Katulapset. Joulukalenteri 2022, S 3/24

[Linne]

Ficin nimi: Katulapset
Fandom: Originaali
Genre: adventure, hurt/comfort, angst, found family
Ikäraja: S
Kirjoittaja: Linne
Summary: Kun Ethan törmää syntymäpäivänsä jälkeisenä päivänä kadulla harhailevaan aatelispoikaan, hän päättää viedä tämän mukanaan ystäviensä piilopaikkaan. Siitä käynnistyvä tapahtumaketju paljastaa salaisuuksia, joita he eivät itsekään tienneet itsestään.
A/N: Kävi klassisesti, eli mietin joulukalenteria koko marraskuun, enkä saanut päätettyä, millaisen teen. Lopulta päädyin jatkikseen, mikä on varmasti riski, jos kalenterin haluaisi saada valmiiksi aattoon mennessä. Mutta mitäpä sitä tekemään elämää itselleen helpoksi! Ekat luvut ovat aika pitkiä, mutta kyllä ne siitä lyhenevät.
Mun katulapsilore on (kiitos finin <3) paisunut niin isoksi, että joskus tuntuu vaikealta miettiä, mitä lapsista kirjoittaisi, mitä ei edellisissä teksteissä ole jo mainittu.  Linkkaan tähän alkuun kuitenkin Katulasten aakkoset (S) ja  Kermaleivoksia Katulapsille (S)  jos haluat tutustua porukkaan ennen joulukalenteria. Joka tapauksessa, ihanaa että luet ja kivaa joulunodotusta kaikille!


Luukku 1 Ethan

 Ethan kulki eteenpäin pää alas painettuna, väkijoukkoja väistellen. Kerrankin hänen puuhissaan ei ollut mitään epäilyttävää: hän ei ollut varastanut mitään, saati sitten karannut mistään. Hän tiesi silti, että yksin liikkuva katupoika herättäisi helposti joutilaan poliisin huomion, varsinkin kun hän kantoi säkkiä olallaan.

Puuskainen kevättuuli puhalsi hänen takkinsa läpi ja pyöritti katujen hiekoitukseen käytettyä soraa ja kuivia lehtiä ympäriinsä. Ihmiset hänen ympärillään kirosivat ja vetivät huiveja suunsa eteen, mutta Ethania se ei haitannut. Hän oli aina pitänyt keväästä. Ehkä se johtui siitä, että hän oli maaliskuun lapsi, vaikka ei tarkkaa syntymäpäiväänsä tarkemmin tiennytkään.

Hänen syntymäpäiväänsä oli vietetty eilen. Ruth oli leiponut kakun, jonka päällä oli paksu suklaakuorrutus, ja hän oli saanut lahjaksi upouuden paketillisen ongenkoukkuja sekä hienon, kiiltävän vieheen. Hän oli kokeillut sitä tänään ensi kertaa ja saanut kaksi taimenta ja hohtavakylkisen kalan, jota hän arveli loheksi. Oli vielä aikaista: hän oli mennyt kalaan heti syntymäjuhlien tähteistä koostuvan aamiaisen jälkeen muiden lähtiessä torille näpistelemään tai tutkimaan, vieläkö he löytäisivät mitään käyttökelpoista.

Aamiaisen ajattelu nosti veden Ethanin kielelle: Ruth oli siivuttanut kovan, vanhan leivän, jonka Vicky oli tuonut torilta muutama päivä aikaisemmin ja uittanut sitä heidän viimeisessä maitotilkassaan, paistanut  pannulla ja tarjonnut hillon kanssa. Hän narisi voin ja sokerin puutteesta, mutta Vicky, joka oli ollut poikkeuksellisen hyvällä tuulella saatuaan leivonnaisia aamiaiseksi, lupasi yrittää tuoda niitä hänelle. Hän olikin lähtenyt pöydästä kiireesti Kitin ja Ruthin ajauduttua sanaharkkaan siitä, miksi leipäviipaleita kutsuttiin: Kitin mielestä ne olivat havralaisia paahtoleipiä, kun taas Ruth kutsui niitä köyhiksi ritareiksi. Ethan, joka ei ollut ymmärtänyt sen paremmin sitä, mitä tekemistä Havralla oli maidossa uitettujen leipäviipaleiden kanssa kuin sitäkään, miten hillolla siveltyjä viipaleita voitiin kutsua köyhiksi, oli seurannut nopeasti Vickyn esimerkkiä Darren vanavedessään. Kara oli tyynesti kuunnellut tappelua ja sekoittanut viimeisen lusikallisen hilloa teehensä.

Ethan oli päättänyt jättää torille pyörimisen muille ja mennyt sen sijaan heti aamulla kalaan Aestenin sataman reunamille. Samassa paikassa oli moni muukin katupoika ongella, mutta koska kalaa oli ainakin toistaiseksi riittänyt kaikille, ei paikoista ruvettu kiistelemään. Moni kalastavista pojista oli sitä paitsi ollut ennenkin kalassa Ethanin kanssa eikä kukaan halunnut aloittaa nyrkkitappelua purevassa tuulessa. Oli maaliskuu, mutta kevät ei totisesti pitänyt kiirettä.

Ethan kohensi säkkiä olallaan ja ajatteli Kitiä, joka väitti, että Aestenin vedet olivat saastuneita, mutta söi yhtä kaikki niistä pyydettyä kalaa. Hän kuitenkin nyppi ruodot siististi pois ja paloitteli kalan veitsellä heidän muiden keskittyessä saamaan vatsansa mahdollisimman nopeasti täyteen.

Ethan pysähtyi mietteissään kun hänen kulkureittinsä katkaisi vaunujen jono, jotka matelivat satamasta poispäin. Hän katseli kiinnostuneena, kun tavallisten vankkureiden ja postivaunujen seassa liikehti sirompia ja värikkäämpiä vaunuja, luultavasti aatelisten. Hän mietti hetken, miksi aateliset liikkuivat satama-alueella, jossa tavallisesti pyöri vain rahvasta, mutta muisti sitten nähneensä satamassa ainakin kaksi hienoa laivaa. Kaipa aa
telistenkin piti matkustaa joskus ja hekin tietysti tarvitsivat kyytiä.

Lopulta tie vapautui ja vaunut vierivät pois. Ethan käveli ajatuksissaan keskelle katua ja melkein jäi kanariankeltaisten vaunujen alle. Ajaja rääkyi hänelle ja pui nyrkkiään, johon Ethan vastasi näyttämällä kieltään. Hän puristi säkkiään tiukasti ja alkoi suunnata askeleitaan kohti Kolmen hevosen toria. Jos hän pitäisi kiirettä, hän ehtisi heidän piilopaikkaansa ennen muita ja ehtisi perata kalat. Ruth ilahtuisi, vaikka hän tekikin sen paljon Ethania siistimmin.

Torilla oli tungosta, mikä oli otollista aikaa näpistelemiseen, mutta Ethan päätti jättää sen tänään muiden huoleksi. Hän tiesi, että ainakin Kit ja Vicky suunnanneet tänään Marevan torille. Vaihtelu virkisti, ja vaikka katulapsia pyöri torilla pilvin pimein, ennemmin tai myöhemmin katukauppiaat alkoivat tunnistaa lapsia, jotka näpistelivät heiltä jatkuvasti ja huusivat poliisia heti heidän lähestyessään. Darren oli mennyt katsomaan, saisiko taas töitä sepältä. Ruthista ja Karasta Ethan ei tiennyt. Ehkä nämä olivat täällä jossain ihmisten seassa,

Ethan käveli nopeasti, vilkuilematta sivuilleen. Hän vasemmalla puolellaan oli koju, jonka kauppias myi eksoottisia hedelmiä kuten sitruunoita ja päärynöitä, juuri se äreä kauppias jolta Vicky niin mielellään varasti. Ethan erotti silmäkulmastaan kauppiaan katseen kiinnittyneen hänen suuntaansa. Hän oli jo panna juoksuksi, ennen kuin tajusi, ettei kauppias katsonut häntä.

Torilla liikkui paljon poikia ja tyttöjä jotka olivat pukeutuneet resuisiin vaatteisiin, kuten Ethan itsekin. Toisilla, hiukan paremmin puetuilla, oli yleensä ainakin yksi vanhempi joka teki töitä torilla. Toiset taas kulkivat rääsyisissä mekoissa ja housuissa, paljain jaloin.  Niilläkään lapsilla joilla oli kengät, ei ollut ylpeilemistä vaatteillaan. Useimmilla oli paita ja housut, ehkä räsyinen takki tai sitten mekko ja paljaina vilkkuvat jalat. Paitsi yhdellä, sillä johon kauppiaan huomio oli kiinnittynyt.
Pojalla oli hiilenharmaat housut ja hännystakki, joka ulottui melkein sääriin. Hänen liivinsä olivat varmaan joskus olleet vitivalkeat mutta olivat nyt tahraantuneet ja hänen päässään oli suippomainen sulkahattu, jonka musta sulka oli pahasti kärsinyt. Kaikki pojan vaatteet sopivat hyvin ja olivat varmasti olleet kalliita mikä oli melkoisessa ristiriidassa sen kanssa, että poika aikoi selvästi ryöstää hedelmäkauppiaan kojun.

Ethan vetäytyi sivummalle ja melkein voihkaisi, kun näki pojan kiertelevän ja kaartelevan kojua kuin haukka. Kojuja ei ryöstetty niin, sen tiesi jokainen taskuvaras jota poliisi ei ollut napannut ja toimittanut orpokotiin. Piti tulla lähelle kädet taskuissa, huomaamattoman näköisenä, ikään kuin ihmisvirran kojun lähelle tuuppaamana, sitten napata mitä tulikin ottamaan sillä aikaa kun kauppiaan katse oli kääntynyt muualle, kääntyä ja kävellä toiseen suuntaan, kuin olisi tiennyt minne oli matkalla. Sitten pujoteltiin hetki ihmisten välissä ja kadottiin väkijoukkoon niin että vaikka varkaus olisikin huomattu, olisi pian täysin mahdotonta sanoa kuka kadulla pyörivistä lapsista sen oli tehnyt.

Kojua ei missään nimessä kierrelty ja kaarreltu, niin kuin tämä poika teki. Katukauppiaat olivat täällä joka päivä, he tunnistivat heti mahdolliset varkaat ja tämä poika oli ilmiselvästi sellainen. Ethan vilkaisi kauppiaan virnettä ja tiesi, että tämä vain odotti tilaisuutta napata poika kiinni ja huutaa poliisia.


Poika kaartoi taas kauemmas, alkoi lähestyä. Kauppiaan virne leveni. Ethan epäröi.

Sitten hän harppoi torin poikki, tarrasi poikaa hihasta ja alkoi raahata tätä kauemmas.

Hän kiskoi poikaa vastaväitteitä kuuntelematta kauas torikojulta, aukion läpi suihkulähteen taakse jossa vesimassa esti hedelmäkauppiasta näkemästä heitä. Ethan ei luottanut siihen etteikö tämä edelleenkin voisi huutaa poliisia.

”Mitä sinä teet?” hän kysyi pojalta, joka katsoi häntä hämmästyneenä ja hiukan sekavan näköisenä. ”Haluatko väkisin joutua orpokotiin?”

”Päästä minut irti”, sanoi poika kiukkuisena. ”Olisin pärjännyt ihan hyvin jos et olisi tullut väliin”.

”Sinusta näki jo torin toiseen päähän, mitä olit tekemässä”, Ethan sanoi matalasti, edelleen katsellen ympärilleen. ”Oletko sinä ikinä varastanut mitään?”

Pojan hartiat lysähtivät. ”En. Ja minulla on kauhea nälkä”.

Ethan huokasi raskaasti ja ajatteli säkissään olevia kaloja. Hän voisi kääntyä, mennä kotiin, perata kalat ja paistaa ne. Hän voisi syödä tänään hyvän aterian -kutsui Kit sitä sitten päivälliseksi tai illalliseksi tai miksi tahansa -ja jättää pojan tänne selviytymään omista ongelmistaan. Taivas tiesi, ettei kukaan ollut koskaan auttanut Ethania selviytymään mistään.

Onhan, sanoi pieni ääni hänen päänsä sisällä, ääni, joka muistutti epämiellyttävästi hänen edesmenneen äitinsä ääntä. Eivätkö sinun ystäväsi muka ole auttaneet sinua? Eivätkö he muka ole jakaneet ruokaansa kanssasi?

Ethan voihkaisi uudelleen, mutta työnsi kätensä takkinsa taskuun jonka pohjalla pyöri muutama kolikko. Ne olivat vaihtorahoja eiliseltä jolloin hän oli täysin rehellisesti ostanut pullon maitoa. Sen sijaan raha jolla hän oli rehellisesti maksanut, ei ollut kovin rehellisesti hankittua.

Hän tarttui poikaa uudelleen hihasta ja raahasi hänet leipäkojulle josta nappasi muutaman rinkelin, antoi epäluuloisen näköiselle kauppiaalle kolikot ja ojensi sitten rinkeleistä kaksi pojalle. Tämä ahmi ensimmäisen jo siihen mennessä kun Ethan oli ehtinyt iskeä hampaansa viimeiseksi jääneeseen rinkeliin. Se oli hyvä rinkeli, sitkeä päältä ja pehmeä sisältä ja lievitti hiukan Ethanin ärtymystä. Hän ohjasi toista rinkeliään syövän pojan takaisin suihkulähteelle ja istahti sen reunalle. Poika joi lähteestä ahneesti.

Ethan katsoi poikaa uteliaasti. Läheltä katsottuna pojan vaatteet olivat vielä hienommat kuin hän oli luullut, valkeissa liiveissä oli koristekirjailuja ja mustat saappaat olivat sopivat, eivät liian pienet tai isot. Ethan vilkaisi omia karkeita tossujaan, jotka Kara oli ommellut hänelle löytämästään hylätystä saapasparista ja osasi olla kiitollinen niistäkin. Monilla lapsilla ei ollut mitään.
Poika ei ollutkaan ihan tyhjin käsin, niin kuin Ethan oli aikaisemmin luullut. Hänellä oli selässään pieni musta säkki, varmaan joltain palvelijalta varastettu, koska se ei ollut lainkaan niin hieno kuin pojan vaatteet. Aatelispoika, Ethan ajatteli kiinnostuneena. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin puhunut aatelisen kanssa.

”Mitä sinä täällä teet?” Ethan kysyi odotettuaan kärsivällisesti, että poika oli syönyt toisenkin rinkelinsä ja juonut tarpeekseen vettä lähteestä. Poika oli pirskotellut vettä myös kasvoilleen, mikä tosin ei ollut onnistunut niinkään pesemään likaa pois kuin levittämään sitä laajemmalle alueelle.

Poika tuijotti häntä hämmentyneenä. ”Näithän sinä. Minä yritin ryöstää-”

”En minä sitä tarkoittanut”, Ethan suhahti ja katsoi ympärilleen nähdäkseen, keitä siellä parveili. Vaikka kahden pojan keskustelu tuskin kiinnosti ketään, ei silti kannattanut huudella olevansa katuvaras ympäri toria. ”Vaan sitä, mitä sinä täällä teet. Mikset sinä mene kotiin? Kai sinulla on koti?”

Pojan kasvot kivettyivät ja hän katsoi poispäin. ”On minulla, mutta en minä voi mennä sinne. He vain lähettäisivät minut takaisin kouluun”.

Ethan tuijotti poikaa epäluuloisesti. ”Ja sinä siis mielummin pyörit kaduilla kuin menet kouluun?”

”Sinä et tiedä, millaista siellä on”, poika sanoi katkerasti. Kun Ethan katsoi tarkkaan, hän huomasi, että poika oli aika laiha ollakseen aatelinen. Hänen sormensa puristivat rinkelinloppua rystyset valkeina. ”Minä karkasin sieltä ja yritin kertoa isälleni, mitä siellä tehdään, mutta hän ei uskonut. Hän yritti lähettää minut takaisin sinne, mutta minä karkasin taas”.

”Milloin?”

”Kaksi päivää sitten". Se selitti pojan rähjäiset vaatteet. Ethan oli yllättynyt siitä, että poika oli selvinnyt hengissä näinkin pitkään. ”Minulla oli vähän rahaa mukana”, poika sanoi ja katsoi kassiaan. ”Mutta minä käytin sen kaiken jo. Enkä minä osaa tehdä mitään työtä. Minä kävin sepällä mutta hevonen potkaisi minua ja hän käski minut pois”.

Ethan huokasi uudelleen ja mietti mitä ihmettä tekisi kun hän näki väkijoukossa tervetulleet kasvot. Hän vislasi, Darren kääntyi katsomaan ja tuli heidän luokseen.

Darren kurtisti kulmiaan. nähdessään Ethanin uuden ystävän joka parhaillaan pisteli rinkelinloppuja poskeensa. Hän jäi seisomaan heidän eteensä, muodostaen heistä pienen piirin. ”Oletko sinä siepannut hänet?” hän kysyi Ethanilta ja kohensi takkiaan, jonka taskusta pilkisti seteli. Darren oli taas saanut töitä sepältä. Ethan oli aika varma, ettei häntä noin vain potkaisisi yksikään hevonen. Hurjinkin ori oli rauhallinen kuin vastasyntynyt varsa kun Darren silitti sitä turvasta.


”Hah haa”, sanoi Ethan pahantuulisesti. ”Hän…”, hän katsoi poikaa. ”Mikä sinun nimesi muuten on?”

”Welch”, poika sanoi ja kumarsi päätään kevyesti. ”Lucas Malcom”.

”Ethan Merle”, Ethan sanoi eikä edes yrittänyt jäljitellä pojan kumarrusta. ”Ja tuo on Darren Halth. Lucas on karannut vanhemmiltaan eikä halua mennä takaisin kouluun”, hän sanoi Darrenille.

Darren tuijotti Lucasia yhtä hämmentyneesti.  kuin Ethankin oli tehnyt. ”Miksi et?”

”Siellä saa yhtä vähän ruokaa kuin täälläkin”, Lucas sanoi väsyneesti. ”Ja opettajat ovat kamalia. He keksivät vaikka mitä rangaistuksia. Kerran yksi poika pakotettiin juoksemaan paljain jaloin koulun ympäri pakkasessa.”

Ethan ja Darren irvistivät. He olivat luulleet, että yksityiskoulut ja sisäoppilaitokset olivat jonkinlaisia hotelleja, joissa ylimielisistä aatelispojista tuli entistäkin ylimielisempiä ja joissa tarjoiltiin hillotorttua joka päivä. Ilmeisesti he olivat olleet väärässä.

”Tule meidän mukaamme”, Darren sanoi Lucasille ja vilkaisi sitten Ethania. ”Saitko sinä kalaa?” hän kysyi arkisesti, aivan kuin ei olisi juuri päättänyt paljastaa heidän parasta piilopaikkaansa ventovieraalle aatelispojalle.

”Sain”, Ethan sanoi häkeltyneenä ja kohensi säkkiä olallaan. ”Kuule Darren-”

Mutta Darren oli jo lähtenyt pujottelemaan väkijoukkoon. Ethan kirosi kuin merimies, tarttui sitten Lucasia hihasta ja lähti Darrenin perään.

[Thelina]

Ilahduin kovasti, kun huomasin Katulapsi-joulukalenterin<3 ihanaa päästä seuraamaan tätä! Tässä on kyllä mielenkiintoinen lähtökohta tarinalle, tuo oli hienosti kuvattu, miten Ethan heti huomaa Lucasin aikeet, ja tietenkin kauppiaan aikeet, ja haluaa auttaa. Tykkäsin myös havralaisista paahtoleivistä ja siitä, mitä puuhia kukin lapsista keksii päivän aikana, jotta löytyisi edes vähän rahaa tai ruokaa. Jännä nähdä, miten aatelispoika sujahtaa joukkoon! Kiitos tästä ja ihanaa joulunodotusta<3

[Linne]

Thelina Ihanaa, että tulit seuraamaan! Kiva kuulla, että tarina lähti hyvin käyntiin, olin tuosta alun hirmuisen pitkästä luukusta vähän huolissani Ihanaa joulunodotusta myös sinne! <3


Luukku 2. Kartanossa

Kara istui uupuneena mutta tyytyväisenä keittiön pöydän ääressä.

He olivat viettäneet koko pitkän, pimeän talven vihreässä salongissa, mutta kun kevät oli vastahakoisesti taas alkanut, he saattoivat vihdoin käyttää muitakin niistä kartanon harvoista huoneista, joiden lattia ei ollut lahonnut puhki. Huonekaluja oli vain vähän ja niistäkin suurin osa oli rikki: pöytä jonka ääressä Kara istui, oli rakennettu vanhan pöydän jäänteistä ja vanhasta vaatekaapista. Se keikkui hiukan, mutta kun Darren laittoi yhden jalan alle yhden vanhoista taskukirjoistaan, se toimi hienosti…no, pöytänä.

Pöydälle oli jo katettu Ruthin hartaasti varjelemat lautaset ja lusikat ja Ruth hämmensi vihanneskeittoa mutisten samalla jotain pojista, jotka kyllä lupasivat tuoda tuoretta kalaa mutta jotka unohtivat lupauksensa heti rannalle päästyään ja luultavasti keräilivät simpukankuoria rantahiekasta tai jahtasivat perhosia sillä aikaa kun muut tekivät kaikki työt. Kara ei ollut yhtä ankara. Hän piti vihanneskeitosta eikä tosiaan voinut kuvitella Ethania jahtaamassa perhosia.

Kara ja Vicky olivat napanneet vihannekset Marevan torilta, joka oli lähempänä kaupungin hienostoalueita. Siellä kävi ostoksilla enimmäkseen palvelusväkeä joka hankki ruokatarpeita isännilleen, ei itselleen. Marevassa ei pyörinyt niin paljon varkaita kuin Kolmen hevosen aukiolla ja tarjontakin oli parempaa, mutta poliiseja oli enemmän ja pienemmätkin varkaudet huomattiin. Kara ei pitänyt siellä käymisestä ellei hänellä ollut rahaa millä maksaa, mutta Vicky oli ollut elementissään. Lakki syvälle päähän vedettynä, vain muutama vaalea suortuva sen alta pilkottaen, hän oli pyörinyt kojulta toiselle kuin olisi tanssinut
monimutkaista tanssia, jonka askeleet vain hän tiesi. Pian hänen taskunsa ja pieni reppunsa olivat täynnä tavaraa ja he olivat voineet lähteä aikaisin kotiin.

Ruuan lisäksi Vicky oli napannut liikettään torilla esittelevän kangaskauppiaan kojusta pinkan kangasta jonka oli ojentanut Karalle ennen kuin oli siirtynyt taas uudelle kojulle. Kara katseli nyt pinkkaa sylissään. Se oli valkoista pellavaa, sopivaa vaatekankaaksi ja siitä riittäisi juuri sopivasti ainakin kahteen paitaan ja mekkoon. Kara oli Vickyn tavoin pukeutunut pojaksi mutta ei ollut leikannut kuparisia hiuksiaan lyhyiksi. Hän piti niitä pitkänä palmikolla eikä ollut aikeissa luopua siitä. Hiukset ovat naisen kruunu, oli äiti aina sanonut.

Kara mittaili Kitiä joka istui häntä vastapäätä ja mietti, miten paljon kankaasta hänen paitansa veisi. Siitä ei ollut kauankaan, kun hän oli ommellut Ethanille ja Vickylle uudet paidat aikuisten paidoista jotka hän oli näpistänyt sataman poukamissa pyykkääviltä naisilta. Kit oli kuitenkin kasvanut viime aikoina ja toinen hänen paidoistaan oli hiutunut kainaloista rikki. Darren tarvitsi myös uuden paidan, vanha oli täynnä ruoste ja -öljyläikkiä ja vaikka Ruth nykyään pesikin heidän vaatteitaan aina kun sai palasen saippuaa käsiinsä, nykyisestä paidasta oli enää vain räteiksi.

Kara oli jo aikeissa pyytää Kitiä antamaan hänelle vanhan paitansa, hän ottaisi siitä mitat, mutta päättikin tehdä sen vasta ruuan jälkeen. Kit ei vaikuttanut siltä kuin olisi halunnut tulla häirityksi. Hän oli palannut kotiin noin tunti sen jälkeen kuin Kara ja Vicky olivat tulleet ja tuonut mukanaan leivän jonka oli joko ostanut tai näpistänyt, mutta ei kertonut, missä oli ollut. Hän oli tuonut mukanaan myös jotain leipää paljon kallisarvoisempaa: kaksi lyijykynää, joilla hän oli tuhertanut jo tunnin kuvioita Darrenilta näpistämänsä taskukirjan viimeiselle sivulle. Kynät olivat hienoja, pitkiä ja mustia. Kit oli varmaan napannut ne jonkun kirjurin taskusta.

”Soppa on valmis”, Ruth ilmoitti ärtyneenä ja etsi keittiön laatikoista kauhan. ”Kit, käy sanomassa Vickylle. Eikä niitä kahta tarvitse odotella, mitäs viettävät kaiken aikansa perhosjahdissa…”.

Ovi kolahti. Kaikki kääntyivät katsomaan.

Ethan ja Darren seisoivat ovella. Ruth oli jo avaamaisillaan suunsa, ennen kuin näki kolmannen pojan.
Hänestä näki heti, ettei hän ollut tavallinen katupoika. Pojalla oli hienot joskin rähjääntyneet vaatteet, hänen ruskea tukkansa oli leikattu siististi ja jalassa hänellä oli oikeat, sopivat saappaat. Hän katseli heidän piilopaikkaansa näyttäen hämmentyneeltä.
Vicky oli varmaan kuullut melun ja tuli käytävään. Hän katsoi Darrenia ja Ethania, sitten taas poikaa ja sitten taas Darrenia ja Ethania. Ethan kohautti olkiaan, Darren kohotti kulmiaan.

Hetken oli hiljaista. Sitten Vicky rikkoi hiljaisuuden.

”Kuka hitto sinä olet?”

”Lucas Malcolm”, vastasi aatelispoika. Hän taivutti päätään kevyesti. Kara näki silmäkulmastaan Kitin liikahtavan, mutta ei kääntänyt katsettaan. Vicky käänsi katseensa Darreniin.

”Ja mitä hän tekee täällä?”

Darren risti kätensä puuskaan ja mulkoili Vickyä . “Miksi sinä et kysy Ethanilta!”

 Ethan oli jo lähtenyt eteisestä, mennyt keittiöön ja läimäyttänyt säkkinsä leikkuutasolle.

”Koska vain sinä keksisit jotain näin typerää”, vastasi Vicky mulkoillen Darrenia kädet puuskassa. ”Miksi hitossa te tuon tänne raahasitte? Mistä vetoa, että ennen kuin yö tulee, tuo juoksee jo kotiin itkien äitiä ja kohta tämä paikka parveilee poliiseja. Missä me sitten asutaan, kysyn vaan!”

”Mistä vaan”, poika sanoi.

Vicky kääntyi katsomaan poikaa. ”Mitä?”
”Mistä vaan vetoa, etten juokse illalla kotiin”, poika sanoi ja katsoi Vickyä suoraan silmiin. Hänen silmänsä olivat harmaansiniset, terävät. ”Vaikka linnasta ja hevosvaljakosta. Minun puolestani vaikka kuninkaan kruunusta”.

Ruth katsoi heitä molempia, huokasi ja pudisti päätään. Sitten hän kääntyi ja otti kaapista seitsemännen lautasen.

[Linne]

Luukku 3. Lucas


Lucas nojasi seinään ja katseli tyttöä, joka pesi astioita.

Päivällinen oli ollut hiljainen ja vaivaantunut. He olivat syöneet kasviskeittoa ja Ethanin paistamia kaloja, ja Lucas oli saanut vatsansa täyteen ensimmäistä kertaa moneen päivään. Olihan sekin jotain, vaikka muut lapset eivät antaisikaan hänen jäädä.
Ainakin hän saisi nukkua täällä tämän yön. Kartanossa oli tyhjiä huoneita vaikka millä mitalla, vaikka useimmat niistä olivatkin lahoja. Ethan oli mennyt kaivelemaan hänelle petivaatteita itseään Karaksi kutsuvan tytön kanssa. Lucas oli yrittänyt mennä mukaan, mutta Ethan oli passittanut hänet pois sen jälkeen kun hän oli vahingossa avannut kellariin johtavan luukun liian voimakkaasti ja se oli räpsähtänyt Ethanin sormille. Joissakin töissä kaksi vain oli parempi kuin kolme.

Astioita pesevä tyttö oli tavallinen, sellainen, joita näki jatkuvasti Aestenin kaduilla. Hänellä oli ruskeat, sileät hiukset, nykerönenä ja muutama pisama nenässä ja poskilla. Toisin kuin kaksi muuta tyttöä, hän ei pukeutunut housuihin ja paitaan vaan mekkoon ja esiliinaan. Tyttö hyräili hiljaa tiskatessaan.

Lucas katseli ympärilleen. Viime päivinä tapahtuneiden asioiden -isän kanssa käydyn riidan, kotoa karkaamisen, kaduilla pyörimisen, näpistelyn -jälkeen hänen oli vaikea hämmästyä mistään, mutta oli silti vaikea uskoa, että hän oli päätynyt katulasten piilopaikkaan.

Nyt hänen oli vain saatava muut uskomaan, että hän voisi jäädä.

”Nyt kun kerran olet siinä”, tyttö sanoi kääntyen häntä kohti, ”voitkin pyyhkiä pöydän. Tässä”.

Lucas otti vastaan sinisen rätin ennen kuin ehti ajatella. Hän katsoi tyttöä hölmistyneenä. Tyttö katsoi häntä kulmiaan kohottaen ja nyökkäsi pöytää kohti. Hänellä oli siniset silmät, kalpeansiniset. Useimmilla aestenilaisilla oli.

Sillä pojalla, Kitillä ei ollut ollut, Lucas muisti. Hänen silmänsä olivat tummemmat ja hänen hiuksensa olivat mustat, eivät ruskeat. Hän ei muutenkaan vaikuttanut aestenilaiselta, hän oli puhunut sen toisen tytön, Vickyn kanssa muutaman sanan havraa. Ehkä poika oli havralainen, tai puoliksi havralainen.

Lucas alkoi epävarmasti pyyhkiä pöytää. Hänelle oli opettanut ensin kotiopettajat ja sitten koulun opettajat herrasmiehen tarvitsemia taitoja -matematiikkaa, historiaa, havran kieltä, uintia ja miekkailua -mutta koskaan elämässään hänen ei ollut tarvinnut pyyhkiä pöytää. Hän tunsi tytön katseen selässään ja pystyi melkein näkemään tämän hymyn.

”Et taida tietää paljon kotitöistä vai mitä?” tyttö kysyi herttaisesti ja otti rätin häneltä. Hän pyyhkäisi pöydän itse puhtaaksi.
”Ne ovat tyttöjen töitä”, Lucas mutisi puolustuksekseen. Tyttö vilkaisi häntä terävästi ja hymähti sitten.

”Varo, ettet sano tuota Vickyn kuullen. Tai Karan sen paremmin. Kuulehan, Lucas Malcolm-” hän osoitti Lucasta rätillä. ”Juttuhan on nyt niin, että täällä ei ole sisäkköjä, kokkeja tai muitakaan palvelijoita. Mikä tarkoittaa, että me kaikki tehdään täällä kaikkea. Koskee myös siivoamista. Jos sinä luulet, että me tytöt vain istutaan täällä nätisti ompelemassa sillä aikaa kun pojat raahaavat saalista kotiin, oletpa pahasti väärässä. Tänäänkään pojat eivät tuoneet mitään muuta kuin kolme kalaa ja sinut”.

”Toinhan minä leivän”, sanoi joku ovensuusta. Kit seisoskeli ovella ja katseli heitä. Lucas katseli hänen silmiään tarkasti, mutta kummallisessa keltaisessa valossa oli hankala sanoa, minkä väriset ne olivat. Kit katsoi häntä kulmiaan kohottaen. Lucasille oli kohoteltu paljon kulmia päivän aikana.

”Ja siitäkö pitäisi herraa kiittää”, mutisi Ruth. ”Sinä et söisi mitään muuta kuin leipää jos joku ei kokkaisi sinulle”.

”Se on totta”, myönsi Kit. ”Minun äitini ei ollutkaan taloudenhoitaja”.

”Oliko sinun?” Lucas kysyi Ruthilta kääntääkseen huomion pois itsestään. Hän ei kaivannut enempää kulmien kohottelua.
Ruth nyökkäsi. ”Oli. Hän opetti minua kokkaamaan ja siivoamaan. Karan äiti taas oli lääkäri, siksi Kara osaa ommella”. Ruth vilkaisi Lucasin likaisia vaatteita. ”Hän varmaan ompelee sinulle uuden paidan, jos pyydät kauniisti. Vicky näpisti tänään kangaspakan. Vickystä puheen ollen, kukaan ei tiedä, mitä hänen vanhempansa tekivät tai tekevät, Darrenin isä taas oli ilkeä juoppo, joka ei tehnyt mitään, Ethanin äiti kuoli köyhäintalossa ja Kit…”, hän vilkaisi Kitiä, joka kohautti harteitaan. ”Ei tykkää puhua vanhemmistaan”. Ruth katsoi Lucasia odottavasti. ”Millaisia sinun vanhempasi sitten olivat jos olivat niin kamalia, että aikoivat lähettää sinut takaisin kouluun?”

Lucas mietti hetken. ”En minä oikeastaan tunne heitä. Silloin kun minä olin pieni, minä näin heitä vain kerran päivässä ennen kuin menin nukkumaan ja sitten kun minä lähdin kouluun, niin vain Talviseisajaisina ja kesällä ja Kynttiläpäivänä. Ja kun minä kerroin isälle, etten minä halua mennä takaisin kouluun, hän ei kuunnellut yhtään. Niin minä sitten lähdin”.

”Mikä sinun isäsi on?” Kit kysyi. Hän otti rätin ja alkoi kuivata Ruthin pesemiä astioita.

”Miten niin?” Lucas kysyi hämmentyneenä.

”Niin että onko hän lordi vai paroni vai mikä” Kit selvensi laittaessaan lautasia kaappiin. Ruth laittoi vesikattilan tulelle.

”Sir”, Lucas sanoi. ”Tai siis, häntä kutsuttiin sir Callumiksi”.

”Eli ritari”, Kit sanoi. ”Onko sinulla vanhempi veli?”

”On”. Lucas tuijotti Kitiä. ”Mistä sinä tuon tiesit?”

”Melkein kaikki aateliset antavat ensimmäisille pojilleen oman nimensä”, Kit sanoi. ”Jos sinä olisit ensimmäinen poika, sinun nimesi olisi Callum”.

Ruth vilkaisi Kitiä. ”Mistä sinä tiedät tuollaisia?”

 Kit kohautti olkapäitään. ”Ei Darren ole ainoa joka täällä lukee kirjoja. Siitä tulikin mieleeni että minä kävin tänään kehräämöllä, muistatteko, missä me majailtiin viime vuonna? Se on edelleen tyhjä.” Hän vilkaisi Lucasia. “Ehkä meidän pitäisi viedä sinne jotain tavaroita nyt kun kevät on tulossa.”

“Missä  se olikaan?” Ruth kysyi ja laittoi teekattilan tulelle. “Minä en ikinä muista.”

“Eteläisen kiviaukion lähellä”, Kit vastasi ja kaiveli kaappeja, kunnes löysi kolhiintuneen kahvikapaketin. “Lähellä sitä kangasvärjäämöä.”

”Mikä Kiviaukio on?” Lucas kysyi. Vaikka hän oli asunut Aestenissa aina siihen asti kun hänet muutama vuosi sitten oli lähetetty kouluun, hän tuskin tunsi kaupungista muita paikkoja kuin Hallockin ja Satoportin, molemmat pohjoisia, väljiä alueita joilla aatelisten suuret, kiviset kartanot puutarhoineen levittäytyivät. Joskus hänen veljensä oli hyvällä tuulella ollessaan vienyt hänet Frangen aukiolle teatteriin tai katsomaan miekkailuesitystä ja hänen lastenhoitajansa oli säännöllisesti vienyt häntä Havran puistoon leikkimään, mutta siinä se. Lucas värähti muistaessaan veljensä. Hän oli ainoa Lucasin perheestä, jota hänelle jäisi ikävä.

”Kiviaukioita on kaksi”, Kit kertoi hänelle. ”Eteläinen ja läntinen. Eteläinen on lähellä satamaa, siellä on tori, missä myydään kalaa. Läntinen on lähempänä Hallockia. Siellä ei ole toria, sen ympärillä on kauppoja ja muuta. Aateliset tykkäävät käydä siellä ostoksilla”.

Nyt Lucas muisti kuulleensa joskus Kiviaukiosta, vaikka ei ollutkaan koskaan käynyt siellä. Hänen isänsä oli kai joskus puhunut siitä Lucasin viettäessä määrätyn puolituntisen vanhempiensa kanssa. Hän mietti hetken, mistä Kit tiesi Kiviaukioista mitään, mutta osasi sitten päätellä, että aukio oli täynnä varomattomia aatelisia taskut täynnä tavaraa. Lucas oli asunut kaduilla vasta kolme päivää, mutta oli nopea oppimaan.

”Me voisimme kutsua tätä paikkaa joksikin ”, sanoi Ruth. ”Minusta on kolkkoa kutsua tätä pelkäksi taloksi tai murjuksi, niin kuin Ethan tekee”.

”Mitä minusta?” Ethan kysyi ilmestyessään Karan kanssa keittiöön pölyisenä ja hikisenä raahattuaan patjan alas ullakolta. Hän vilkaisi kattilaa ja alkoi latoa mukeja pöydälle.

”Että voisit käydä kylvyssä tänä iltana”, Ruth sanoi nenäänsä nyrpistäen. ”Haiset ihan kalalle”.

”Me yritettiin keksiä tälle paikalle nimi”,  Kit sanoi välttääkseen riidan. “Tuleeko teille mieleen mitään?”

“Miten olisi Maja?” Kara ehdotti. “Se on deserraa ja tarkoittaa pientä taloa.”

Ethan ja Ruth kohauttelivat olkiaan ja myöntyivät. Paikalle tulleet Darren ja Vicky hyväksyivät nimen, ja Ruth päätti juhlistaa sitä tekemällä lisää köyhiä ritareita, jolloin aamuinen kiista alkoi taas alusta. Ethan kiskaisi Lucasin mukanaan makuuhuoneisiin ja muut lähtivät nukkumaan jättäen Kitin ja Ruthin kiistelemään keskenään.