Title: Hurmaava hymy
Author: Larjus
Fandom: Inuyasha
Chapters: Oneshot
Characters: Rin, Sesshoumaru
Genre: Joku söötti drama
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäistarina hahmoineen kuuluu Takahashi Rumikolle, minä vain lainaan niitä tarinaani. Fici on kirjoitettu vain viihdytystarkoitukseen, enkä ole saanut tästä hyvästä mitään ulkopuolisia korvauksia.
Summary: Kun Sesshoumaru toipuu Tuulen haavan aiheuttamasta vahingosta, hän saa luokseen erikoisen vierailijan.
A/N: Tästä
Odolle juhannustaikaa! (vaikka juhannus jo menikin.) Yksi toiveistasi oli jotain Sesshoumarusta, joten ole hyvä!
Vähän sovelsin 14. pokkarin tapahtumia tässä (en muista, mitkä jaksot animessa vastaa samoja lukuja), joten suurin osa tästä tarinasta on ihan suoraan canontapahtumia. Musta on niin söpöä, että Rinistä tuli Sesshoumarulle sellainen soft spot, joten täytyihän siitä kirjoittaa jotain :3
Mukana myös
Multifandom IV -haasteessa.
Hurmaava hymySesshoumaru ei olisi ikinä ennen voinut edes kuvitella, että Inuyasha pystyisi voittamaan hänet taistelussa, mutta kun niin lopulta oli päässyt käymään, hänen ylpeytensä oli saanut aikamoisen kolauksen. Kaiken lisäksi hän oli saanut päällensä Tuulen haavan (ei sentään täysivoimaista), joka oli vahingoittanut häntä niin, ettei hän kyennyt aluksi edes liikkumaan. Se oli tilanne, jollaisessa Sesshoumaru ei ollut koskaan ennen ollut, ja se jos mikä paitsi raivostutti, myös pelotti häntä. Saastaisen hanyoun häpäisemänä, vahingoittuneena, kyvyttömänä liikkumaan… Hän oli puhtaasti aistiensa varassa ja vaistonsa vietävänä, ja se hävetti ylpeää daiyoukaita vähintään yhtä paljon kuin se, että oli saanut hanyoulta köniinsä.
Pensaista kuului kahinaa, ja Sesshoumaru haistoi ihmisen. Oli haistanut jo pidemmän aikaa, mutta ei vammojensa takia kyennyt reagoimaan siihen mitenkään. Hän hengitti pinnallisesti ja toivoi, että hänen haistamansa ihminen ymmärtäisi pysyä loitolla. Hänen onnekseen melkeinpä kaikki ihmiset pelkäsivät youkaita, varsinkin hänen kaltaisiaan vahvoja ja viisaita, mutta koskaan ei voinut tietää, jos pusikoista pelmahtaisi paikalle uhkarohkea ihminen, joka suorastaan riemastuisi löytäessään maassa makaavan vahingoittuneen youkain.
Huomatessaan liikettä puun takana Sesshoumaru sähähti vaistonvaraisesti. Rungosta kiinni pitelevä pieni tyttö kavahti ensin kauemmas mutta tokeni pian ja lähestyi häntä varsin pelottomin askelin. Sesshoumaru ei ollut varautunut siihen, että hänen haistamansa ihminen olikin pelkkä lapsi, mutta yllätyksestä huolimatta se hieman rauhoitti häntä. Lapsi ei varmaankaan edes yrittäisi käydä hänen kimppuunsa.
Siinä samassa tyttö kaatoi kylmää vettä Sesshoumarun päälle. Sesshoumaru hätkähti mutta pysyi vaiti ja paikoillaan, kun tyttö alkoi puhdistaa hänen haavojaan.
Hän… aikooko hän pelastaa minut?Tyttö ei sanonut sanaakaan, eikä Sesshoumarukaan rikkonut hiljaisuutta, joka vallitsi heidän välillään (miksi edes olisi, mitä hänenlaisensa youkai olisi muka
ihmiselle sanonut). Tyttö vain puhdisti hänen haavojaan vakava ilme kasvoillaan. Tämä ei selvästikään kavahtanut verta eikä hätkähtänyt edes silloin kun tajusi, että hänen kimononsa vasen hiha oli tyhjä. Sekin oli vastenmielinen todiste siitä, miten hänen arvoton velipuolensa oli häpäissyt niin hänet kuin isän miekankin.
Sesshoumaru oli pitkän elämänsä aikana kohdannut lukuisia ihmisiä, vaikka mieluiten pysyttelikin heistä kaukana, mutta koskaan ennen hän ei ollut törmännyt tällaiseen ihmiseen, vieläpä lapseen, eikä siksi tiennyt, mitä ajatella. Häntä ei pelottanut – hänhän ei suostuisi pelkäämään heikkoja ihmisiä edes vahingoittuneena ja liikuntakyvyttömänä – mutta tilanteen poikkeavuus teki hänen olonsa epämukavaksi. Hän ei tiennyt, mitä odottaa, häneltä oli viety pois ennakoinnin tuoma turva.
Lopulta tyttö mitään sanomatta nousi, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään poispäin. Sesshoumaru jäi katsomaan hänen peräänsä ja miettimään, mitä pirua oikein oli juuri tapahtunut.
**
Kun Rin myöhemmin palasi haavoittuneena löytämänsä youkain luo, tämä näytti jo huomattavasti paremmin voivalta. Jotenkin inhimillisemmältä myös. Verenpunaisena hehkuvat silmät, veitsenterävät raateluhampaat ja raivoa leiskuva aura olivat tiessään, ja tämä vaikutti seesteisemmältä. Nyt youkai katsoi häntä kultaisina kiiltävillä silmillään kasvot ilmeettöminä.
Rin lähestyi Sesshoumarua nopein askelin. Hän kantoi sylissään vesileiliä ja suurta lehteä, jonka sisään hän oli käärinyt keräämänsä ruoat. Rin tarjosi kantamuksiaan youkaille. Tämä katsoi niitä nenänvarttaan pitkin ennen kuin lopulta suoristi oikean kätensä ja tyrkkäsi lehden sivuun niin, että sille asetellut sienet ja kalat putosivat maahan. Kun Rin kumartui nostamaan ruokia, Sesshoumaru avasi suunsa:
”Turhaan vaivaudut. Minä en syö ihmisten ruokaa.”
Sesshoumarun sanoista huolimatta Rin keräsi ruoat huolellisesti takaisin lehdelle ja asetti ne maahan tämän viereen. Sitten hän perääntyi, ja hieman surullinenkin ilme kasvoillaan hän katosi taas niiden pensaiden joukkoon, joiden takaa oli alun perin ilmestynytkin.
Sesshoumaru jäi jälleen katsomaan hänen peräänsä, mietti, mitä tytön päässä oikein mahtoi liikkua.
**
Vaikka youkai olikin sanonut hänen vaivannäkönsä olevan turhaa, Rin ei sallinut itsensä jättävän tätä yksin. Hän halusi huolehtia tuosta ihmeellisestä, kauniista olennosta niin kauan, kun tämä ei kyennyt muuhun kuin makaamaan lähes liikkumattomana puuhun nojaten. Mikään ei häntä pidätellyt, eivät edes kylän miehet, jotka olivat syyttäneet häntä kalojen varastamisesta ja mukiloineet hänet siitä hyvästä. Kasvot ja raajat mustelmillakin hän palasi löytämänsä youkain luo, tarjosi tälle keräämäänsä ruokaa.
”Älä suotta vaivaudu”, Sesshoumaru sanoi kääntäen päänsä pois kuolleista eläimistä, joita hänelle nyt tarjottiin.
Hän oletti tytön lähtevän jälleen pois, mutta tämä jäikin istumaan hänen viereensä. Sivusilmälläkin Sesshoumaru erotti surun tytön murjotuilla kasvoilla.
”Mitä kasvoillesi tapahtui?” Sesshoumaru kysyi kuin ohimennen. Sen sanoessaan hän katseli yhä poispäin mutta lopulta antoi katseensa siirtyä tyttöön. Hän huomasi tuijottavansa suoraan hämmentyneisiin, ruskeisiin silmiin.
”Sinun ei tarvitse kertoa, jos et halua”, hän lisäsi sitten, kun sai vastaukseksi vain hiljaisuuden.
Rin ei sanonut mitään, hän ei kyennyt. Hän vain katsoi puuta vasten nojaavan daiyoukaita. Ilo kupli hänen sisällään ja venytti suupielet väkisin hymyyn. Kysymyksen tuoma onni sai hänen kasvonsa loistaman.
Sesshoumaru ei ymmärtänyt saamaansa sanatonta vastausta.
Miksi hän näyttää niin onnelliselta? Minähän vain kysyin hänen kasvoistaan.Rin pysyi vaiti, mutta hänen sydämensä ja sielunsa lauloivat.
**
Sesshoumaru ei odottanut tytön tulevan enää, vaikka oli yllättynyt siitäkin, että tämä oli palannut hänen luokseen ensimmäisenkään kerran jälkeen, ja myöhemmin vielä selvästi vahingoittuneenakin. Hän ei ymmärtänyt tytön sinnikkyyttä ja itsepäisyyttä, tiettyä pelottomuuttakin. Ei ihmisten kuulunut haluta ruokkia loukkaantuneita youkaita ja pestä näiden haavoja. Ihmisten piti pelätä hänen kaltaisiaan.
Hänen olisi varmaankin ollut parasta unohtaa koko tyttö, ihminenhän tämäkin vain oli, joskin outo lajinsa edustajaksi. Mutta Sesshoumaru ei saanut mielestään sitä hymyä, joka oli levinnyt tytön kasvoille mustelmien sekaan. Hän ei muistanut, että kukaan olisi koskaan katsonut häneen sillä lailla, niin vilpittömästi ja iloisesti.
Joten kun kävikin niin, että tyttö ilmestyi puun takaa esiin neljännen kerran, Sesshoumaru yllättyi jälleen pienesti (hänen hajuaistinsa ei ollutkaan pettänyt häntä). Vaikka hän ei vieläkään ymmärtänyt, miksi tyttö halusi palata hänen luokseen kerta toisensa jälkeen itsekin selvästi vahingoittuneena, hän ei yllätyksekseen ollut asiasta harmissaan.
Oliko hän ehkä jopa ilahtunutkin?
Ei kai nyt sentään.
Rinillä oli jälleen mukanaan vettä bambuastiassa ja kuolleita kaloja lehteen käärittynä. Vaistonomaisesti Sesshoumaru nyrpisti tytön kantamuksille nenäänsä. Eivätkö hänen sanansa olleet vieläkään menneet perille? Hän ei syönyt samaa ruokaa kuin ihmiset.
Sesshoumaru käänsi päänsä toiseen suuntaan, ja koko hänen elekielensä suorastaan huusi tytön vaivannäön olevan turhaa. Sanat eivät menneet perille, ja sama näytti olevan sanattomuudenkin kohtalo. Rin polvistui Sesshoumarun viereen kantamuksineen, asetti ne maahan heidän väliinsä ja odotti.
Hiljaisuuden rikkoi vain kevyt tuuli, joka kahisteli oksia ja lehtiä puissa ja pensaissa. Sesshoumaru mietti, pitäisikö hänen jälleen vain odottaa, että tyttö lopulta lähtisi hänen luotaan, eikä ajaa tätä sanoillaan pois. Hän ei itse vieläkään kyennyt nousemaan ylös – Tuulen haavan aiheuttamat vammat vaivasivat häntä yhä – joten hänellä ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin maata paikoillaan ja odottaa voimiensa palautumista tai sitä, että Jaken viimein löytäisi hänet.
Sesshoumarun kultasilmät liikkuivat vaivihkaa Rinin suuntaan. Hän oli jo aikeissa sanoa tutun litaniansa, että tyttö tuhlasi aikaansa, tämän hankkimasta ravinnosta ei ollut hänelle mitään hyötyä, mutta kohdatessaan jälleen sen ruskean katseen Sesshoumaru pysyikin vaiti. Tyttö ojensi hänelle suuren lehden päälle kerättyjä kaloja, kasvoilla toiveikas ilme.
Sesshoumaru empi. Hänen ensimmäinen reaktionsa olisi taas ollut huitaista lehti ja kalat kauemmas itsestään, mutta hän hillitsi kätensä. Tyttö ei nyt hymyillyt, mutta Sesshoumaru muisti yhä, miltä oli näyttänyt, kun hymy oli syttynyt tämän kasvoille.
Jos hän voisi nähdä sen uudelleen…
Mitä hänen pitäisi tehdä?
Yksi ajatus ujuttautui Sesshoumarun mieleen. Hän ei ollut siitä mielissään, ei sitten lainkaan, vaikka oli varma, että siten saisi haluamansa. Niinpä hän päätti antaa ylpeydelleen periksi, vaikka se olikin kuin myrkkyä hänen sielulleen. Hän ojensi hitaasti kättään lehdellä lepääviä kaloja kohti, mutta toisin kuin aiemmalla kerralla, hän ei huitaissutkaan niitä pois Rinin käsiltä. Sen sijaan hän poimi yhden kaloista kädelleen ja vei sen lähemmäs kasvojaan. Valo näytti syttyvän Rinin silmiin.
Sesshoumaru maistoi veren, tunsi hampaidensa välissä niljakkaat raa’an kalan sisukset. Yököttävää. Hänen piti estää itseään, ettei sylkisi niitä suustaan tai heittäisi loppua kalanraatoa pensaisiin, mahdollisimman kauas itsestään. Sitä ei todellakaan voinut sanoa kulinaariseksi elämykseksi, ja hän melkein katui tekemäänsä päätöstä. Melkein. Vilkaistessaan Rinin suuntaan hän nimittäin sai kuin saikin haluamansa palkinnon, sillä tyttö hymyili, hymyili taas, ja hetkeen Sesshoumarun maailmassa ei ollut mitään muuta kuin tuo pieni tyttö ja hänen hurmaava hymynsä.