Title: Väärä Jin
Author: Larjus
Chapters: Ficlet
Fandom: Bucchigiri?!
Characters: Jin Marito, Tomoshibi Arajin
Genre: Joku typerä parodiointi canontapahtumasta
Rating: K-11
Warnings: Epäsuoraa viittausta (tulevaan) non-coniin
Disclaimer: Taas näitä Utsumi Hirokon sarjoja, joten minulle ei kuulu hahmot tai lähdemateriaali muutenkaan, ainoastaan tämä itse kirjoitus. En saa tämän kirjoittamisesta taloudellista hyötyä.
Summary: Mitä jos Bucchigiriä ei olisikaan tapahtunut ja Marito olisi ehtinyt reagoida Arajinin ääneen lausumaan toiveeseen?
A/N: Animesta ei ole tullut kuin vasta yksi jakso ja mä jo oon saanut siitä monta (typerää) ideaa 🙈🙈 Anteeksi. Mulla on itellä sellainen tunne, että ideani voisivat toimia paremmin sarjisstrippeinä (niin tyhmiä kuin ne ovatkin), mutta koska piirtäminen ei ole enää vuosiin ollut mun juttu, ficeillä mennään.
Väärä Jin
Jo Mariton ensimmäinen potku lennätti Arajinin maahan saaden hänet melkein näkemään tähtiä, ja sitä seuraavat iskut vain tehostivat koettua kärsimystä. Eletty elämä tuntui ihan vilisevän hänen silmissään. Siihenkö kaikki päättyisi – puistoaukiolle keskellä kirkasta päivää, suloisen Mahoro-chanin (ja ties kuinka monen muun) silmien edessä – kun Marito lopulta potkisi hänet hengiltä?
Ei hän niin halunnut lähteä.
Mielessään hän kutsuikin, ihan haastoi Senyaa, joka vaikutti positiivisesti yllättyvän ja jopa innostuvan hänen sinnikkyydestään. Vaikka kipu tuntuikin suorastaan repivän hänen kehonsa riekaleiksi, häntä huimasi, ja pystyyn nouseminenkin tuntui aivan liian vaativalta suoritukselta, hän yritti pakottaa itsensä polviensa varaan. Hänhän ei antaisi vielä periksi.
”No niin, sano se!” Senya huusi hänen päänsä sisällä. ”Mitä sinä todella toivot!?”
”Minun… toiveeni on…”
Vaikka koko kehossa jyskyttävä kipu ja verta vuotava nenä muuten sumensivatkin Arajinin aivotoimintaa, hänen tärkein ajatuksensa – toiveensa – oli mielessä kirkkaana kuin yötä valaiseva majakka, kun hän punnersi itseään ylös maasta.
”...MENETTÄÄ NEITSYYTENI!”
Marito oli juuri potkaisemassa Arajinia uudestaan, jo ties kuinka monennen kerran, mutta hänen jalkansa pysähtyikin äkisti. Hän jäi tuijottamaan maahan polvilleen jäänyttä, toiveensa juuri ääneen huutanutta poikaa ihmeissään eikä näyttänyt enää läheskään niin murhanhimoiselta kuin hetkeä aiemmin.
”Ai, siitäkö tässä kaikessa on kyse?” Marito kysyi sitten lopulta, kun he olivat hetken aikaa vain tuijottaneet toisiaan täysin liikkumattomina (niin kuin olivat kaikki muutkin). ”Mikset heti kertonut?”
Ja sen sanottuaan Marito tarrasi molemmilla käsillään kiinni Arajinista, joka ei ollut päässyt vielä kunnolla jalkeillekaan, ja viskasi tämän olalleen kuin monen kilon riisisäkin tai peuranruhon.
”Mennäänpäs sitten”, hän sanoi ja lähti kantamaan Arajinia pois puistoaukiolta, kuka ties minne. ”Älä huoli, lupaan olla äskeistä helläkätisempi.”
”Mitä!?”
Arajin ei heti edes tiedostanut retkottavansa Mariton olalla, saati sitten ymmärtänyt, mitä tämä oli juuri sanonut. Ei sillä, että tilanne muuttui hänelle yhtään mukavammaksi sen jälkeen, kun hän lopulta sen sisäisti – päinvastoin. Hän tajusi joutuneensa ojasta allikkoon nopeammin kuin ehti kissaakaan sanoa. Senyan äänikin oli hiljentynyt hänen päässään, kuin tämä olisi päättänyt sittenkin jättää hänet kokonaan oman onnensa nojaan.
”Eieieieieieieiiiiiiii!!!” Arajin huusi ja yritti rimpuilla itsensä irti, mutta Mariton ote hänestä ei hellittänyt. Hän oli kiikissä, eikä ajatus hänen toiveensa toteutumisesta lohduttanut häntä laisinkaan. ”Väärä Jin! VÄÄRÄ JIN!”
Miksei hän ollut kuunnellut Senyaa ja vain valinnut toiveekseen rahaa, valtaa tai kunniaa!?
