Nimi: Pako
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: kadettikoulu!modern AU; ahdistunutta angstia, yleisdraamaa ja aavistus hurt/comfortia
Ikäraja: k11
Paritus: Lehto/Riitaoja (sivussa Lammio/Rahikainen, Lahtinen/Määttä)
Yhteenveto: Muuton jälkeen Lehto käy töissä aamuvuoron. Sen jälkeen hänestä ei kuulu mitään.
Varoitukset: Itsetuhoisuutta
Vastuunvapaus: Hahmot kuuluvat Väinö Linnalle ja minä en tästä saa mitään.
A/N: Kadettikoulu-AU:sta
ficcilistauksessani. En tiiä mikä just nyt on että syleksin ulos just tätä AU:ta jonka leijonanosa on kirjoitettu vuonna 2018 ja jonka aiemmille osille mun tekee mieli tehdä semmosia George Lucas Special Edition -uudelleenmasterointeja silloin kun tuntuu siltä, että kehtaisin ylipäätään lukea ne kunnolla uudestaan. Näidenkin uusien ideat on olleet olemassa jo silloin 2018, mutta silloin mulla ensinnäkään ei ollut aivoja niihin, ja sitten seuraavat monta vuotta tuntui vaan jotenkin siltä että ei oo tän AU:n aika. Nyt ilmeisesti on. Ainakin jonkin aikaa.
PAKOToisena päivänä muuton jälkeen, maanantaina, Lehto ilmoittaa vievänsä peräkärryn takaisin Kaarnalle.
Hän käy töissä aamuvuoron.
Sen jälkeen hänen on ollut tarkoitus ottaa lomaa.
Riitaoja ei arvaa mitään.
Lehto ei sano mitään.
Lehto harvoin vastaa viesteihin, mutta niihin hän yleensä vastaa todennäköisemmin kuin puhelimeen.
Yleensä hän edes katsoo viestit, jos ei vastaa.
Riitaoja on niin tottunut siihen, että nykyään jo se, että WhatsApp-keskustelun kuittausmerkit muuttuvat harmaista sinisiksi, tuntuu vastaukselta. Se on jäyhä nyökkäys, kun muuta sanottavaa ei vaadita.
Kun Lehto ei vastaa, se ei sinänsä tarkoita mitään.
Kun päivä käy illaksi ja ilta alkaa hiljalleen taittua yöpuoleen, ja kun vuorokausi lopulta vaihtuu, eikä Lehto vieläkään vastaa, eivätkä kuittausmerkit ole muuttuneet sinisiksi enää puolenpäivän jälkeen, Riitaoja antaa itsensä huolestua.
Hei @Määttä @Rahikainen anteeks että minä tälleen mut ootteko Lehdosta kuullu tänään
?
Parikymmentä sekuntia ryhmäkeskustelussa on hiljaista.
Sitten Rahikainen alkaa kirjoittaa.
Lakkaa kirjoittamasta.
Alkaa ja lopettaa uudestaan.
Pitkä hiljaisuus.
Sitten:
Määttä
kyllä se pärjää Riitaoja puuskahtaa. Hän istuu heidän olohuoneessaan nojatuolissa, joka on Lehdon, se on aina ollut Lehdon paikka kimppakämpässäkin, mutta Lehto ei vastaa eikä ole katsonut edes viestejään, mutta tietenkin hän pärjää. Riitaoja käpertyy kerälle ja kirjoittaa nopeasti.
Niin siis en minä sillä
Anteeks
Kyllä minä tiiän että se pärjää
Sitä minä vaan että
Että. Että. Mitä. Ettei se ole vastannut muutamaan tuntiin? Ettei se sanonut että menisi jonnekin? Minkälainen kumppani Riitaoja oikein luulee olevansa. Mikä oikeus hänellä on vaatia toiselta sellaista jatkuvaa –
Määttä
haluukko että soitetaan sille Riitaoja puuskahtaa uudestaan, niin syvään että silmissä polttelee.
Jos voisitte
@Rahikainen myös?
Rahikainen
juu
toki
ootahan
Määttä raapii miettiväisenä leukaansa kaivellessaan Lehdon numeron esiin.
”Mitä sää luulet”, Lahtinen aloittaa, muttei kysy loppuun. Määttä kohauttaa olkiaan samaten jotenkin puolikkaasti. Hän soittaa, laskee puhelimen polvelleen ja antaa puhelimen soida.
”Tuskinpa se vastaa”, hän sanoo, mutta odottaa silti puolisen minuuttia ennen kuin antaa olla. ”Vaan mittään muuta en oottanukkaa.”
”Oottanu”, Lahtinen kysyy kulma pyöreästi koholla.
Määttä kohauttaa olkiaan toistamiseen ja laittaa puhelimen pois.
Määttä ICE
ei vastaa ei vastaa täälläkää
Rahikainen on jo laittamassa puhelintaan taskuun, kun se tärisee.
Määttä, yksityisessä keskustelussa. Rahikainen ärähtää ja huokaa pohjattoman syvään.
”Mitä”, Lammio kysyy.
”Elä ny. Oota.”
Rahikainen avaa Määtän viestin.
Määttä ICE
soitikko oikeesti ”Voi vittu”, Rahikainen huokaa.
no vittu en
luulekko että se vastaa
jos tolla päällä on
nii vittuuko kannattaa
Määttä ICE
soitahan kun lupasit ”Kun lupasin, vitun pälli täälä”, Rahikainen mutisee.
”Mitä”, Lammio kysyy uudestaan, kärsimättömästi. Rahikainen huitaisee kädellään samalla, kun kaivaa Lehdon numeron esiin.
”No oisko kannattanu jättää ryhmächatti mykistämättä, pyssyisit sieki kartalla”, hän tokaisee.
Linja tuuttaa.
Linja tuuttaa pitkään.
Lehto ei vastaa. Rahikainen ei tunne valtavaa tarvetta kirjoittaa Riitaojalle samaa viestiä uudestaan.
Rahikainen
ei siun kannata huolii
vaikkei se nytten vastaa
aina se on ollu tämmönen
tai niin kauan ko myö ollaan tunnettu Riitaoja yrittää ottaa Rahikaisen sanoista lohtua. Hän yrittää – hän yrittää muistaa – hän muistaa sen Lehdon, johon tutustui. Se Lehto tunsi jo Määtän ja Rahikaisen, ja – mutta –
Rahikainen on koko ajan jatkanut kirjoittamista. Riitaojan ajatukset keskeytyvät uuteen viestisarjaan.
Rahikainen
sillon ko myö aikanaan muutettiin nii se teki tällee kanssa
ettei päästäny kettää huoneeseen eikä vastannu
tai se oli jossain missälie ja sitte ko oli kämpillä nii huoneessaa lukon takana
ei myö tiietä missä se sillonkaa meni
että ei oo ensimmäinen kerta
nii elä suotta huoli
Määttä
lehto kyllä pärjää missä vaan
Rahikainen
mie en ainakaan nähny että se ois vessassakaa käyny
en tiiä
tai mitä se söi
mut kyl se siitä sitte
Määttä
ei hätää Ei hätää. Ei hätää. Riitaoja koettaa turvautua siihen. Määttä ja Rahikainen tuntevat Lehdon, Riitaojakin tuntee Lehdon, hän on ennenkin pärjännyt missä vain –
Määttä
onko se autolla On se
Sillä minä vähän huolinkin
Kun se muutenkin ajaa vähän niin
Ja nyt tää muuttokin, Riitaoja kirjoittaa, mutta poistaa viestin. Ei. Ei tällaista. Ei tänne. Ei nyt. Lehto pärjää. Mutta –
Mutta muutto myös.
Jotenkin. Jotenkin muutto teki jotakin. Että Lehto sitten.
Riitaoja teki jotakin. Aina hän tekee jotakin. Häntä on hermostuttanut niin. Vasta tänään aamulla alkoi vähitellen tuntua siltä, että tämä oli tässä, että hermoilla ei enää tarvinnut, että elämä on asettunut ja nyt jatketaan. Lehto kävisi aamuvuoron ja veisi peräkärryn ja jäisi lomalle.
Riitaoja käpertyy tuolissa niin pieneksi kuin pitkine koipineen pystyy, ja painaa kämmenen tiiviisti suulleen, kun ensimmäinen nyyhkäisy yrittää karata.
Määttä ICE
voit mennä rahikaisen luo yöks jos halluut Rahikainen pärskähtää.
Määttä ICE
niilä on sielä tyhjä huone Rahikaisen tekisi mieli korkata kalja. Tai kolme.
joo melkein kaikki on vielä tyhjii
että sinne vaa
jos tarttee
”Elä tartte, elä tartte, elä tartte”, Rahikainen mutisee katsoessaan silmä kovana keskustelua. Riitaoja kirjoittaa.
”Sinäkö menet sinne”, Lammio kysyy haljulla äänellä. Hänkin on vastahakoisesti avannut ryhmäkeskustelun, selannut tilanteen pääpiirteet.
”No vittu mistä mie tiiän. Kai mie meen”, Rahikaisen lause jää kesken, kun uusi viesti hulmahtaa näytölle.
Riitaoja
En minä taida
Mutta kiitos!
Minä aattelin että oon vaan täällä jos se tulee nyt yöllä
Niin ei tulis tyhjään kotiin ”Ei tolle voi ees sannoo mittään”, Rahikainen puuskahtaa.
Lehto ei palaa yöllä.
Riitaoja ei uskalla tehdä mitään.
Hän ei uskalla päivittää tilannetta ryhmään, ei, eilenkin laittanut sinne enemmän viestejä kuin kukaan tähän asti yhteensä. Enemmän ja liikaa, aina liikaa. Hän tietää olevansa rasittava. Hän tietää olevansa naurettava, eikä hänen pitäisi käyttäytyä niin kuin Lehto –
Äiti soittaa.
Riitaoja vastaa.
Äidin mukana soittaa koko perhe.
Riitaoja taikoo hymyn kasvoilleen ja äänensä sopivaksi niin, että hän saattaa kuitata vanhempien ja siskojen vitsit sanomatta kuitenkaan oikeastaan mitään.
Silloinkin, kun puhelussa päästään aiheeseen
mitäpä sille, hilpeän dramaattinen tauko,
Lehdolle kuuluu, koska jotenkin äiti on takertunut siihen, ettei Lehto ole koskaan esitellyt itseään kuin sukunimellä. Kyllähän he hänen nimensä tietävät, mutta hieman saa aina naljailla, kun ei tarkoita pahalla.
Riitaoja hymähtelee jotakin, kunnes äiti päättää antaa heille rauhaa, toivottaa mukavaa päivää, lähettää terveisiä.
Puhelun katkettua Riitaoja vajoaa kyljelleen sohvalle ja hyperventiloi.
Riitaoja
Onko siitä Lehdosta kuulunu mitään?
Ei tullu yöllä eikä vastaa vieläkään
Rahikainen ICE
ei mittään
elä huoli
ei se mittään tarkota
kyllä se sitte ajallaa Määttä päättää olla sanomatta mitään. Eihän tässä ole oikein mitään, mitä hän voisi sanoa, mitä Rahikainen ei olisi jo ehtinyt.
Riitaoja lähettää keskusteluun kuvankaappauksen keskustelusta Lehdon kanssa. Kuvassa erottuu pari Riitaojan viestiä, joiden sisällön se on peittänyt piirtämällä sinistä väriä päälle. Viestit on kaikki toimitettu perille, mutta niitä ei ole luettu.
Lehto on edellisen kerran ollut paikalla edellisenä aamupäivänä.
Rahikainen ICE
onks lehto siun ice
aww
Riitaoja
On se joo
Ollu jo jonkin aikaa
Minä aattelin vielä kun nyt asutaankin
Ja niin tulisko tuo rahikainen käymään teillä
Lahtinen kohottaa kulmaansa puhelimensa näytölle.
Riitaoja
Ei oo mikään pakko!
Kyllä tässä pärjätään
En minä sillä tavalla tarkottanu
Rahikainen ICE
eeeeeikä mittään
Riitaoja
Anteeks
Rahikainen ICE
kyl mie tuun
elä mittää
voin tuua kahvii
siel on kuitenki vaa sitä myrkkyy mitä lehto juo
Riitaoja
Ei meillä oo mitään kahvia
Teetä on
Rahikainen ICE
no mie tuon
ilmankos piti lehon pojan lähtee hakemaan
Riitaoja hengittää muutaman kerran hitaasti ja syvään. Se auttaa hiukan, vaikka hengitys yhä vapisee sydämen takomisen tahtiin. Hän niistää nenänsä ja katsoo ympärilleen, mutta heillä ei ole niin paljoa tavaraa, etteikö asuntoa olisi saatu esittelykuntoon jo muuttopäivänä, eivätkä he kumpikaan ole ehtineet näiden parin päivän aikana sotkea sitä sellaiseksi, että Riitaoja tuntisi edes syyllisyyttä siivoamatta jättämisestä.
Kaikki on hyvin.
Lehto pärjää.
Ja varmasti – varmasti ne – varmasti Riitaojalle –
Ei hän pysty ajattelemaankaan sellaista. Lehto pärjää.
Hän –
Riitaoja muistaa kyllä sen Lehdon, johon tutustui. Hän muistaa – ja hän on kuullut niin paljon. Mutta. Mutta kuitenkin. Jotenkin. Jotenkin hän on ajatellut, että –
Jotenkin hän on ajatellut, että – että kaikki – että Lehto – että kaikki sellainen olisi jotenkin asettunut.
Ultra Bra soi hänen päässään.
Minä suojelen sinua kaikelta.
Riitaojaa hävettää. Taas hänen täytyy hengittää.
”Mie en tiiä oonks mie yötä”, Rahikainen sanoo pakatessaan reppuaan. ”Tai ryyppäänkö mie. Paan sit viestii ko tiiän.”
Lammio katsoo hänen menoaan tyytymättömän näköisenä.
”Lehtoko ei vieläkään ole tullut? Tai soittanut?”
”No ei, ja ei. Kiva ko sieki seuraat.”
Rahikainen vetää Määtän keskustelun esiin WhatsAppissa ja kirjoittaa nopeasti.
mie lähen ny sinne
kiitti vitusti lahtiselle tää oli kumminki sen idea
aikuset ihmiset
oisko pitäny vielä hakkee arnoldsin boksi ja kynsilakkaa ja joku mamma mia
”Minusta tämä vain kuulostaa jotenkin tarpeettoman sekavalta.”
”Häh. Eihän – mitenkä.”
Lammio tekee epämääräisen, ärtyneen kädenliikkeen.
”Minä vain. Ryhmäkeskustelussa vielä?”
”No mie sanon et ennemmin siel ko milijoonassa yksityiskeskustelussa.”
”Ja mikä – mikä ihmeen veto on aikuiselta mieheltä häipyä sanomatta sanaakaan ja vastaamatta kenellekään?”
”No vittu. Voitha sie soittaa ite sille Leholle jos mieles tekköö, kyllähä siulla sen numero on.”
Lammio vaikenee, mutta näyttää yhä tyytymättömältä.
”No?”
”Tuskin tässä niin paha tilanne on, että
minun enää – ”
”Ja sitä vittu mieki”, Rahikainen toteaa painokkaasti.
Lammio puree hammasta ja pyöräyttää silmiään. Rahikainen lampsii hänen eteensä reppu olallaan.
”Se tekkee tuommossii”, Rahikainen toistaa kaikki kantamansa kärsivällisyys äänessään, ”ja sitte se pallaa ko pallaa. Se pärjää, mie en tiiä onko mittään paikkaa missei pärjäis. Mie ny meen niille käymään nii jos ees ryhymä ois hilijaa sen aikoo.”
Hänen puhelimensa tärähtää. Määttä.
Viesti koostuu Lahtisen Määtän puhelimella ottamasta selfiestä. Ilmeestä päätellen hän ei ole erityisen mairittelevaa mieltä Rahikaisen kommenteista eikä luultavasti hänen persoonallisuudestaankaan. Rahikainen tyrskähtää.
jaa
aika alhasta tommone
homo
Määttä ICE
kumpi 🥴 eheehehehe
Määttä ICE
sano kuoville terveisiä ”Määttä käski sannoo terve”, Rahikainen ilmoittaa.
Lammio huokaa syvään eikä sano mitään.
takasin 😘😘😘
Rahikainen ei jää yöksi. Hän tuo kahvia ja kuohuviinipullon. Viiniä ei aukaista, mutta illan mittaan Rahikainen terästää kahviaan povitaskussaan tuomallaan vodkalla. Hän tarjoaa Riitaojallekin, mutta Riitaoja kieltäytyy kohteliaasti.
”Jos se tulee. Niin en minä viitti.”
”Ei se”, Rahikainen aloittaa, näyttää kiusaantuneelta, huokaa. ”Ei se välitä jos oisikki”, hän lopulta sanoo.
Ja oikeassahan hän on. Ei Lehto välitä. Mutta –
Se ei silti tunnu oikealta. Riitaoja juo teekupin teekupin perään ja odottaa, vaikkei jaksa uskoa, että tänään enää tapahtuu mitään.
Rahikainen lähtee yöksi kotiin. Lähtiessään hän taputtaa Riitaojaa kömpelösti olalle.
”Kyllä se ajallaan”, hän sanoo taas, on sanonut monen monta kertaa. ”Kyllä se pärjää.”
Riitaoja ei sinä yönä nuku. Hän käpertyy nojatuoliin ja tuijottaa siitä sälekaihdinten läpi kalpenevaa aamua, ja kaiken aikaa hän kuuntelee yhtä ja samaa Ultra Bran kappaletta uudestaan ja uudestaan.
Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä, hän kuiskaa laulun mukana.
Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.
Hän on halunnut olla sellainen. On kai aina halunnut, mutta ei hänestä ole…
sellaiseen. Siihen.
Hän on vain toivonut, että –
Hän on toivonut, että
riittäisi siitä huolimatta.
Ja silti hän on toivonut, että pystyisi – mitä? Pystyisi rakastamaan Lehdon ehjäksi. Sitäkö? Vaikka kuka hän on sellaisia toivomaan, kun hän itse – mitä hän itsekään on?
Lehto pärjää, hän ajattelee, kun kappale alkaa uudestaan. Lehto pärjää.
Lehto pärjää.
Kun Lehto lopulta parkkeeraa moolokkirivistön viereen ja avaa puhelimensa, sulkee hän sen heti uudestaan ja heittää sen kaikin voimin luotaan. Puhelin kolahtaa apukuskin puolen ovesta ja putoaa auton lattialle.
Lehto sammuttaa moottorin. Hän nousee autosta. Hän sytyttää tupakan. Hän polttaa sen. Hänen ihonsa nousee kananlihalle t-paidassa viileässä iltapäivässä, mutta hän ei välitä. Hän tallaa natsan kenkänsä alle ja sytyttää toisen tupakan. Hyttynen yrittää laskeutua hänen käsivarrelleen, ja hän tappaa sen.
Kolmannen tupakan jälkeen hän menee takaisin autoon.
Hänen puhelimensa on mennyt pudotessaan pois päältä. Se käynnistyy hitaasti.
Kun se käynnistyy, ilmoitukset lävähtävät taas esiin. Lehdon hampaat narahtavat, kun hän puree niitä yhteen.
Riitaoja on soittanut toistakymmentä kertaa.
Määttä ja Rahikainenkin ovat yrittäneet, kumpikin yhden kerran.
WhatsAppissa lukemattomien viestien määrä on kolminumeroinen.
Eniten lukemattomia viestejä on ryhmäkeskustelussa, jonka Rahikainen loi muuton jälkeisenä päivänä. Lehdolla ei ole minkäänlaista aikomusta lukea niitä.
Seuraavaksi eniten viestejä on Riitaojalta.
Rahikainen on lähettänyt kolme viestiä, mutta koska hän on Rahikainen, on kyseessä tosiasiassa vain yksi viesti kolmessa osassa.
Rahikainen
soita riitaojalle saatanan torvi
se kiusaa minnuu ja määttää ko ei sinnuu saa kiinni
ei muuton paitti se friikkailee ja se on vitun ärsyttävää paa sille viestii ees Määtän viestin puolestaan voi lukea jo esikatselussa kokonaan.
Määttä
soita Riitaojalle.huolehtii Mutta Riitaoja –
Lehto ei ehdi kunnolla miettiä, mistä kulmasta Riitaojaa rupeaisi lähestymään, kun Riitaoja alkaa pommittaa häntä uusilla viesteillä.
Lehto sulkee puhelimen näytön ja heittää puhelimen käsistään. Hänen sydämensä hakkaa. Hänen hengityksensä hinkuu.
Puhelin soi.
Riitaoja. Tietenkin.
Lehto lyö hänelle luurin korvaan.
Puolen minuutin kuluttua Riitaoja yrittää uudestaan.
Lehto lyö hänelle luurin korvaan.
Kun Riitaoja yrittää kolmannen kerran, Lehto lyö hänelle luurin korvaan ja sammuttaa puhelimensa kokonaan.
Hän on vähällä tehdä u-käännöksen ja ajaa kaasu pohjassa mahdollisimman kauas, niin pitkälle kuin tankki riittäisi tai kunnes poliisit pysäyttäisivät.
Hän on niin raivoissaan, ettei saa henkeä. Hän avaa kuskin puolen oven ja sylkäisee maahan, huohottaa. Häntä oksettaa, ja hän raapii kurkkuaan kynsillään, raapii syvät ja ilkeän punaiset naarmut, yrittää pakottaa hengitystään kulkemaan.
Lehto ei yleensä vedä lärvejä, mutta tällä kertaa hän kurvaa lähimmän Alkon parkkipaikalle, ostaa ensimmäisen käteensä osuvan viinapullon ja huitaisee sen kerralla melkein kokonaan parkkeerattuaan autonsa hylätyn kesäkioskin taakse.
Hänen tekisi mieli lähteä heti ajamaan, mutta liian paljon liian vahvaa tyhjään vatsaan kostautuu.
Lehto oksentaa viinaa ja sappea ja katkeria ajatuksia halkeilleelle asfaltille.
Viimeisillä voimillaan hänen onnistuu kömpiä takapenkille ja lukita ovet.
Sinne hän sammuu.
Kun Lehto herää, on aamuyö. Hänen päätään vihloo. Suu maistuu oksennukselta. Hampaat irvessä hän kampeaa ylös takapenkiltä ja ulos autosta. Aurinko kiiltelee jo viereisen järven laineissa.
Epämääräinen levottomuus jäystää häntä.
Tunne siitä, että on aika.
Hän ei pidä siitä, mutta hän pitää levottomuudesta vielä vähemmän.
Häntä huimaa, kun hän asettuu takaisin ratin taa, muttei niin paljon, etteikö hän pystyisi ajamaan.
Hänen on matkalla pakko pysähtyä tankkaamaan. Hän ostaa bensan lisäksi jauheliharoiskeläpän, jonka taittaa autossa kahtia ja syö kylmänä.
Hänen puhelimensa on viereisellä penkillä ja pois päältä.
Pari kertaa hän ajattelee käynnistävänsä sen, mutta jokin tunne pidättelee häntä.
Se tunne saa hänet pidättelemään uutta oksennusta.
”Lehto!”
Lehdon leuka jännittyy. Hän puree hammasta. Hän ei käänny kannoillaan eikä harpo takaisin ulos.
Hänen niskavillansa nousevat kananlihalle, kun Riitaoja säntää eteiseen.
Se on itkenyt. Totta kai se on itkenyt. Sen silmät punoittavat ja hymy on vinksallaan.
Miten sen onkin aina pakko itkeä, ja – ei edes sitä, vaan miten sen onkin pakko hymyillä ja katsoa silmät kirkkaina ja olla kuin ei olisikaan –
heikko, lapsellisen helpottunut, peloissaan, huolissaan, Lehdon ei olisi pitänyt palata vielä. Mutta –
”Älä”, Lehto äsähtää Riitaojalle, kun se yrittää koskea, tarttua käsivarteen, eikä edes tarttua, ei Riitaoja
tartu. Nytkin se astuu heti askeleen taakse ja nostaa kätensä.
”Anteeks, anteeks, en minä mitään pahaa, minä – ”
”Älä”, Lehto sihahtaa ja kävelee eteen, koska taakse ei voi. Ohi Riitaojasta ja ohi olohuoneen, ohi vanhan sohvan ja tuolin, hän kuulee Riitaojan askeleet ja äänen ja helvetti, jos se nyt seuraa niin Lehto –
Lehto sulkee parvekkeen oven perässään ja sytyttää tupakan.
Riitaoja ei yritä tulla.
Lehto on kotona
Määttä
👍
Lahtinen
Hyvä
Rahikainen
nonni sitähä mieki 👍
ko se näki ne ryhmänki viestit
että kyllä se aikanaa Riitaoja sulkee puhelimensa näytön ja itkee kämmeneensä, äänettömästi ettei Lehto vain kuule, vaikkei kai parvekkeelle kuuluisi muutenkaan.
Lehto polttaa turhan monta tupakkaa parvekkeella, kunnes häntä huimaa ja ällöttää.
Hänellä on myös kylmä. Ilta on viilennyt hämärtyessään. Hänellä ei ole takkia.
Ja häntä kusettaa.
Hän tirkistää verhon raosta. Kun minuuttiin ei näy mitään liikettä, tulee hän takaisin sisään.
Hän harppoo kylpyhuoneeseen niin nopeasti kuin pystyy. Hän lukitsee oven perässään.
Hän seisoo pilkkopimeässä ainakin minuutin tai kaksi, ennen kuin tajuaa sytyttää lampun.
Hän ei tiedä, kauanko aikaa kuluu, ennen kuin Riitaoja lopulta koputtaa arasti kylpyhuoneen oveen.
”Lehto?”
Lehto räpyttää silmiään. Hän säpsähtää katsoessaan peiliin. Vauhkot silmät tuijottavat takaisin. Likainen tukka. Tiukka suu. Ajamaton sänki.
Riitaoja koputtaa uudestaan.
”Lehto, minun tarttis päästä sinne.”
Ja – niin.
Hänen täytyy päästä. Tämä paikka on hänenkin. Tämä –
Tämä on ainoa ovi, jonka Lehto saa täällä lukkoon.
Hän ei voi olla täällä ikuisesti.
Riitaoja ei koputa kolmatta kertaa, mutta hän ei ole poistunutkaan.
”Lehto?”
Lehto huokaa syvään, syvään, niin syvään, että silmissä mustenee.
Hän riisuu nopeasti, naksauttaa lukon auki, ja piiloutuu suihkuverhon taakse ennen kuin Riitaoja ehtii edes aukaista ovea.
Tulikuuma vesi polttaa ja herättää, sulattaa ja –
Riitaoja seisoo liikkumatta kylpyhuoneen matolla.
Lehto pakottautuu olemaan liikkumatta, antaa veden sulattaa hiukset ja hartiat.
Riitaoja ei puhu hänelle, ei pyri liittymään seuraan. Kun hän siirtyy, hän siirtyy lavuaarin luo, pesee hampaansa.
Ja hampaat pestyään hän jää häälymään, ärsyttävän epävarmana. Hermostuneena. Peläten. Ei edes lähde, vaikka kaikesta huomaa, ettei hän tahdo olla siinä.
Lopulta Lehto häviää tahtojen taiston. Vesi on liian kuumaa.
Hänellä ei ole pyyhettä.
Hetken he seisovat suihkuverhon molemmin puolin, eikä kumpikaan liiku tai sano mitään.
”Jos minä tuon sulle pyyhkeen.”
Se ei ole kysymys eikä ehdotus. Ei, vaikka Riitaojaa hermostuttaa. Ei, vaikka Riitaoja pelkää Lehtoa.
Riitaoja hakee suuren ja puhtaan froteepyyhkeen – yhden omistaan, ja Lehto tuntee – tuntee
jotakin, mutta ainakaan Riitaoja ei sen jälkeen enää jää, hiipii pois vain ja sulkee oven perässään.
Riitaojan yllätykseksi Lehto tulee kuin tuleekin lopulta makuuhuoneeseen. Riitaoja on sammuttanut valot, ainoastaan pieni kellertävä katuvalonkaistale siivilöityy verhojen ja kaihdinten takaa.
”Hei”, hän kuiskaa.
Lehto ei sano mitään. Hänen ilmeensä on vähässä valossa sisäänpäin kääntynyt ja jähmeä.
Mutta hän kumartuu Riitaojan ylle. Hän hohkaa jotenkin aivan suhteetonta lämpöä. Riitaoja tietää hänen käyvän joskus huonolla tuulella ollessaan liian kuumassa suihkussa, niin kuumassa ettei itse pystyisi sellaiseen.
Riitaoja ei uskalla sanoa mitään, ei tahdo Lehdon karkaavan enää nyt, kun –
Mutta Lehto suutelee häntä, ja Riitaoja voisi itkeä, mutta ei itke, ei enää. Hän vastaa suudelmaan kömpelösti mutta syvään, ja Lehto tulee hänen viereensä sänkyyn.
Riitaoja on niin helpottunut, että nukahtaa.
Lehto ei nuku.
Aamulla Lehto makaa siinä, mihin illalla asettui, silmät auki ja suupielet jäykkinä.
Riitaoja herää hitaasti, venyttelee, ja vähitellen huomaa, surullinen ja jotenkin määrätietoinen, ja tietenkin hän huomaa, kääntyy kyljelleen ja nojaa kyynärpäähänsä ja katsoo.
”Rahikainen puhu ja Määttä”, hän sanoo, ”että sinä oisit ennenkin.”
Lehto ei sano mitään. Hetken hänen katseensa harhailee katon nurkalla.
”Enkä minä taho pakottaa sinuu puhumaan”, Riitaoja jatkaa. ”mutta sinä voisit. Jos haluisit.”
Jos.
Päivällä Lehto nukahtaa olohuoneen sohvalle – vanhalle sohvalle – sohvalle, joka on kotoa, jolla on istuttu monta kertaa, Riitaoja myös.
Riitaoja istuu Lehdon jalat sylissään, teekuppi Lehdon säärillä.
Hän pelkää. Mitä jos Lehto ei puhu koskaan. Mitä sitten. Mitä jos Riitaoja ei –
Mutta Lehto on jossakin vaiheessa pakomatkaansa raapinut kaulansa pitkille punaisille naarmuille, eikä hän ehkä puhu niistä, mutta ei hän myöskään kavahda pois, kun Riitaoja pyytää ensin saada desinfioida ne, eikä sittenkään, kun Riitaoja levittää niille salvaa.
Riitaoja katsoo hänen nukkumistaan ja toivoo, että ehkä joskus, ehkä vielä joskus.
