Title: Kaiken kantava kulmakiveni
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Animorphs
Hahmot: Marco & Jake (voi halutessaan nähdä parituksena).
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst, hurt/comfort, slice of life
Summary: Sen jälkeen kun äiti kuoli ja isä sulkeutui itseensä, Jake oli minulle kaikki.
A/N: Osallistuu
Nostalgiahaasteeseen Kategorialla "Kirjallisuus". Että miten oli jotenkin ihanaa palata teiniaikojen suosikkifandomin pariin^^
Tämä triplaraapale kulkee alkupään canonin kanssa käsi kädessä, mutta ei spoilaa mitään.
***
Kaiken kantava kulmakiveniSen jälkeen kun äiti kuoli ja isä sulkeutui itseensä, Jake oli minulle kaikki.
Hän oli se, joka soitti tai tuli ovelle kolkuttelemaan, kun olin nukkunut pommiin. Tuijottelin herätyskellon hehkuvia viisareita ja odotin.
En koskaan kertonut hänelle koko totuutta. Joinain aamuina en vain halunnut nousta sängystä. Isäkään ei noussut, miksi minun muka täytyi?
Ei sillä, että olisin tuntenut oloani hyväksi sängyssäkään. En tuntenut oloani hyväksi missään. Silti nousin aina vastaamaan puhelimeen tai avaamaan Jakelle oven.
Jake ei ole koskaan ollut mikään varsinainen halailijatyyppi.
Silti joinain aamuina hän kampasi tukkani tai suori lempeästi vaatteitani, kun minä istuin ja tuijotin murojani silmät tyhjillään.
Hän käyttäytyi joinain aamuina niin paljon kuin äiti, että minun piti purra hampaani yhteen ja räpytellä, etten olisi itkenyt. Minä olin itkenyt jo aivan tarpeeksi. Liikaakin.
En halunnut tehdä Jaken oloa epämukavaksi.
Kun sitten astuimme ovesta ulos, minä olin saanut jo iloisen naamion kasvoilleni. Heitin yleensä jonkun huonon vitsin, niin kuin että Jaken pitäisi koripallojoukkueen sijaan pyrkiä Muumimammaksi tai jotain sellaista.
”Sinulle sopisi sellainen kunnon mätkintäkäsilaukku, ihan totta.”
Jake näki naamioni läpi, mutta hymähti silti ja tönäisi minua toverillisesti. Tönimme toisiamme koko koulumatkan kuin keskenkasvuiset, joita me olimmekin.
Silloin hän oli se veli, jota minulla ei koskaan ollut, mutta jota tarvitsin.
Vielä tänäänkin, vaikka kaikki on muuttunut niistä ajoista, Jake ei ole.
Tai siis onhan hän nykyään vakavampi ja vastuullisempi, mutta silti sama Jake. Hänen vitsinsä ovat edelleen sysipaskoja, ja hän on edelleen huono valehtelija.
Minä olen enemmän sinut itseni ja kaiken tapahtuneen kanssa.
Nykyään minä kutsun Jakea usein vitsillä äidiksi tai isiksi, ja aina hän katsoo minua sillä samalla jännällä ilmeellä.
Vitsailen välillä jopa, että olemme naimisissa.
Jake hymyilee pienesti, sillä hän on ainoa, joka näkee totuuden sanoissani.
Me olemme perhettä.
Perheeni on niistä ajoista laajentunut huomattavasti, mutta Jake on ja tulee aina olemaan paras ystäväni, kaiken kantava kulmakiveni.
***
"Minulla ei ole mitään salattavaa Jakelta", sanoin. "Rehellisyys ja avoimuus. Siinä hyvän avioliiton avaimet."
~Marco (Animorphs #15, sivu 21)