille ja muille YOI:n parissa työskennelleille. Teksti on kirjoitettu ilman mitään korvauksia.
Summary: Häät ovat alkamaisillaan, ja Yuri pakenee vessaan.
A/N: Kirjoitin keväällä Otayuria
kosinnasta (S), joten tässä sitten vähän jatkoa häiden muodossa :3
Maissinaksu heitti mulle kommentissaan, että tolle kosinnalle voisi ilmaantua jatkoa panikoivan Yurin suunnalta, ja tietenkin mä sitten sen heiton luettuani unohduin miettimään hääpaniikki-Yuria about seuraavat kolme päivää XD
Tänään eli 1. heinäkuuta on ”Otayuri middle anniversary” (eli ollaan tasan puolessa välissä heidän syntymäpäiviään, en muistanutkaan tai ehkä jopa edes tiennyt että tätäkin ”juhlitaan” XD
mut mun twitter timeline on aika täydellinen just nyt), niin mikäs oliskaan parempi tapa muistaa kyseistä päivää ja shippiä kuin häät?
Lueskelin tätä varten aika paljon (englanninkielisiä) artikkeleita naimisiinmenosta Venäjällä, mut ei se varmaan näy tässä missään XD En halunnut viljellä niitä venäjänkielisiä termejä ja meni omakin pää pyörälle niitä lukiessa. Se on muuten kyllä kiva, että YOI-universumissa ei samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteet ja avioliitot ole millään muotoa ihmetyksen aihe, joten saatoin canonin nimissä ihan surutta unohtaa Venäjän tämän hetkisen tilanteen (niin kuin teen aina mun YOI-ficeissä).
Tää on aika lailla kirjoitettu nyt tänään yhdeltä istumalta (pientä alullepanoa tosin oli entuudestaan), eikä tää oo saanut muhia edes muutamaa päivää ennen käsittelyä, ja sen kyllä aiiivan varmasti huomaa. Ite nyt ainakin huomaan. Mut tämmöiset flow’ssa kirjoitetut ficit, joita ei ole pahemmin muokattu jälkikäteen, on ”raakuudestaan” huolimatta jotenkin kivoja. Ja hei perus OTP-fiilistelyä taas vaihteeks niin ei tän mitään ihmeellistä tarvi ollakaan
Osallistuu myös haasteeseen
Aina eka kerta IV, ja sieltä aiheena Yhteiskunnan odotusten
Naimisiinmeno.
PerhosmyrskyjäOtabek ei ollut koskaan ennen ollut yhtä hermostunut. Sydän tuntui hakkaavan tiensä ulos rinnasta ja sisällä myllersi kuin myrskyssä, korvissa humisi ja kädet hikosivat. Hän teki kaikkensa, että näyttäytyisi päällepäin mahdollisimman normaalinnäköisenä, ja yritti samalla vaivihkaa pyyhkiä nihkeitä kämmeniään housuihinsa. Olihan hän kokenut elämänsä aikana lukuisia tilanteita, jotka panivat hermot koetukselle, mutta kisastressikin jäi kakkoseksi sille perhosmyrskylle, joka riehui nyt hänen sisällään: Hän oli menossa naimisiin.
Yuri oli selvästikin vähintäänkin yhtä hermostunut kuin hän, sillä tämä oli ollut koko päivän poikkeuksellisen vaisu ja kasvoiltaan kalpea, valkea kuin lakana, mikä oli saanut vaaleat hiukset näyttämään tavallista tummemmilta. Ja nyt, kun heidän pitäisi aivan pian virallistaa liittonsa, tämä olikin paennut paikalta, sanonut menevänsä vessaan. Siitä oli kulunut jo puoli tuntia, eikä Yuria vieläkään näkynyt tai kuulunut takaisin.
Otabek luotti Yuriin ja tämän tunteisiin, ei pelännyt tämän hylkäävän häntä alttarille viime minuuteilla. Jännittäminen kuului asiaan, säilöihän hän itsekin sisällään pahemman luokan perhosten myrskyä. Hän odotti Yurin palaamista uskollisesti, vaikkakin hänen mieleensä yritti livahtaa miete, oliko naimisiinmeno Yurille sittenkin liikaa.
He olivat kyllä suunnitelleet häitään pitkään ja huolella, puntaroineet eri vaihtoehtoja ja lopulta päättäneet, että ne olisivat todella pienet häät. Ei juhlia, ei kirkkoa, vain pelkkä liiton virallistaminen ja mahdollisimman vähän ihmisiä. He pitäisivät juhlat sitten myöhemmin, jos siltä tuntuisi, ja jos he keksisivät tavan, miten yhdistää hyvällä maulla heille molemmille ne merkityksellisimmät venäläiset ja kazakstanilaiset hääperinteet sekä heidän omat tyylinsä ja mieltymyksensä. Heistä kumpikin oli myös sitä mieltä, että median ei tarvitsisi tietää heidän liitostaan vielä mitään.
Niinpä paikalla oli nyt heidän kahden lisäksi vain siviilivihkijä sekä todistajina Yurin isoisä Nikolai ja Otabekin setä Berik, joka asui Hatsinassa ja oli siksi ollut helppo saada paikalle todistamaan. Kummankaan vanhempia tai muuta perhettä ei ollut kutsuttu. Yuri ei välittänyt, vaikka hänen vanhempansa loukkaantuisivatkin heidän päätöksestään, ei hän oikeastaan edes halunnut heitä paikalle. Otabek tiesi saavansa satikutia suunnilleen koko suvultaan, kun meni naimisiin ilman heidän läsnäoloaan, mutta eipä sillekään juuri mitään mahtanut. Olisihan se käytännössä mahdotonta järjestää kaikki Pietariin tiettynä päivänä, oli häitä tai ei.
Ja Otabek oli oikeastaan juuri nyt hyvinkin iloinen siitä, että paikalla ei ollut enempää väkeä. Tilanne oli jo nyt tarpeeksi paha. Häntä hermostutti yhä, ja nyt hän tunsi itsensä myös epävarmaksi. Hänen setänsä ja Yurin isoisän katseet tuntuivat suorastaan polttavan niskaa. Näiden oli tarkoitus olla heidän avioliittonsa todistajina, mutta toistaiseksi he olivat saaneet todistaa vain sen, että Yuri ei ehkä sittenkään ollut vielä valmis menemään naimisiin.
”Bekochka.”
Otabek tunsi lempeän käden laskeutuvan olalleen. Nikolain hymy oli lämmin, mutta katseessa kuulsi välittämisen synnyttämä huoli.
”Oletko huolissasi Yurochkasta?”
Otabek pudisti päätään.
”En”, hän sanoi, ”mutta hän on kyllä ollut vessassa jo todella kauan.”
Nikolai tajusi heti, mitä Otabekin sanojen taustalla piili. Kuluneiden vuosien aikana hän oli oppinut tuntemaan pojanpoikansa sydämen valitun hyvin. ”Ehkä on parasta, että minä menen hakemaan hänet”, hän totesi. ”Tässähän pitäisi kai jo kohta aloittaa.”
”Kiitos.”
Nikolai lähti kävelemään kohti vessoja niin reippaasti kuin vanhoilla jaloillaan pystyi. Perille päästyään hän löysi Yurin nopeasti: tämä ei piilotellut kopeissa vaan nojasi vessan seinään vesihanarivin vieressä jalkojaan tuijotellen. Yurin vaaleat hiukset oli suurimmilta osin letitetty niskaan, joten hänen tyhjäilmeiset kasvonsa erottuivat hyvin. Ääntä kuullessaan hän kohotti katseensa välittömästi.
”Vaari?” Yuri sanoi ihmeissään nähdessään tulijan.
”Yurochka”, Nikolai aloitti, ”mitä ihmettä sinä täällä vielä kuhnit? Pidä kiirettä! Sinähän olet menossa naimisiin!”
”Niin olenkin”, Yuri sanoi painaen katseensa taas lattiaan.
”Hermostuttaako se sinua?”
”Pelottaa”, Yuri vastasi ontosti.
”Pelottaa…” Nikolai toisti. ”Mutta miksi Yurochka? Mitä sinä oikein pelkäät?”
”Minä… en minä oikein edes tiedä”, Yuri kohautti vaisusti harteitaan. ”Tämän pitäisi olla tärkeä päivä, ja niin se onkin, mutta… jokin osa minussa vain käskee panikoimaan, huolehtimaan tulevaisuudesta jo etukäteen, pelkäämään
kaikkea jo etukäteen.”
Nikolai ei painostanut Yuria jatkamaan. Hän tarttui pojanpoikaansa kädestä ja odotti rauhassa vieressä, jos tämä halusi vielä vuodattaa tuntemuksiaan.
”Meillä menee nyt niin hyvin, mitä jos se kaikki muuttuukin?”
”Luuletko, että naimisiinmeno sitten muuttaisi sitä?”
”No ei kai”, Yuri myönsi vaitonaisesti. ”Mutta ainahan sitä kuulee pitkien parisuhteiden kaatuvan, ja se alamäki on aina alkanut avioliitossa. Ja…” hän empi hetken. ”...eipä se vanhemmillakaan onnistunut.”
Nikolai puristi Yurin kättä kevyesti. ”Mutta ei se tarkoita, että sinun kohtalosi on sama kuin vanhemmillasi. Monet ovat eläneet koko elämänsä onnellisesti aviossa. Jos suhde toimii, ei avioliitto sitä pilaa. Mutta toisaalta myös, jos suhde ei toimi, ei avioliitto sitä myöskään pelasta. Loppujen lopuksi se on pelkkä muodollisuus.”
”Niin kai”, Yuri mutisi. ”En siltikään ole varma…”
Yuri keinutteli painoaan jalalta toiselle ja lopulta nojautui aavistuksen isoisäänsä vasten kuin turvaa ja tukea ujosti pyytäen. Hänen sormensa hakivat kosketusta vaarin vuosien karhentamien käsien kanssa.
”Eli eikö naimisiinmeno olekaan oikea päätös?”
”Ei se vääräkään voi olla”, Yuri sanoi. Hänen vastauksensa kuitenkin kuulosti Nikolaista niin vaisulta, että tämä tarttui Yurin leukaan ja pakotti hänet katsomaan itseään silmiin.
”Yurochka”, Nikolai sanoi sitten tyynesti mutta kuitenkin tiukasti. ”Kerro minulle, miksi sinä olet alkujaan halunnutkin mennä Otabekin kanssa naimisiin.”
”Koska…” Yuri aloitti mutta hiljeni äkisti. Hänen katseensa hapuili sivuille mutta kuuliaisesti palasi aina takaisin vaarin silmiin. Muutaman syvän hengenvedon jälkeen hän jatkoi: ”Koska haluan hänen pysyvän osana elämääni loppuun asti. Koska... haluan meidän olevan aina yhdessä. Haluan sen kaiken olevan virallista ja pysyvää. Koska… koska vaari, minä
rakastan häntä! Ja hän rakastaa minua.”
”Tuollaiset syyt ja silti pelkäät, että avioliitosta alkaa alamäki”, Nikolai hymyili lempeästi ja hellitti otettaan Yurista. Häntä oli jollain asteella alkanut huvittaakin pojanpoikansa hermoilu. ”Kerrohan toki myös, mikä muuttuu, kun menette naimisiin. Lakkaatteko yhtäkkiä rakastamasta toisianne vai?”
”Ei tietenkään!” Yuri älähti ja mulkaisi vaariaan siihen malliin kuin tämä olisi väittänyt hänen rakkaan Otabekinsa olevan terroristi tai vähintäänkin rikollinen. ”Me rakastetaan toisiamme nyt ja aina! Ja mikä sitten muuttuu…” Yuri vaikeni hetkeksi ja selvästi mietti vastaustaan. ”No, me asutaan jo yhdessä, joten arki on kai aikas samanlaista. Urat pysyvät tietenkin ennallaan. Ja me pidetään kumpikin omat sukunimemme. Otabekille kai aukeaa jossain välissä mahdollisuus hakea Venäjän kansalaisuutta, mutta hän on aina sanonut, ettei sitä edes halua vaikka ilmaiseksi tarjottaisiin.”
”Eli avioliitto ei muuttaisi siis oikeastaan mitään”, Nikolai tiivisti. ”Se virallistaa suhteenne valtion nimissä, siinä kaikki, ellette halua sen itse merkitsevän jotain muutakin. Älä siis pelkää muutoksia turhaan. Luota itseesi ja Otabekiin ja siihen, että osaatte huolehtia toisistanne ja suhteestanne. Se muuttuu, mutta onhan se jo ehtinyt muuttua ja kehittyä yhteisten vuosienne aikana, ja hyvinhän teillä nytkin menee, olette hyvänen aika naimisiin menossa! Muutokset ovat siis olleet vain parempaan päin, ja kunhan pidätte jatkossakin huolta toisistanne, ei teillä ole mitään hätää myöhemminkään.”
Yuri nyökytteli päätään pienesti isoisänsä sanoille. Hänestä tuntui kuin vatsassa olisi yhä pyörremyrskyn verran perhosia, ja häntä heikotti vieläkin, melkein pyörrytti, mutta rakkaus Otabekia kohtaan hakkasi hänen rinnassaan vahvana ja varmana. Sen tiedostaminen rauhoitti häntä hieman.
”Niin… Kaikki menee hyvin. Minä rakastan Bekaa. Beka rakastaa minua. Mikään ei muutu”, Yuri toisteli itsekseen konemaisesti, yritti takoa ääneen sanotut asiat päähänsä, peittää niillä turhat huolensa.
”Oletko valmis, Yurochka?” Nikolai kysyi hellästi ravistellessaan irti Yurin käsiä, jotka puristivat häntä rystyset luunvalkoisina hohtaen. ”Meitä odotetaan.”
”Kai minä olen”, Yuri vastasi heikosti. ”Kunhan en vain pyörry matkalla.” Hänen tulevaisuudenpelkonsa oli ehkä jo haihtunutkin, mutta nyt sen sijaan hänen hermonsa (ja jalkansa) olivat pettää itse häätilaisuuden takia. Sitä hän ei ollutkaan ehtinyt vielä pahemmin jännittää. Mitä jos hän oikeasti pyörtyisi? Unohtaisi valansa? Ei kuulisi vihkijän sanoja ja sanoisi jotain väärin? Häpäisisi heidät kaikki?
”Ei haittaa, vaikka pyörtyisit”, Nikolai sanoi taputtaen rohkaisevasti Yurin selkää. ”Moni muukin on pyörtynyt omissa häissään. Tämä on tärkeä päivä, sitä pitääkin jännittää.”
”Vaari”, Yuri sanoi ontosti tuijottaen eteensä mitään näkemättä. ”Kanna minut.”
”Tällä selällä?” Nikolai hymähti. ”Jos yrittäisinkään, olisimme pian molemmat maassa pitkin pituuttamme. Voin toki hakea Otabekin hakemaan sinut.”
”Ei, ei tarvitse”, Yuri sanoi nopeasti. ”Yritän selvitä itse.”
Jokainen askel, jonka Yuri otti, tuntui hataralta. Häntä heikotti, jännitti, perhosmyrsky mellasti hänen vatsassaan, mutta päällimmäisimpänä tunteena hänellä oli kuitenkin pakottava tarve päästä Otabekin luokse. Onneksi isoisä piti hänen kädestään lujasti kiinni ja tarjosi tukea henkisellä tasolla. Yksin Yuri ei ehkä olisi lyhyestä matkastaan selvinnyt.
Matka vessoilta takaisin vihkihuoneelle tuntui ikuisuudelta. Vaikka keskustelu isoisän kanssa oli tyynnyttänyt Yurin pelot häiden jälkeistä aikaa kohtaan, hänen päänsä keksi hänelle koko ajan lisää huolenaiheita. Mitä jos Otabek ei ollutkaan jaksanut odottaa häntä vaan olikin lähtenyt pois? Tai mitä jos tämä olikin tullut siihen johtopäätökseen, että heidän ei kannattaisikaan mennä naimisiin lainkaan?
”Ei mitään hätää, Yurochka”, Nikolai sanoi hiljaa ja tiukensi otettaan Yurin kädestä.
Yuri seurasi isoisäänsä tunnollisesti kuin olisi taas pieni pojanrääpäle, joka kulki Moskovan ruuhkaisilla kaduilla vaarin kädessä tiukasti roikkuen ettei eksyisi. Jollain asteella hänestä tuntuikin siltä. Hän ei ollut omin jaloin kulkeva mies vaan pelkkä pikkulapsi, joka tarvitsi isoisän taluttajakseen.
Nikolai avasi vihkihuoneeseen vievän oven ja työnsi Yurin edellään sisään. Ääntä kuullessaan Otabek oli käännähtänyt välittömästi ympäri, ja hänen katseensa kohtasi Yurin kanssa. Helpotus leimahti Otabekin sisällä, mutta perhosmyrskyä se vain villitsi entisestään. Yurinkin sisällä sykähti, kun hän näki Otabekin seisovan siinä hänen edessään tummassa puvussaan, niin komeana ja kauniina, niin rakkaana. Hän tavoitti Otabekin liki mustien silmien katseen ja näki ne täynnä lempeää rakkautta, helpottuneisuutta ja onnea, jolloin hänen omat silmänsä tuntuivat alkavan suorastaan tulvia. Onneksi vaari oli välittömästi ujuttamassa hänen käteensä nenäliinaa.
Kun Yuri seisoi kasvot vastakkain Otabekin kanssa, häntä heikotti yhä. Rinnassa jyskyttävä rakkaus ja Otabekin lämmin katse pitivät hänet jotenkin tolpillaan. Myrsky hänen sisällään oli tyyntynyt, joskin perhoset lepattivat yhä vilkkaasti hänen vatsassaan. Ilo ja onnikin kuplivat kilpaa hänen sisällään. Kun hän tarttui Otabekin käteen ja lupasi rakastaa tätä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, hän oli vuorenvarma paitsi sanoistaan ja tunteistaan myös siitä, että oli todellakin tehnyt elämänsä parhaimman päätöksen ottaessaan Otabek Altinin aviomiehekseen.
”Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puo-”
Enempää Yuri ei kuullut vihkijän sanoista. Otabek kuuli muttei kuunnellut, sillä hän oli liian keskittynyt kannattelemaan Yuria, joka oli juuri lyyhistynyt hänen käsivarsilleen.
