Nimi: Sormet ristissä
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Cobra Kai
Tyylilaji: Fix-it, ficlet
Ikäraja: K-11
Paritus: Daniel LaRusso/Johnny Lawrence
Varoitukset: SPOILAA 5. KAUTTA!Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Bingetin sitten uuden kauden kaikki 10 jaksoa putkeen.
TROPES -haasteessa minulle arvottiin joku aika sitten genreksi
fix-it. En nyt tiedä onko tämä varsinaisesti fix-it vai
break-it-further xD Mutta lisäsin siis Lawrussoa finaalijaksoon
Head of the Snake.
Sormet ristissä Johnny ei olisi selvin päinkään välittänyt vittujakaan siitä, kuka helvetti se LaRusson riveleihin käynyt pelle oli, mutta heillä sama missio: ponihännältä pää irti. Mutta yhden on tietysti aina oltava joukon ilonpilaaja.
”Johnny, Johnny kuuntele. Me olemme koko ronkkana ihan kännissä. Ja silmistä päätellen Barnes on vetänyt siihen päälle muitakin kamoja. Tämä on ihan sairas suunnitelma”, Daniel vinkua vikisi kuin perseelle potkittu pupujussi. Tölkin otsaan viiltämästä haavasta tihrutti verta hänen naamalleen. Ainakin yhtä kokoa liian iso puvuntakki sai Danielin kutistumaan yössä. Johnny katsoi häntä, eikä nähnyt siinä sitä miestä, jolla oli kaikki kulissit kohdallaan. Nyt Johnnyn eteen oli ilmestynyt se poika, jonka alahuulta vaan väpätti. Rääpäle, jonka Johnny oli pannut surutta itkemään. Eikä Johnnykaan tuntenut itseään viisikymppiseksi.
”Siksi tämä onkin niin kuningasidea. Silver ei ehdi huomaamaan mistä suunnasta se tuli! Nyt se tapahtuu, LaRusso, ota härkää sarvista”, sanoi Johnny, ja ennen kuin viesti hänen kaljan sumentamasta etuaivolohkosta ehti pikkuaivoihin, hän oli jo puristanut Danielia perseestä. Pakokauhu ohitti refleksien pikalinjaa pitkin suoraa sinne, missä syvimmin sisäistetty häpeä asuu. Johnny horjahti askeleen taaksepäin.
”Nyt sinä sen viimeisen virheen teit, Johnny Lawrence. Turpa rullalle ja suihkun kautta ulos”, Johnny vaahtosi itse itselleen päänsä sisällä. Samaan aikaan Daniel rypisteli naamaansa siihen malliin, että hänelläkin oli enempi plakkia aivoissaan. Kysymyksiä, kysymyksiä. Daniel on aina ollut niin helvetin ilmeikäs. Johnny huokaisi.
”Minulla on pullat uunissa. Sinulla ja Amandalla kaikki niin kuin näin”, hän sanoi, ja risti etu- ja keskisormen keskenään. ”Ainoa enää, joka täällä ketään häiritsee, on Silver.”
Takaa autosta kuului aggressiivista bassokomppia. Johnny törmäsi oveen peruuttaessaan, mutta Daniel sai kiinni hänen hihastaan. Ja sillä hetkellä, kun Johnny nosti omista solmuun astuneista jaloistaan katseensa, hän näki Danielin. Danielin sellaisena, kuin hän hänet pohjimmiltaan oikeasti halusi. Suu vähän aukinaisena, lempinimi huulilla.
”
Johnny”, sanoi Daniel. Eikä muuta sitten sanonutkaan, sillä Johnny otti Danielia molemmin käsin kiinni kaulasta. Hän suorastaan löi naamansa Danielin tummia huulia vasten. Suutelemiseksi sitä tuskin saattoi sanoa, vaikka syljellä oli oma osansa estäessä limakalvoja puremasta rikki. Aluksi Daniel ei tehnyt vastaan mitään. Sitten hänen kätensä oli Johnnyn vyötäisillä. Mutta vain hetken. Johnny suuteli ensin, se nyt ei ollut epäselvää, mutta kumpi sitten viimeksi? Jääköön valamiehistön päätettäväksi.
Vaan ei Johnny mistään ollut niin vilpittömän onnellinen, kuin vauvasta Carmenin kanssa. Vaikka sitten isyys uudestaan pelotti häntä enemmän kuin syvään kaivettu kuoppa, jossa on seipäät pystyyn päin. Silti mikään ei ollut varmaan kolmeenkymmeneen vuoteen tuntunut yhtä yksinkertaiselta, kuin se mitä hänelle oli Carmenin kanssa tulevaisuutta ajatellen syliin tiputettu. Näinhän asioiden kuuluukin mennä.
Paitsi, että Johnny oli homo. Ollut sitä varmaan aina, mutta kun se ei hänen maailmassaan ole ollut mikään vaihtoehto.
Johnny oli aina ajatellut kaiken menevän niin kuin elokuvissa. Olihan hän vaalea ja hyvännäköinen. Tyttöystävä ja työpaikka, talo, auto ja avioliitto. Vaikkei hän ollut saavuttanut niistä mitään pidemmällä aikavälillä, niin hän oli aina uskonut, että se oli se, mihin hän oli syntymälahjana oikeutettu. Mihin väliin siinä enää mahtui se ihastuksista ensimmäinen, joka oli tuntunut silloin kauan sitten vihalta, vaikkei sitä ollutkaan?
Daniel päästi suustaan pikkiriikkisen O:n muotoisen äännähdyksen, kun Johnny päästi hänestä lopulta irti. Johnny odotti hetken sitä itseinhoa, joka tavallisesti seurasi sitä, kun hänen ajatuksensa harhailivat itsetyydytyksen hetkellä syvimmälle haudattuihin haluihin. Mutta sitä ei sitten tullutkaan. Itse asiassa, Johnnysta tuntui, kuin hänen sydämeltään olisi pudonnut pois valheiden mustat painot.
Ei ollut enää mitään pelättävää. Koska Daniel ei ollut vapaa. Eikä Johnny halunnut omaa elämäänsä enää millään ylimääräisellä sotkea. Daniel oli niin hämmentyneen näköinen, ettei saanut sanotuksi yhtään mitään. Hän vain räpytteli kosteita silmiään, ajatellen varmaan tuhatta ja sataa mitä kaikkea tämä heidän välillään tarkoitti. Tai, paremminkin, ei tarkoittaisi, sillä Daniel ansaitsi Amandansa, eikä Johnny halunnut kiilaksi heidän väliinsä.
Sitä on ehkä vaikea uskoa, mutta joskus on kaikista helpottavinta olla vain sellainen kuin on, vaikkei se mahdollistaisikaan elämässä yhtään mitää uutta.
”Sinun takiasi, Daniel. Anna minä teen tämän
sinulle”, sanoi Johnny. ”Ponihännälle turpaan. Ja se jää siihen. Vannon.”
Sormet edelleen ristissä.
Johnny ryömi autoon sisään, eikä sekapäissään huomannut edes, että Daniel jäi hölmistyksissään kyydistä, ja siksi jälkeen omalta kostoreissustaan. Sen siitä saa, kun on niin nynny jätkä. Mutta Johnny ei ainakaan seisoisi enää yhdessäkään tienristissä paskat housuissa ihmettelemässä, että oliko tässä tarinassa kyse karatesta, vai tunteista, joille aika ei vuonna -84 ollut kypsä.
FIN