nimi: Hyvää joulua Remus Lupin
kirjoitettu: 23.12.2008
paritus: Sirius/Remus
ikäraja: K-11
genre: romance, drama, slash, one-shot
summary: kuusi joulua
*
Hyvää joulua Remus Lupin
1976
James nauraa. Hänen naurunsa on vähän haukkuvaa ja vähän hengästynyttä, sellaista naurua, jota kuulee kerran elämässä ja loppuelämän miettii, minne se on karannut. Hän juoksee kotinsa takapihalla puoleen sääreen saakka ulottuvassa lumihangessa ja näyttää koko ajan siltä, että kaatuu kohta naamalleen lumeen. Hänen takanaan taivas räjähtää tuhanteen paukkuvaan ja kihisevään väriin. Näen rouva Potterin huolestuneiden kasvojen vilahtavan yläkerran ikkunassa, mutta hän katoaa näkyvistä melkein saman tien. Kai Potterit ovat jo tottuneet.
”Ne ovat uuden vuoden raketteja”, mutisen puoliääneen. ”Niitä ei käytetä jouluna. Ja ne ovat jästitavaroita. Mistä hemmetistä James – ”
Ehdin tuskin tuntea tönäisyä, mutta maistan kyllä lumen, jota suuni ja silmäni ja keuhkoni ovat äkkiä täynnä.
”Anteeksi vain”, Sirius nauraa jostain korvani vierestä, sitä räjähtävää naurua joka ei koskaan tarkoita mitä sanoo. ”Mutta sinä aloit kuulostaa ilonpilaajalta. Panisit sen puolen vähäksi aikaa piiloon, Kuutamo. Edes jouluksi.”
”James olisi voinut räjäyttää koko talon.”
”Nehän ovat ihan kiltisti taivaalla”, Sirius sanoo, kun uusi sarja raketteja ponkaisee metsän laidasta kohti taivasta armottoman sihinän säestämänä.
Siriukselle ei voi olla vihainen. Anteeksi vain, mutta se on mahdotonta. Häneen voi ärtyä, hän voi käydä hermoille, mutta koskaan hänelle ei voi olla vihainen. Kaivan lumen pois silmistäni ja nenästäni, ja kun Sirius yrittää työntää sitä lisää huppuni alle, olen valmiina -
”JAMES! VARO!”
Nousemme seisomaan. Sirius puistelee vaistomaisesti lunta hihoistaan ja tuijottaa suu auki, tummanharmaat silmät avoimina. James on heittäytynyt kasvoilleen lumeen ja Peter on tehnyt saman, mutta me vain seisomme ja katsomme kuinka viimeiset raketit syöksyvät meitä kohti.
Se on kuin sellainen hetki, jollaisista kirjoissa aina puhutaan: kaikki pyörii silmien edestä, koko elämä, sekin jota en ole vielä elänyt, ja vaikka olen kuusitoista ja suhteellisen varma, etten koskaan tule olemaan kovin onnellinen, tulevaisuus näyttää suhteellisen hyvältä. Sitten filminauha pyörii loppuun, käännyn katsomaan Siriusta samalla kun rakettien sihinä yltyy ja näen hidastettuna, kuinka raketit loistavat hänen silmistään eikä hän tajua liikkua.
”HULLUT!” Jamesin ääni huutaa.
Raketit paiskautuvat puihin jossain takanamme. Kuulen äänen, joka epäilemättä syntyy, kun puut räjähtävät kappaleiksi, nielen lunta ja yritän pidätellä pelästynyttä naurua. Sirius pyristelee allani vapaaksi, olen ilmeisesti sysännyt hänet suoraan kasvoilleen lumihankeen yrittäessäni saada meidät molemmat väistämään raketteja. Kierähdän pois Siriuksen päältä, käännyn selälleni ja korvat täynnä lunta on vaikea kuulla toisten huutoja. Veikkaan, että rouva Potter on jo ehtinyt kuistille asti.
*
1995
Keitän teetä. Kalmanhanaukiolla on kutakuinkin autiota. En välitä laskea päiviä jouluun, ne näkee siitäkin, että Molly tai joku muu on koristellut koko kartanon köynnöksillä, jotka hihittävät. En ymmärrä, minkä takia Dumbledore ei ole sanonut siitä hölmöilystä mitään. Ehkä se tekee Mollyn onnelliseksi, mutta hänellä olisi omakin koti, jota koristella. Joku väitti, että kellarin oviaukon päällä on misteli, mutta sen olemassaoloa en ole käynyt tarkastamassa.
Sirius liikkuu niin hiljaisin askelin, että tuskin kuulisin häntä, ellen olisi harjoitellut aika pitkään. Se on suoraan sanottuna melko aavemaista. En osaa yhdistää nykyistä Siriusta siihen poikaan, joka liikkui törmäämällä kaikkeen mahdolliseen. Siitä lähti ääntä. Ja myöhemmin, kun Sirius oppi hiipimään, se kuulosti aina tarkoitukselliselta. Se ei koskaan ollut tuollaista laahaamista kuin nykyään, kun hän laskeutuu portaita ja pysähtyy keittiön ovelle katsomaan, mitä minä teen. Olen selin häneen mutta kuulen kyllä. Painan teekupin tiukemmin kättäni vasten ja suljen silmäni.
En ymmärrä, minkä takia hän ei tule sisään tai sano mitään. Joskus osasimme puhua tuntikausia. Enkä usko siihen, että Azkaban tekee ihmisen hulluksi. Joskus iltaisin peiliin katsoessani mietin, olenko minäkään enää aivan järjissäni.
”Haluatko teetä?”
Tiedän Siriuksen nyökkäävän, mutta hän tajuaa vasta hetken kuluttua, ettei voi olettaa minun näkevän hänen elettään takaraivoni läpi, ja sanoo kyllä.
”Eikö kahvia?”
”Etkö sinä keittänyt teetä.”
Kaadan teetä hänellekin. Hän seisoo edelleen ovella ja tuijottaa ulos, vaikkei meillä täällä keittiössä edes ole ikkunoita. En pysty seuraamaan häntä. En ole pystynyt päivääkään sen jälkeen, kun hän tuli takaisin. Joskus mietin, kuinka paljon aikaa me oikein tarvitsemme. Vuosia? Yhtä monta kuin juuri tuhlattiin?
”Onko meillä vielä paahtoleipää?” hän kysyy.
Sirius ei koskaan näyttänyt vanhenevan. Me muut ehkä vanhenimme, meidän kasvoihimme syntyi ryppyjä ja varjoja, mutta Sirius vain kasvoi ja selvisi jollain kummallisella tavalla siitä kaikesta niin, että ainoa mihin se pystyi, olivat hänen silmänsä. Azkabanissa hän on vanhentunut paljon enemmän kuin minä, ainakin jos mitataan väsyneellä iholla tai tummilla varjoilla ohimoilla. Luulen, että silmämme alkavat olla tasoissa. Teen hänelle paahtoleipää.
”Hilloa?”
”Kellarissa.”
Hän nyökkää. Odotan, että hän pyytää minua hakemaan, mutta hän ei tee sitä. Ei tietenkään. Vanha Sirius olisi ristinyt kätensä ja kohottanut kulmiaan, ja olisin nauranut ja hakenut hänelle hillon ja pilaillut siitä, kuinka hän muka sekoittaa ihmissudet ja kotitontut. Uusi Sirius ei koskaan oleta, että hänen eteensä tehdään mitään, ja silti hän vihaa äänettömästi kaikkea. Tai äänettömästi minulle, koska minulle hän ei puhu. Olen joskus seinän takaa kuullut, kuinka hän valittaa Harrylle tai Dumbledorelle kaikesta, mikä hänen elämässään on nykyään väärin.
Kyllä minä tiedän mikä on väärin, mutta en ole varma, tietääkö hän sen.
Haen hillon pyytämättä. Kellarissa on kylmää ja pimeää, seinät tuntuvat kaartuvan sisäänpäin lähempänä kattoa ja vanhat kivet tihkuvat kylmää vettä. Mietin, mistä hillosta Sirius nykyään pitää, mutta en sitten näekään lukea purkkien lappuja. Yhdessä nurkassa on pulloja, jotka ovat varmaan seisseet täällä kaksikymmentä vuotta.
Kun tulen ylös, Sirius on kellarin oviaukolla. Valoa vastaan hän näyttää melkein kuolleelta.
”Hain sen hillon.”
Sirius ottaa purkin kädestäni ja painan silmäni kiinni kun hän suutelee minua, ahnaalla ja nälkäisellä tavalla, korppikotka joka ei ole vuosiin löytänyt haaskaa. Nojaan kiviseinään ja työnnän sormeni hänen niskaansa, lämmin väsynyt iho ja vuosikausien arvet, haluaisin tutkia jokaisen yksi kerrallaan mutta vuodet ovat tehneet meistä arkoja, tai ehkä sen kaiken menettäminen, tai ehkä emme enää vain jaksa. Sirius vetäytyy kauemmas, hymyilee koiramaisella mutta aivan liian väsyneellä tavalla ja kääntyy hillopurkin kanssa kohti keittiötä.
*
1977
Tuli rätisee Pottereiden olohuoneen takassa. Upottaudun syvempään nojatuoliini ja jokin kuriton osa minusta tahtoisi sulkea silmät ja nukahtaa siihen, mutta suurin osa haluaa valvoa ja odottaa vähän pitempään. Peter on jo lähtenyt kotiinsa, heillä on kai isoäiti kylässä eikä hän nyt saa viipyä myöhään, mutta Siriushan itse asiassa asuu Pottereilla ja minulla ei ole mitään syytä lähteä kotiin nyt, kun voin olla täällä. Työnnän varpaitani lähemmäs tulta.
”Mitähän he tekevät nyt?” Sirius kysyy.
Minä tyrskähdän: se on nimenomaan tyrskähdys, osittain naurua ja osittain hämmennystä. ”Mikä viaton lause tuo oli olevinaan? Et sinä noin ajatellut.”
Sirius virnistää. ”No en, mutta ajattelin kerrankin käyttää sensuuria. Jouluyö ja niin edelleen.”
Minua naurattaa edelleen. Takan tuli heijastuu Siriuksen silmistä arvaamattomana ja läikehtivänä, ja hänen leukansa on uhmakkaasti pystyssä, niin kuin hän uskoisi voivansa vastustaa koko maailmaa tai vähintäänkin valloittaa sen. Minun tekee mieli sanoa hänelle, että niin hän voikin, hän pystyy mihin tahansa, mutta olisi luultavasti erittäin älytöntä nostaa hänen itsevarmuuttaan vielä lisää. Sitä paitsi vatsani on levoton. Yritän sulkea silmäni tai välillä tuijottaa kattoon, mutta se ei rauhoitu millään.
”Hyvä on”, Sirius sanoo kärsimättömänä ja vasta silloin tajuan, etten ole vastannut. ”Onkohan Sarvihaara päässyt Evansin hameen alle? Kummallista, minä luulin aina, että he tekisivät sen meidän oleskeluhuoneessa ja minä tulisin paikalle vahingossa – ”
”Ja nyt et voi vahingossa mennä Jamesin huoneeseen, kun hän on siellä Lilyn kanssa”, minä täydennän.
”Koska hän tappaisi minut.”
”Ellei Lily tappaisi sinua ensin.”
Nauramme molemmat. Sitten suupieleni alkavat hyytyä, ja kun katson ohimennen Siriusta, hänkin näyttää äkkiä vakavammalta. Hän kohottaa leukansa ja tuijottaa kattoon kuin kuvitellen näkevänsä sen läpi, missä Jamesin kädet ja muut ruumiinosat ovat ja kuinka paljon Lilyllä on edelleen päällä. Hullu ajatus eksyy kutsumatta mieleeni, mutta en voi olla lausumatta sitä ääneen. Jouluyö ja niin edelleen.
”Oletko sinä kateellinen Lilystä?”
Sirius tuijottaa minua luultavasti aidosti järkyttyneenä. ”Evansista? Hyi hitto, Kuutamo! Tai siis, hän on varmaan tosi hyvä Sarvihaaralle, mutta minä? Mitä hittoa minä Evansilla tekisin?”
”Pääsisit hameen alle”, minä ehdotan.
Sirius pudistelee määrätietoisesti päätään. ”Ei ikinä. Evans on Jamesin ja sillä selvä.”
”Ihan rehellisesti. Jos James ei tykkäisi Lilystä, etkö sinä yrittäisi häntä?”
”En. Yrittäisitkö itse.”
Suljen silmäni. ”En. En ikinä.”
Yläkerrassa kolisee vähän. Luulen kuulevani naurua.
”Kummallista, että Lilyn vanhemmat päästivät hänet tänne.”
”Kummallista, että rouva Potter voi nukkua, kun Evans on Jamesin kanssa samassa huoneessa”, Sirius virnistää. ”Tai mistä vetoa, että hän kuuntelee oven takana ja polttaa samalla Jamesin vauvakuvia.”
”Mitä? Polttaa vauvakuvia?”
Sirius kohauttaa olkapäitään. ”Se kuulosti dramaattiselta.”
Puolen tunnin kuluttua minusta alkaa tuntua, että me odotamme jotain. En tiedä mitä. Sirius näyttää vähän turhautuneelta, roikottaa niskaansa nojatuolin liian lyhyen selkänojan yli kohti lattiaa ja mustat hiukset roikkuvat vähän sekavasti hänen silmillään ja muualla. Hänellä on pelkkä T-paita vaikka minun on pakko pitää villapaitaa, ja tuli jotenkin heijastuu hänen kurkustaan tai jotain, jos olisin vampyyri, puraisisin nyt.
Sitten askeleet portaikosta jähmettävät meidät. Luulen ensin, että se on rouva Potter, joka on tullut häätämään meidät pelastamaan ainoan poikansa Evansin kynsistä, mutta se onkin hikinen James, jolla on jalassaan vain bokserit ja joka virnistää leveästi nähdessään meidät. Me virnistämme takaisin, mutta Siriuksen puoliksi jähmettyneestä ilmeestä päätellen emme onnistu kovin hyvin. James iskee silmää ja häipyy vessaan.
”Onko se kivaa?” kysyn, kun James on palannut yläkertaan ja lattia narisee taas.
”Mikä?”
”Seksi.” Minua varmaan väsyttää, sen takia ei edes hävetä kysyä näin suoraan. Seinäkello on ohittanut puolenyön kauan sitten. En tiedä, kuinka kauan aiomme vielä valvoa tässä, mutta luultavasti aika kauan.
Sirius yskähtää jotenkin hermostuneesti. En aivan tajua, minkä takia. Hänellä on kuitenkin aiheesta kutakuinkin sata prosenttia enemmän kokemusta kuin minulla.
”No se nyt riippuu aivan siitä, kenen kanssa sitä tekee.”
”Kerro vielä jotain kliseisempää.”
”Ei siitä oikeasti voi sanoa mitään.” Sirius kuulostaa turhautuneelta. ”Ihan totta. Kyllä sinä tajuat. En minä tiedä mitä pitäisi sanoa. Mitä sinä tahdot tietää?”
”Onko James nyt onnellinen?”
Sirius katsoo minua kuin hullua tai muuten vain omituisesti. ”Ehkä. Jos hän on tarpeeksi rakastunut.”
”Olitko sinä?”
Odotan, että hän kysyy milloin tai jotain muuta tavanomaista, jotain mitä voisin helposti olettaa. Mutta hän ei sanokaan mitään, heittää vain jotain tuleen ja se kasvaa räsähdellen ja käännyn tuijottamaan häntä. Hänen kasvonsa loistavat omituisesti tulen leimussa.
”Helvetti”, hän sanoo lopulta yksinkertaisesti kuin vain toteaisi jonkun asian, jonka on tiennyt ikuisuuden. ”Tästä ei tule Kuutamo yhtään mitään.”
Näen hämärästi turran väsymykseni läpi kuinka hän heittää viimeisen halon tuleen ja kuinka se taas kerran kasvaa, ja näen kapean varjon Siriuksen silmissä kun hän nousee tuoliltaan ja kävelee minua kohti, ja silmäni räpsähtävät auki ja kaikki mitä näen on hänen silmänsä, jotka ovat aivan yhtä auki ja harmaat ja pelästyneet ja silti määrätietoiset, ja hän maistuu tukahtuneesti suklaalta jota söimme ehkä kaksi tuntia sitten, ja sen enempää en ehdi aistia. Suljen silmäni ja tarraudun hänen olkapäihinsä ja kuulen äänen, joka tulee kun hänen polvensa osuvat maahan. Sitten käteni ovat hänen selässään ja hänen kätensä jossain kylkiluissani tai poskellani tai niskassani ja meillä molemmilla on järjetön nälkä, enkä ajattele enää yhtään mitään.
*
1978
Varjot ovat niin pitkiä, että lyhyemmät ihmiset hukkuvat niihin, ja minulla on edelleen kylmä, vaikka laitoin äidin lähettämät villasukat jalkaan. Kello on lähes yksitoista, istuin kymmeneen asti Vuotavassa noidankattilassa, mutta jouluaattona siellä ei kuitenkaan ole ketään, jonka takia kannattaisi olla paikalla. Kaikki onnelliset ovat kotona perheittensä luona, James on Lilynsä luona, Peter tyttöystävän jonka nimen opettelen kyllä ihan pian, ja Sirius on ties missä. Ja surullisille ei jaksa puhua, ne vain kertovat, kuinka hämmästyneitä itsekin ovat siitä, että istuvat täällä ja tilaavat jo kolmatta tuliviskiä tai jotkut kymmenettä, ja kuinka heidän todellisuudessa pitäisi olla omien ihmistensä kanssa, kuinka tämä sota sekoittaa kaiken. Ja tuijotan heitä takaisin ja näen itseni enkä oikeasti usko lainkaan, että se on sota. Luulen, että teemme sen aivan itse.
Ja juuri sitä en nyt tänään jaksa, en tänä jouluna. Olisin tietysti voinut lähteä äidin ja isän luokse Sheffieldiin, mutta matka tuntui turhalta ja toivoin, että joku kysyisi, haluaisinko tulla kyläilemään. Toivoin ettei kaikilla olisi jotain muuta. Ja sitten päädyinkin puoleksi jouluaatoksi Vuotavaan noidankattilaan ja nyt olen omassa kerrostaloasunnossani Viistokujalla. Keitän teetä ja kuuntelen muista asunnoista kaikuvia, etäisiä ääniä.
Oveen koputetaan juuri, kun kello on puoli kaksitoista ja olen menossa nukkumaan. En tiedä edes mikä saa minut avaamaan, kai se on se hullu vaisto joka aina rikkoo kaiken hyvän tai päinvastoin. Kävelen ovelle ja nostan varmuusloitsut hetkeksi pois ja päästän vieraan sisään, mutta se onkin Sirius, jonka hymy on kutakuinkin olematon ja jonka hiuksissa on lunta.
”Sori”, hän sanoo astuessaan minun ohitseni eteiseen. ”Sori. Minä olen myöhässä. Piti tulla jo aikaisemmin, mutta Peter halusi, että minä ja May olisimme tutustuneet toisiimme. Minä en vaan jotenkin jaksanut katsoa heitä. Peter olisi halunnut pitää minut siellä. Ja hän mietti, mikset sinä tullut.”
”Ei hän kutsunut.”
”Kutsuipas. Mutta hän kyllä arveli, että sinä et ehkä kuullut, olit kuulemma niin omassa maailmassani.” Ehdin tuskin hätkähtää, kun edelleen lumimärkä Sirius tarttuu olkapäihin ja ravistelee minua. ”Missä sinä olet, Kuutamo? Haloo, kuuluuko sinne sisälle jotain? Minne sinä olet mennyt?”
Tuijotan häntä. ”Se on tämä sota – ”
”Paskaa”, Sirius puuskahtaa. ”Se olen minä. Sinä tuskin katsot minua silmiin, ja se on minun vikani, minä – ”
Repäisen itseni irti ja se onkin yllättävän helppoa, hänen kätensä tipahtavat alas ja tunnen hänen tuijotuksensa niskassani, kun kävelen keittiöön ja keitän lisää teetä. Hän seuraa minua ja jää nojaamaan ovenkarmiin. Tarjoan hänelle mukia, mutta hän ei edes taida kunnolla nähdä sitä, ravistelee vain päätään.
”Sinä et enää puhu minulle”, hän sanoo äänelle, johon en osaa vastata yhtään mitään. ”Kuuntele nyt, Remus. Se mitä oli keväällä, tai ei ollut, syyttäisit minua. Se oli minun vikani. Koko homma. Minä voin ottaa vastuun, jos sinä vaan palaat takaisin. Jameskin on kysynyt, mistä me olemme riidelleet, kun sinä et puoleen vuoteen ole vaivautunut katsomaan minua silmiin – ”
”Mitä hemmettiä se Jamesille kuuluu?” minä puuskahdan teemukille, sanat tippuvat pöydälle yksi kerrallaan ja tahtoisin sulkea silmäni ja jäädä siihen sanomatta enää mitään, mutta eihän se tietenkään onnistu. ”Mitä hittoa mikään kuuluu Jamesille?”
”Hiiteen James!” Sirius huutaa. ”Mutta se kuuluu minulle. Jos sinua inhottaa niin paljon, niin etkö voisi edes suuttua kunnolla ja tapeltaisiin ja sitten tämä olisi ohi ja – ”
En tiedä mikä minuun menee, kahdella harppauksella olen hänen luonaan ovella, tartun hänen paitansa rinnukseen ja nostaisin hänet kai ilmaan, jos en olisi kymmentä senttiä lyhyempi ja paljon heikompi, vaikka tällä kertaa minusta tuntuu, että hän melkein pelästyy.
”Niin mikä inhottaa? Mikä helvetti minua muka inhottaa niin paljon? Mikä sinua ei inhota? Sinä itse hävisit, ja sitten yrität sanoa että leikittiin vaan ja palataan normaaliin ja ollaan ystäviä, mutta tiedätkö mitä Sirius – ” huitaisen kädelläni työtasoa, teekupit tipahtavat lattialle yhtenä katkeamattomana sateena, ” – minä en voi palata normaaliin.”
Päästän hänet irti. Hän haukkoo henkeään, vaikken edes koskenut hänen kurkkuunsa, ja peruuttaa nipin napin puoli askelta, selkä ovenkarmia vasten, tuijottaa minua kuin ei tietäisi mitä katselee. Käännyn pois ja aion ensin kerätä teekuppien sirpaleet lattialta, mutta päätänkin jättää ne siihen.
”Sinä et ikinä sanonut, että se oli okei”, hän sanoo loputtoman pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Et kertaakaan, Remus. Ihan sama mitä me teimme, suutelimme jossain nurkassa – ” hän nieli niin kuin sana olisi ollut vaikea, ” – sinä et ikinä sanonut mitään.”
”Et sinäkään.” Ääneni vapisee.
”Minä aloitin sen. Ja sinä vain seurasit perässä, ja näytit siltä, että sinulla oli hauskaa, mutta mistä hemmetistä minä tiesin… sinä olet liian kiltti, Kuutamo. Kätesi melkein irtosi, kun pelkäsit, että se käyräsarvilisko purisi Peteriä. Ja sitten minä olin sellainen, halusin… etkä sinä koskaan sanonut vastaan.”
Tuen käteni pöydänreunaa vasten. Kämmenten reunat ovat valkoiset. ”Ja sinä ajattelit, että minä olen joku ilmainen huora, joka suostuu kun pyydetään pelkkää kiltteyttään?”
Sirius näyttää loukkaantuneelta. ”Ystävä. Helvetin verran parempi ystävä kuin mitä minä olisin ansainnut.”
Nyökkään hitaasti. Minusta tuntuu, että pystyn taas hengittämään normaalisti, jopa liikkumaan, ehkä puhumaankin normaalisti. Otan taikasauvan ja siirrän posliininsirpaleet lattialta roskakoriin. ”Ja sitten sinua ei vaan enää huvittanut?”
”Mitä?”
”Sitten sinua ei vaan huvittanut. Kesällä, kun koulu loppui. Sinä lähdit Jamesin kanssa sinne Irlantiin ja kun tulit takaisin, sinua ei vaan huvittanut.”
Sirius nielaisee niin lujaa, että minäkin kuulen sen. ”Remus Lupin. Tajua nyt. Minä käytin sinua hyväksi. Puoli vuotta. Etkä sinä ikinä sanonut vastaan, koska olit niin kiltti. Mutta sen oli pakko loppua.”
”Koska sinä löysit jonkun muun.”
Sirius iskee nyrkkinsä vasten ovenkarmia. Rystysissä on verta. Tuijotan häntä suu auki.
”Tämä ei auta yhtään, Remus”, Sirius ärähtää kummallisella tukahtuneella äänellä. ”Tämä ei auta yhtään mutta jos sinun on kerran pakko pilata kaikki niin pilataan sitten loputkin, mutta älä tule sanomaan, että minä vein asiat väkisin tähän. Minä olen rakastunut sinuun. Äläkä helvetissä kysy miten se tapahtui, koska minä en tiedä enkä halua tietää, se vain tapahtui eikä sille enää voi mitään, eikä minun olisi ikinä pitänyt suudella sinua koska sitten en enää osannut lopettaa, vaikka tiesin että sinä olit mukana vain kohteliaisuudesta ja se tappaisi lopulta koko tämän ystävyyden. Enkä olisi varmaan lopettanutkaan ellei olisi ollut sitä Irlannin reissua, ja ellei James olisi saanut sitä selville ja sanonut minulle kuinka paljon sinä kärsit siitä tilanteesta ja kuinka törkeä minä olin, ja niin minä lopetin. Ja silti sinä katosit johonkin, eikä minulla ole enää mitään hajua, mitä hittoa voin tehdä.”
Sirius tuijottaa minua yhden pitkän sekunnin, ja kääntyy sitten ja liikkuu kohti ulko-ovea niin nopeasti, että saan juosta hänen peräänsä ja hypätä hänen ja oven väliin, ja tuijottaa häntä suu auki, kun hän katsoo minua eikä ymmärrä mitään, se ääliö. Suutelen häntä niin kovakouraisesti kuin ikinä osaan, ja jokin nimetön osa sisälläni sulaa, kun lyhyen hetken kuluttua hän takertuu olkapäihini, ja olkapääni osuu lukittuun ovenkahvaan samalla hetkellä, kun jouluaatto vaihtuu joulupäiväksi jälleen kerran.
*
1980
Kuuntelen puolella korvalla Lilyn naurua. Luulen, että hän puhuu jostain, mitä Harry on tehnyt, mutta suoraan sanottuna olen kuullut ne jutut kymmeneen kertaan ja kaikki ovat joka tapauksessa aika samanlaisia. Parasta on vain antaa silmiensä olla puoliksi raollaan ja tajuntansa samoin, ja uskotella itselleen, että me kaikki olemme onnellisia niin kauan, kun olemme ehjiä ja samassa paikassa. Edellinen joulu ei mennyt aivan yhtä hyvin: kuolonsyöjät ajoittivat hyökkäyksensä taitavasti ja joulupäivän vietin yrittämällä estää Siriusta liikkumasta ja juottamalla hänelle kuumaa mehua, joka äidin mukaan auttaa lähes kaikkeen. Yksi arpi näkyy vieläkin hänen poskessaan. Saattaisin jopa pitää siitä, jos en tietäisi, mistä se on tullut.
Käännän päätäni sen verran, että näen hänet. Hän istuu Jamesin ja Lilyn oikealla puolella, ei missään tapauksessa välissä, koska sellainen ei vain käy päinsä. Peter istuu viereisellä sohvalla ja hänen kasvoillaan on aika poissaoleva ilme, hän varmaan ajattelee sitä uutta tyttöään, olikohan nimi Ada tai Amy tai joku vastaava. En ymmärrä, kuinka Peter voi rakastua niin usein ja niin nopeasti.
”Meidän pitäisi ehkä lähteä”, Lilyn ääni sanoo lopulta kirkkaalla äänellä, joka rikkoo rauhallisen unisen olotilani. ”Kuulitko, James? Harryn pitäisi päästä omaan sänkyyn nukkumaan, ja nyt on jo myöhä. Meidänkin pitäisi päästä omaan sänkyyn.”
Sirius viheltää. Lily virnistää takaisin ja pörröttää hänen edelleen aika ylikasvaneita mustia hiuksiaan. ”Sinun pitäisi hankkia tyttöystävä, Musta. Käyt hermoille.”
”Puhu vain omasta puolestasi, Potter”, Sirius irvistää. ”Minullehan voisi käydä vaikka yhtä huonosti kuin Jamesille.”
Hän väistää nipin napin Lilyn tarkkaan tähdätyn iskun. James nauraa ja tarttuu vaimonsa käteen, mutta katsoo samalla Siriusta kulmat aavistuksen verran koholla, tai siltä minusta ainakin näyttää. Ehkä vain kuvittelen. Ehkä minusta tuntuu, että kaikki tietävät, ja ehkä se johtuu siitä, että olen niin väsynyt elämään maailmassa, jossa kukaan ei tiedä.
”Matohäntä, ehkä sinunkin pitäisi lähteä”, James ehdottaa Peterille, jonka ajatukset ovat jo valmiiksi muualla. ”Minusta jotenkin tuntuu, että Aileen odottaa sinua.”
”Meidän piti tavata vasta huomenna.”
”No tee yllätysvisiitti”, James ehdottaa ja Peter on heti paljon enemmän hereillä.
Saatan heidät ovelle. Sirius jää istumaan sohvalle, ja ainoastaan Peter kääntyy vilkaisemaan olkansa yli. ”Anturajalka, etkö sinä tule?”
”Taidan jäädä vielä vähäksi aikaa”, Sirius sanoo.
Ovi läimähtää kiinni heidän mentyään. Yritän laittaa teetä, mutta Sirius on jo paitani nappien kimpussa. Suljen silmäni ja nojaan päätäni taaksepäin, ja hän painaa otsansa takaraivoani vasten.
*
1996
Maailmassa on kaksi asiaa, joita ei voi kestää: menettää se mitä rakastaa, ja rakastaa sitä minkä on jo menettänyt.