Kuolemankello (Peter & James/Sirius, K-11)

[Sisilja]

Nimi: Kuolemankello
Kirjoittaja: Sisilja
Oikolukija: Beelsebutt
Ikäraja: K-11
Päähenkilö & paritus: Peter & James/Sirius (Severus/Lily)
Tyylilaji: Synkkä draama
Vastuuvapaus: Rowling omistaa Potterit. Kursivoidut lyriikat ficin alussa ja lopussa ovat Guano Apesin kappaleesta Open Your Eyes. En saa tästä ficistä rahaa tai muutakaan korvausta.
Yhteenveto: Peter osaa ottaa irti sekä huvin että hyödyn muiden vääristä valinnoista.

Alkusanat: Tämä on Elämä on juhlaa -saagan neljäs osa. Kuuntelin tätä kirjoittaessani hyvin paljon Rammsteinia (Du hast, Ich will ja Sonne olivat kutkuttavan inspiroivia!) sekä vähän yllättäen Madonnaa. Melkein valitsinkin Madonnan kappaleen Die Another Day ficin "teemabiisiksi", koska houkutti kovasti yhdistää Matohäntä ja Madonna, mutta oi, Guano Apesin Open Your Eyes oli ihan täydellinen, joten se tähän päätyi.

Olen vähän pahoillani, mutta Peter ei niinkään. Siinä varmaankin tämä ficci pähkinänkuoressa! Kommenteista tykkään tosi paljon.


Elämä on juhlaa -saaga
1. Omalla tavallaan rakastavaiset (K-18)
2. Voitottomat tanssivat katumuksessa (K-11)
3. Tyrskyin alle tuomitut (K-11)
4. Kuolemankello (K-11)
5. Vain miesten kesken (K-11)


Kuolemankello

Peter ja kurpitsajuhla


Do you think that you are better
Really better than the rest

Käytävä on pimeä. Valot lepattavat seinillä liian harvassa. En ole varma, kuuluisiko minun istua vai seistä. Tuoleja on kaksi, minua on vain yksi, vaan entä jos hän pitää istumista röyhkeänä? Mitä jos tämä on taas uusi testi, mitä jos epäonnistun? Minä kuolen.

Mutta en tänään, en tänään.

Minulla on salaisuus, jonka arvo on niin mittaamaton, että suorastaan kihisen. Minulla ei ole aiemmin ollut mitään tämän veroista kerrottavaa. Tämän tiedon turvin minä selviydyn ja enemmänkin.

Pohdin pitäisikö minun siirtyä käytävällä taemmas, on epäkunnioittavaa seistä suoraan oven takana. Näytän vähän vahvemmalta, jos seison etäämmällä. Peruutan, pyyhin hikeä otsaltani ja olen hyvilläni siitä, että olen yksin eikä meitä ole täällä jonoksi asti. Uutiseni ansaitsee tilansa.

Olisin voinut livauttaa tämän tiedon missä tahansa pubin nurkkapöydässä niin kuin tähänkin asti, toki olisin, ja silloin minua ei pelottaisi puoliksikaan niin paljoa kuin nyt, mutta nurkkapöydässä annettu tieto on helposti varastettavissa. He veisivät sen ja rehentelisivät sillä ja myöhemmin kiduttaisivat minut pois päiviltä, koska en olisi näkyvästi arvokas. Niinpä olen todennut kyselijöille, että minulla on jotain, jonka kerron pelkästään pimeyden lordille itselleen. Äimistely on ollut äänekästä.

Tasaan väkipakolla huohotustani, puristan kättäni nyrkkiin ja auki, hakkaan sauvalla reittäni ja olen pökertyä siitä vallasta, joka minulla on sielussani. Kukaan ei ole ikimaailmassa ollut näin arvokas eikä tulisi olemaankaan.

Selviydyn, voi, minä selviydyn.

Kun ovi avautuu käytävän päässä, se avautuu varoittamatta. Vavahdan taaksepäin. Sydämeni hakkaa minua vastaan. Tutut kasvot katsovat suoraan minuun ja tulen nähdyksi ennen kuin ehdin piiloutua, mutta ei käytävällä pääsisikään piiloon. Se on varmasti koko käytävän idea.

Severus Kalkaros niiskauttaa ilmaa sisäänsä ja vaikuttaa yllättyneeltä. Kukapa ei vaikuttaisi. Olen uusi näky täällä. Hänen on parasta alkaa tottua siihen, että olemme samalla puolella. Voittajien puolella. Kohotan käteni eteen sovinnoneleenä, mutta Kalkaros ei tule lähemmäs. Hän pysyy ovella ja sulkee sen visusti takanaan. Taikoo sen ääntä päästämättömäksi. Melko uskaliasta.

"Sinä", hän kähisee.

"Minä", vastaan ja kohautan olkiani.

"Mitä sinä täällä teet?" hän kysyy.

"Mitä itse?" kysyn puolestani.

Kalkaroksen silmät pullottavat hänen päässään. Hän näyttää hullulta. Hän ei ole ensimmäinen. Olen kuullut, että pimeyden lordin tapaamisen kestävät vain harvat. Ajatus järisyttää.

Kalkaros syöksähtää luokseni lepakkomaisesti läpsähtäen.

"Hän – hän on päättänyt", Kalkaros korahtaa. "Että Potter – että heidän lapsensa. Tänään." 

"Tiedän", kuiskaan takaisin.

"Sinä tiedät?" Kalkaros tyrmistyy. "Mutta miten –"

"Olen", vedän henkeä ja aloitan uudelleen, "olen salaisuudenhaltija."

Seuraan hurmioituneena kuinka oivallus pilkahtaa hänen kasvoillaan. "He valitsivat sinut. Kaikista vaihtoehdoista."

"Olen yhtä hyvä kuin kuka tahansa", vastaan. En ole ikinä tuntenut oloani tällaiseksi, näin vahvaksi. En halua tuntea enää mitään muuta. Vain tämän.

"Olisin voinut vaikka vannoa että Musta…" Kalkaroksen valtavat sieraimet viheltävät hänen miettiessään, "mutta se olisikin ollut ilmiselvää. Idioottimaista."

En sano mitään. Salaisuudenhaltijan vaihtaminen ei ole ollut Siriuksen ainoa karmea päähänpisto. Siriuksella on ollut jo vuosia järjenvastainen pakkomielle siitä, että asetelmat kääntyvät lopulta ylösalaisin. James tajuaa, James päättää toisin. Ei väliä kuinka kauan aikaa kuluu, kun vain on rahtunen toivoa. Idioottimaista tosiaan. Oksettavaa. James kusettaa Siriusta mennen tullen. Ehkä minä teenkin tässä Siriukselle palveluksen. Tasoitan tilit. Ehkä minua tulisi jopa kiittää!

"Musta on pelkkä pahainen kuolemankello", Kalkaros sanoo kuin kuulisi ajatukseni. En ymmärrä mistä hän puhuu eikä minua edes kiinnosta.

En alennu enää tuntemaan itseäni huonommaksi kuin mitä he ovat. Sirius. James. Heistä olisi voinut tulla vaikka mitä, ihan mitä vain, mutta he päätyvät olemaan koppavia kusipäitä. He eivät suuremmin piittaa minusta. Sen käsittäminen, saati hyväksyminen on vienyt aikansa, mutta viimeisimmän vuoden sisällä totuus on kirkastunut selkeäksi. On koittanut minun vuoroni olla piittaamatta heistä. En ole heille mitään velkaa. Remusta ennätin lähes sääliä, kunnes totesin, että tekoni jälkeen hänkin saa hengittää helpommin.

"Mutta sinä", Kalkaros lausuu hitaasti, laskelmoivasti.

James ja Sirius ovat alkaneet velloa pahassa olossaan niin syvällä, että edes Remuksen ei ole sallittu olla enää läsnä. Sitä ei vain sanota suoraan, sitä että Remukseen ei luoteta. Vaikka hän on ainoa, johon kannattaisi. Hän vaarantaa itsensä uudelleen ja uudelleen nuuhkimalla kaltaistensa jälkiä, etsimällä vihjeitä heidän lojaalisuudestaan, eikä saa siitä mitään kiitosta. Hän olisi ollut hyvä salaisuudenhaltija. Vallan loistava. Mutta Remukseen ei voi luottaa, koska Remus on erilainen ja varmaan pitää salassa jo jotakin karmeaa. Peter taas, Peter on pieni ja nyhverö ja siksi varma valinta. Peteristä, toisin kuin Remuksesta, ei ole vakoojaksi.

Saatanan torvet, minun tekisi mieli ärjäistä, mutta kukapa minua kuuntelisi vaikka aukaisisin suuni. Olenkin tyytynyt niin sanotusti kohentamaan tulta noidankattilan alla ja katselemaan sivusta, kuinka ystävieni välit räsähtelevät rikki.

Sitä se pitkään muhinut epäilys varmaan teettää, valheita alkaa nähdä myös siellä missä niitä ei ole. Tai vaihtoehtoisesti niitä ei huomaa sieltä, missä ne uhkaavat valua jo yli äyräiden.

"Sinä vasta oletkin", Kalkaros sihahtaa.

"Ai mikä?"

Kalkaros tarraa äkkiarvaamatta minua rinnuksista ja lopettaa kitkerästi: "Vastenmielinen torakka."

Hän iskee minut seinälle yllättävän vaivattomasti niin laihaksi mieheksi. Tahtoisin räkättää päin hänen kurjaa naamaansa. En saa tarpeeksi happea nauraakseni.

"Haha", pihisen. Kalkaros höllentää otettaan ja saan sanottua: "Mikä noin harmittaa?"

Samassa keksin vastauksen. Keksin sen hänen epätoivostaan, hänen vimmastaan. Siinä on jotain hyvin tuttua. Ja paljastihan hän vastauksen minulle heti kun vain alkumuodollisuuksista pääsi. Potterit.

"Kävitkö pyytämässä, että sinulle jätetään perheestä palanen?"

Kalkaros kavahtaa kauemmas kuin olisin kärventänyt hänen kätensä vesikelloille.

"Oho", päästän suustani.

"Hän säästää Lilyn", Kalkaros sössöttää kuin imeväinen. "Muulla ei ole väliä."

Ei taida olla minun asiani huomauttaa, että rouva Potter tuskin huolii Kalkarosta sen jälkeen, kun tämän isäntä on murhannut rouvan aviomiehen ja pojan, mutta sanalla sanoen minua hämmästyttää se sokeus, jolla he kaikki toisiaan himoitsevat. Voisin saman tien vinkata Siriukselle, että hänen kannattaa madella anelemaan Jamesin hengen puolesta, varmasti siitä on suuri hyöty, varmasti pimeyden lordi armahtaa.

"Mitä sinulle on luvattu?" Kalkaros kysyy ja hänen suunsa käpristyy rumaksi kaareksi. Ei kai hän kuvittele voivansa käydä kauppaa kanssani.

"Valtaa ja vapautta", vastaan. En tietenkään lausu ääneen sitä itsestäänselvyyttä, että uhraamalla toiset voin pelastaa itseni.

"Vapautta?" Kalkaros kurtistaa kulmiaan. "Et ole tainnut tajuta, että kyse on silkasta orjuudesta."

"Asemakysymys", totean ja mietin, että eiköhän pelin henki ole kaikille oikein selvä. On kyse vähemmän huonoista vaihtoehdoista ja oikein ajoitetuista siirroista.

Kalkaros ei vastaa.

"Tajuamisesta puheen ollen", jatkan, koska viimeinkin uskallan kohdata hänet yksin ja koska voin aivan mainiosti lypsää hänen tuskaansa, "oletko miettinyt, että olisit joskus voinut vaikka saadakin Lilysi?"

Kalkaros noituu ja kiroaa minut helvettiin.

"Näin meidän kesken: jos olisit kunnolla tyrkyttänyt itseäsi rakkaallesi samaan aikaan, kun James keskittyi hakkailemaan ja paneskelemaan parasta ystäväänsä, olisit ehkä voittanut. Tai ehkä et. Eihän Lily tiennyt siitä kaikesta mitään ennen kuin oli jo tukevasti raskaana. Ja naimisissa."

Kalkaros tuijottaa minua kuin ei ymmärtäisi kuulemaansa. On oikeasti melkoinen ihme, että James ja Sirius kykenivät olemaan niin näkymättömiä, ettei heistä tullut julkista riistaa jo koulussa.

"Olet säälittävä", totean ja hivenen jopa vaivaannun siitä, kuinka raskaasti ihmiset ottavat menetetyt mahdollisuudet. Kalkaros aukoo ja sulkee suutaan saamatta sanaakaan ulos.

En silti halua, että hän muistaa minua samanlaisena paskakasana kuin hän muistaa Potterin ja Mustan, se ei ole kannattavaa. Sain hupini ja nyt on siirryttävä eteenpäin. Päästän Kalkaroksen pälkähästä ennen kuin hän ehtii tehdä mitään. Hän on kummastuttavan hidas.

"Unhoituta!" loitsin järisyttävällä itsevarmuudella. Suru Kalkaroksessa taantuu, se vaihtuu samanlaiseksi kuin hetkistä aiemmin. Hän ei huomaa minua hoiperrellessaan itku silmässä käytävää eteenpäin.

Minä pääsen paljastamaan itseni pimeyden lordille, ja hän on juuri niin tyytyväinen kuin toivoinkin hänen olevan.

Onni ei kestä kauaa. Minun tai kenenkään muunkaan. En tiedä milloin tarkalleen asiat tapahtuvat, mutta kaikki on jo ohi ehtiessäni Godrickin notkoon.

Talosta on tuhoutunut puoli yläkertaa. Ulko-ovi on auki. Aavistan pahaa. En osaa päättää, menisinkö sisään vai en. Katseeni käy olohuoneen ikkunassa. Sitten makuuhuoneessa, jossa ei ole kaikkia seiniä. Sitten katson aulaan, jonne näkee suoraan pihatieltä. Jalkani vievät minua eteenpäin ilman, että tietoisesti liikutan niitä.

Aulassa minua vastassa on James. Hän retkottaa jäykässä asennossa silmät avoinna. Nyökkään ja käännän pääni pikaisesti pois. Näkökentässäni sumenee. Hengitän sisään. Ulos. Sisään.

Ympäri taloa, tai ainakin sitä mitä talosta on jäljellä, on koristeita, kurpitsoita, lepakoita, serpentiiniä. Ei merkkiäkään pimeyden lordista.

Ei muuta kuin kaapu ja taikasauva yläkerran makuuhuoneessa.

Ei voi. Ei voi olla totta.

Pimeyden lordin jäänteet lojuvat lähellä Lilyä, joka makaa lattialla poikansa pinnansängyn edessä. Luhistun kyyryyn oviaukkoon. Pakokauhu ryöpsähtää päälleni. Tungen käteni suuhuni, jotta en ulisisi.

Lilyä ei säästetty. Arvattavaa, mutta silti ikävää. Lily olisi ansainnut parempaa. Hän olisi.

Joku äännähtää.

Nostan katseeni pinnasänkyyn. Sävähdän. Harry elää. Pojan otsassa hohkaa kammottava haava.

"Hyvää kurpitsajuhlaa", toivotan vain sanoakseni jotain, mitä tahansa. Ehkä ollakseni jopa vitsikäs. Harry killittää minua suurilla silmillään. Nielaisen. Hän tunnistaa minut, ehkä, luulisin. Minun on pakko päästä pois, mutta ensin.

Nousen seisomaan ja astun huoneeseen. Lattia kantaa.

Katoutan herrani kaavun ja kumarrun ottamaan talteen hänen sauvansa. Päätän kätkeä sauvan ja olla koskematta poikaan. Enhän hyötyisi taposta mitenkään. En välttämässä edes onnistuisi yrityksessä. Haava, mitä ihmettä se valtava arpeutumaan alkanut haava tarkoittaa, en käsitä. En tajua mitä herralleni on tapahtunut. Mitä minulle nyt tapahtuu?

Poistun häthätää enkä vilkaise enää Jamesin kasvoja, vaikka joudun ohittamaan hänen irvokkaan ruumiinsa uudemman kerran ja häntä kovasti muistuttavan pojan otsa piinaa minua. Pyristelen irti pelostani ja keskityn hullunkuriseen mielikuvaan, että James on avannut kotinsa oven ja joutunut ensimmäistä kertaa elämässään kynnysmatoksi. Miltähän se on mahtanut tuntua.

Miltähän tuntuu kuolla?

Ohikiitävän hetken punnitsen, voisinko vielä loikata puolelta toiselle, palata ja väittää, että tämä oli suunnitelma alun alkaenkin, tällä tavalla hänestä-joka-jääköön-nimeämättä päästiin. Mieleeni hiipii kuitenkin tuskainen epäilys, ettei ministeriö sulattaisi tällaisia suunnitelmia – tällaisia uhreja. Ja Sirius nyt viimeistään karjuisi pitkin kyliä ja kaupunkeja, millainen petturi olen.

Ai niin. Sirius.

En tosissani odottanutkaan pystyväni karkaamaan häneltä. Olisi ilmeisesti pitänyt mäiskiä tavaroita kotonani, jotta hän ei olisi ensimmäisenä arvannut lähteä perääni. Oikeastaan minua ei haittaa, että hän saa minut kiinni. Haluan nähdä hänet. Nähdä kuinka sekaisin hän on, kuinka uskomattoman typerä hän on, hän joka luuli Jamesia jollain ilveellä pysyväksi!

Sirius räiskyy raivosta. Häntä ei kauhistuta, itketä tai heikota, hän vavahtelee puhdasta vihaa. Odotin kyyneliä ja toivottomuutta. En hullua päättäväisyyttä.

Sirius paiskaa minut umpikujalle ja minä kirahdan tervehdykseksi: "Osuvaa että juuri sinä ehdotit vaihtoa."

"Vitun saasta", Sirius sylkee.

"Vaikka ei hänkään sinusta välittänyt", huomautan. "Muutenhan hän olisi valinnut sinut. Ja eläisi nyt."

"Saasta!" Sirius pauhaa kykenemättä keksimään minulle uusia nimiä. Raasu. Ennen niin sanavalmis.

"Kuolemankello!" huudan, huudan niin kovaa, että kohta kaikki ovat kadulla. Sana kajahtelee mahtipontisesti ympäröivien talojen seinästä seinään. En tiedä vieläkään mitä se tarkoittaa, mutta sana kuulostaa Siriukselta.

"Hän luotti sinuun!" Siriuksen huuto saa maan tärähtelemään allamme.

"Hän luotti sinuun", minä korjaan pikkukivien singahdellessa jaloissani. "Mikä virhe."

"Tapan sinut", Sirius uhkaa ja tähtää sauvallaan minua rintaan. Hänen kätensä on vakaa, mutta jos hän olisi tosissaan, olisin nyt vainaa. Vapisen enää aavistuksen.

"Sinä tapoit jo hänet, heidät molemmat, eikö se riitä!" kirkaisen. Ympärillemme alkaa kerääntyä jästejä. Yleisöä. Sirius on aina nauttinut yleisöstä.

Kunpa vain maailma voisi kuulla koko kuviosta. Syvästi loukattu ja moneen kertaan petetty rakastaja surmaa armaansa ja tämän puolison. Siinä vasta riittäisi riepoteltavaa, mutta parhaan ystävän titteli saa luvan riittää. Ja kyllähän se riittää. Panen sen riittämään.

"Lily ja James, Sirius! Miten sinä saatoit!" soimaan ääni särkyen ja osoitan häntä teatraalisesti sormella.

Siriusta alkaa naurattaa. Hän hekottaa, hohottaa ja haluaa tappaa minut, mutta en voi sallia hänen muuta kuin nauraa. En tiedä mitä tehdä. En pysty murhaamaan häntä, siitä olen melko varma. Vedän sauvani selkäni taakse.

Hän tulee lähemmäs. En tunnista Siriusta hänen silmistään. Hänen katseensa on eloton. Parempi niin. Sopivampaa niin. Katoamme kerralla.

Remus löytänee uudet ystävät.

Räjäytän kadun, sivallan syyttävän sormeni irti ja vapaudun heistä, kahleistani. Juoksen rottana viemäriin. Jästit kiljuvat. Kirkunaa halkova nauru ei lakkaa, se ainoastaan muuntaa muotoaan.

En tiedä mitä tehdä.

Have you ever had a dream
Or is life just a trip
A trip without chances
A chance to grow up quick


Loppusanat: Wikipedian mukaan kuolemankello on kovakuoriaisiin kuuluva jumilaji, joka kestää pakkasta ja elää vain lahoavassa puussa. Niiden esiintyminen talon rakenteissa on merkki kosteusvauriosta. Kuolemankellon nimi tulee kellon tikitystä muistuttavasta äänestä, joka syntyy uroksen iskiessä päätään puuhun ja jolla se pyrkii vetämään kumppania puoleensa.

Ajattelin että Severus liemiin menevänä miehenä on luonnollisesti perillä kaiken maailman koppakuoriaisista, myös vähän erikoisemmista, ja että hän voisi käyttää näinkin jännää symboliikkaa. Vaan onpa siinä vertauskuvallisuutta myös yli Severus-paran ymmärryskyvyn!


Saagan viides osa: Vain miesten kesken (K-11)

[Angelina]

Ohho.

Ohho.

Aikamoista.

Oon hieman laajentanut skaalaa Pottereiden osalta, joten uskalsin tarttua tähän Kommiksen kautta, vaikka tässä olikin Peter pääosassa ja tää on Pimeyden voimissa Onneksi uskaltauduin, tää oli tosi hieno! Ymmärrän, että Peter on vähän ristiriitainen hahmo ja kaikki ei nää asiaa niin mustavalkoisesti kuin minä, mutta hemmetti että vihaan sitä

En sano mitään. Salaisuudenhaltijan vaihtaminen ei ole ollut Siriuksen ainoa karmea päähänpisto. Siriuksella on ollut jo vuosia järjenvastainen pakkomielle siitä, että asetelmat kääntyvät lopulta ylösalaisin. James tajuaa, James päättää toisin. Ei väliä kuinka kauan aikaa kuluu, kun vain on rahtunen toivoa. Idioottimaista tosiaan. Oksettavaa. James kusettaa Siriusta mennen tullen. Ehkä minä teenkin tässä Siriukselle palveluksen. Tasoitan tilit. Ehkä minua tulisi jopa kiittää!

Sait tähän musta tosi upeasti Peterin ajatuksia kiteytettyä - sitä, mitä ja miten hän ajattelee. Hän on surkea pelkuri, mutta samaan aikaan hän ajattelee toimivansa upeasti, saavansa valtaa ja myös tuo kieroutunut ajatus siitä, että ehkä Siriuksen pitäisi kiittää häntä ja Remuksenkin elämä nyt helpottunee on jotenkin todella realistinen. Aivan mielisairasta ja niin hienoa!

James ja Sirius ovat alkaneet velloa pahassa olossaan niin syvällä, että edes Remuksen ei ole sallittu olla enää läsnä. Sitä ei vain sanota suoraan, sitä että Remukseen ei luoteta. Vaikka hän on ainoa, johon kannattaisi. Hän vaarantaa itsensä uudelleen ja uudelleen nuuhkimalla kaltaistensa jälkiä, etsimällä vihjeitä heidän lojaalisuudestaan, eikä saa siitä mitään kiitosta. Hän olisi ollut hyvä salaisuudenhaltija. Vallan loistava. Mutta Remukseen ei voi luottaa, koska Remus on erilainen ja varmaan pitää salassa jo jotakin karmeaa. Peter taas, Peter on pieni ja nyhverö ja siksi varma valinta. Peteristä, toisin kuin Remuksesta, ei ole vakoojaksi.

Tykkäsin myös siitä, miten eri tavalla Peter ajattelee Remuksesta verrattuna Jamesiin ja Siriukseen.

Ai niin. Sirius.

Mulle tuli niin paha olo Siriuksen puolesta ;___; Hänen epätoivoinen ja salattu rakkautensa Jamesiin, ystävän petos, kaikki </3 En kestä ;___; Peterin ja Severuksen kohtaaminen oli myös tosi mielenkiintoinen - oikeestaan tykkäsin ihan kaikesta tässä! Tosi mielenkiintoinen teksti ja hienosti kirjoitettu, kiitos :3 Tää on nyt jo toinen sekava kommentti sun tekstiin lyhyen ajan sisällä, anna anteeksi :'''D AI NIIN ja tuo nimi Kuolemankello on upea myös!

[Thelina]

Tämä oli hieno ja niin kammottava samaan aikaan! Se, miten kaikki on kiedottu kirjojen tapahtumiin, on jotenkin poikkeuksellisen hienoa ja hyytävääkin: keskustelu Kalkaroksen kanssa, kuvaus siitä, miten Peter löytää Potterit notkosta, kohtaaminen Siriuksen kanssa... Erityisesti sydäntäni koskee taas maininnat Remuksesta, siitä miten häneen ei luoteta ja että hän löytänee uudet ystävät. Siriuskin on tässä versiossa varmasti astetta enemmän rikki, koska hän ja James.

Varsinkin tuo keskustelu Kalkaroksen kanssa on höystetty sellaisilla kuvailuilla, jotka jopa vähän ällöttävät, mutta ovat niin osuvia ja tähän tilanteeseen sopivia, ettei tosikaan. Esimerkiksi tuo miten Kalkaros kähisee, korahtaa ja näyttää hullulta ja varsinkin tämä:

"Hän säästää Lilyn", Kalkaros sössöttää kuin imeväinen. "Muulla ei ole väliä."

Tämä oli jotenkin mieleenjäävä myös, miten Peter ajattelee Siriusta raasuksi. Sehän hän kai vähän onkin, rakkaansa menettänyt.

"Saasta!" Sirius pauhaa kykenemättä keksimään minulle uusia nimiä. Raasu. Ennen niin sanavalmis.

Kuolemankello-symboliikka oli hieno lisätieto, minusta Kalkaros voisi hyvinkin tietää tuollaisen jutun ja Peter vain omii hienon sanan käyttöönsä, edes ymmärtämättä mitä se oikeastaan tarkoitti.

Kiitos paljon, koko tämä saaga on ollut valtavan hieno ja raadollinenkin lukukokemus. En osannut odottaa tällaista neljättä osaa ollenkaan, joten oli mukava yllätys saada sinulta tällaista uutta luettavaa

[Sisilja]

Angelina: Olen tosi onnellinen, että uskaltauduit ottamaan tämän Kommenttikampanjasta, kiitos! Arvelin, että Peter otsikossa ajaisi ihmisiä vähän pois, mutta toisaalta tajusin myös (betani tökkäisystä), että tämän ficin merkitseminen pelkäksi James/Siriukseksi olisi ollut aika harhaanjohtavaa. Peter on kyllä tosi ristiriitainen hahmo! Tosi! Mä tavallaan ymmärrän sitä, ainakin tiettyyn pisteeseen asti, mutta tätä ficciä kirjoittaessa tuli useampaan otteeseen fiilis, etten tiedä, mitä se nyt tästäkin miettisi. Mikä on tietyllä tapaa ehkä ihan hyväkin, mutta oli hassua olla hahmosta näin pihalla siitä kirjoittaessa. Enkä ole ikinä jotenkaan osannut vihata Peteriä. Se on ollut pelkkään vihanpitoon liian mielenkiintoinen. Mutta kamalia asioita se päätyi tekemään. On aika käsittämätöntä, että se pystyi siihen. Tai no, ehkä Rohkelikkoon ei päädytä pelkästään "hyvän ja jalon" rohkeuden kautta. Ja ehkä Peter ei lopulta ollut silkka pelkuri. Vaatii aikamoista kanttia pettää ystävänsä, vaikka uskoisikin loikkaavansa voittajien puolelle.

Mahtavaa, että bongasit tuon erilaisen suhtautumisen Remukseen! Koska mä uskon, että Remus on erottunut aika selkeästi Jamesista ja Siriuksesta, jotka kaikki vanhoja opettajia myöten niputti yhteen, samanlaisiksi. Mua on myös aina surettanut Siriuksen kohtalo, jopa enemmän kuin Jamesin ja Lilyn (tämä ehkä siksi että Siriukseen Harry tutustuu kirjoissa kunnolla, vanhempiinsa ei koskaan), ja vielä paljon traagisempi Siriuksen elämästä tietysti tulee, kun joukkoon lisää epätoivoista romantiikkaa...

Äläkä kehtaa sanoa kommenttejasi sekaviksi, ne on mahdottoman ihania! Rupesin nytkin höpöttämään ihan hirveästi, innostuin niin. Kiitos valtavasti!

Thelina: Mua ihastuttaa kovasti, kuinka poimit Remuksen näistä ficeistä! <3 Oli myös mielenkiintoista kuulla, kuinka Kalkaroksen kuvailu jopa ällötti! Cool! Kuolemankelloa mietin viimeiseen asti, onko se sittenkin liian irrallinen juttu, mutta ehkä ei? Ainakin tykästyin siihen liikaa, jotta olisin enää voinut jättää sitä poiskaan. Tosi hyvin sanottu, että Peter vain omii hienoja sanoja käyttöönsä niitä ymmärtämättä! Koko kuolemankello lähti oikeastaan siitä, kun suunnittelin tätä ficciä ja mietin, onko "kuolonkello" oikea sana vai ei (siinä vaiheessa olisin käyttänyt sitä ihan muuhun) ja googlettaminen vei kuolemankelloon ja hyvä että vei, koska Wikipedian kuvaus kuulosti kauhean sopivalta.

Yllätyin muuten kun sanoit, ettet osannut odottaa tällaista neljättä osaa! Mä jotenkin ajattelin, että tämä on tosi ilmiselvä. Peter. Ja kurpitsajuhla. Toki tässä oli nyt ajallisesti isompi loikka kuin edellisten ficcien välillä, joten ehkä se ei ollut niin selvää, mitä seuraavaksi tulee. Hyvä niin! Olisi tylsää olla tosi ennalta-arvattava. Kaksi yllätystä jäljellä! Kiitos hirveän paljon kommentistasi, on mielettömän ihanaa, että olet lukenut nämä kaikki!

[Ricolette]

Tämä vaati vielä toisenkin lukukerran, ennen kuin onnistun kirjoittamaan tästä mitään. Huh, mikä hurja teksti tämä oli. Oon kylmillä väreillä ja sydän mutkalla! Mistähän aloittaisin? No ensinnäkin, tietysti, Peter. Miten täydellisen uskottava se tässä on! Nuo sen alun mietteet selviytymisestä, kallisarvoisesta salaisuudesta pökertyminen, yhtäkkinen itsevarmuus ja toisten yläpuolelle nouseminen. Miten se kohtelee Severusta tässä! Niin jäätävää! Tämä tiivistää ehkä koko tämän ihanan ihmeellisen saagasi: Minua hämmästyttää se sokeus, jolla he kaikki toisiaan himoitsevat.

Kaikki Peterin ajatukset Siriuksesta ja Jamesista olivat tietysti tosi, öö, herkullisia lukea vaikkakin surullisia ja ahdistavia. Mä niin näen, että noin Peter on ne kokenut. Ja Remus! Remus ei kai koskaan voi olla kamala vaikka ihan kaikki muut olisivatkin. Jotenkin liikuttavaa, että Peter juuri ennen rotaksi muuttumistaan ajattelee Remusta, tajuaa mitä tämä tekee sille.

Mun tekisi mieli lainata koko ficci, koska sun virkkeet on tässä ihan täydellisiä, mutta lainaan nyt vain tämän. Tässä Peterin huikea kertojanääni yhdistyy siihen, miten kelmit hajoavat sotaan.

Olenkin tyytynyt niin sanotusti kohentamaan tulta noidankattilan alla ja katselemaan sivusta, kuinka ystävieni välit räsähtelevät rikki.

Oli myös tosi kiinnostavaa lukea sun versio Jamesin ja Lilyn kuolonyöstä. Ja raivon täyttämä Sirius, joka räiskyy. (Ai niin. Sirius. -niin hyvä toteamus!!) Musta tuntuu, että mä olen jo joskus sata vuotta sitten jäänyt jumiin tuohon Halloweeniin, ja kaikki J/S mitä mä luen ja kirjoitan ja ajattelen jollakin tavalla aina palautuu siihen. Siksi olikin mielettömän ihanaa ja kamalaa lukea tämä. Kiitos, että kirjoitit tämän. Onnistuit täydellisesti.

[Sisilja]

Ricolette, voi että, kiitos! Ihanaa että palasit kirjoittamaan kommentin, se merkitsee mulle paljon! Ja on tosi mukava kuulla, että pidit tästä ficistä, koska tätä oli sekä hirvittävän antoisaa että toisaalta haastavaa kirjoittaa. Peteristä on vaikeaa saada kunnon otetta, tai siitä otteen pitävyydestä ei osaa oikein olla varma, ei ollenkaan samalla tavalla kuin muiden kelmien kanssa. Se voi toki olla osin ihan harjoituksen puutettakin. Mutta että huikea kertojaääni, äää, oon ihan ymmyrkäisenä onnesta ja vähän hämilläni tästä, koska nyt kun oon kirjoittanut useamman ficin samaan sarjaan minäkertojalla, sitä jotenkin pelkää, että kaikki kertojat kuulostavat samalta!

Halloween -81 mietityttää kerta kerran jälkeen muakin ja siihen on kauhean kutkuttavaa palata eri vinkkeleistä, koska siihen tiivistyy niin paljon ja toisaalta myös vähintään yhtä paljon siihen hajoaa. Eikä siitä tragediasta ikinä pääse kunnolla yli (paitsi kun pistää Siriuksen ja Remuksen kimppaan ja uskottelee, että kyllä parisuhde pelastaa menneiltä traumoilta ja edessä on pelkkää onnea... itsepetosta kai sekin).

Kiitos kovin kauniista sanoistasi, kiitos!

[Hallahäive]

Mun on kauan pitänyt kommentoida tätä, mutta se on jotenkin jäänyt. Nappaan siis kommenttihaasteesta vauhtia. Ficin nimi vavahdutti ensimmäisellä lukukerralla ja niin tällä uudemmallakin. Haaveilin silloin aikanaan että tämä sarja olisi saanut onnellisen lopun, vaikka toki tiesinkin jo vähän että sellaista ei voisi tulla. Silti tämän lukeminen teki kipeää.

On haastavaa kirjoittaa niin yleisesti inhottuja hahmoja kuin Peter, mutta sinä teit sen hyvin. Peterin pohdinnat ennen paljastusta ovat kylmääviä. Mitenkä sitä seisoisi ja missä sitä kavaltaisi ystävänsä niin, ettei kukaan muu saisi siitä kunniaa. Oli oiva valinta laittaa Peter kohtaamaan Kalkaros Voldemortin ohella. Varsinainen torakka, mitä muutakaan siinä voi sanoa. Samalla lailla Peter tekee kaikkensa että selviäisi vaikka atomipommista tai pimeyden lordista. Tässä ficissä oli kiehtovaa nähdä miten ylimieliseksi hän oli onnistunut itsensä hypettämään ennen tekoaan. Se oli hieno kontrasti Voldemortin kuoleman herättämään paniikkireaktioon.

Peterin silmin näkee hyvin miten koko kelmiporukan (ja Lilyn) välit ovat kärsineet, miten heidän välillään olleet langat ovat hiutuneet. Eritoten hänen pohdintansa liittyen Remukseen iskivät jotenkin syvälle. Varsinkin viimeinen ajatus siitä, miten Remus varmaan löytää uudet ystävät. Onnistut hyvin kuvaamaan sen, kuinka kaikki luottamus ja arvostus toisia kohtaan on Peteriltä kadonnut ja samalla miten Sirius ja James ovat ahdistuksessaan kääntyneet niin syvälle sisäänpäin, että he ovat sokeutuneet täysin tilanteelta. Voi surku. Ja surusta puheenollen, vähän tuli pahoinvoiva olo kun Peterillä kävi edes mielessä Harryn tappaminen. Harryn, joka taisi tunnistaa Peter-setänsä. Yhyy.

Kerta kaikkiaan, ajatuksia herättävä ja varsin erilainen lukukokemus Lilyn ja Jamesin (ja oikeastaan kaikkien Kelmien) viimeisestä yöstä. Kiitos tästä.

[Sisilja]

Halla, ihanaa että valitsit kommentoida tätä fikkiä! Ymmärrän kyllä kommentoimisen jäämisen, niin kovin tuttua. :') Aww voi ei, oon pahoillani, ettei tällä sarjalla ole tarjota onnellista loppua, ainakaan pääshipin kannalta. Onneksi on niitä onnellisiakin J/S-fikkejä!

Tätä oli kyllä aikoinaan haastavaa kirjoittaa. Haastaavaa mutta mielenkiintoista, ja pitäisi kyllä kirjoittaa Peteristä noin muutoinkin enemmän. Peter on jotenkin ihan liian helppoa tyrkätä syrjään ja keskittyä hänen miellyttävämpiin ystäviinsä (tosin voihan Siriuksen ja Jamesin miellyttävyydestä tietysti olla montaa mieltä ). Tosi ihanaa kuulla että tykkäsit tästä fikistä! Ja voi, mä kyllä symppasin tätä fikkiä kirjoittaessani (ehkä vähän tottumuksistani poiketen) eniten Remusta, ja ehkä se näkyy. :> Kiitos tosi paljon huipusta kommentistasi, ilahduin siitä tosi kovasti! <3

[sugared]

Olen järkyttynyt ja onnellinen. Järkyttynyt siitä, että löysin tämän  upean ficin pariin vasta nyt, ja onnellinen siitä, että kuitenkin lopulta löysin! Tämä oli kyllä tosi vaikuttava lukukokemus kaikin tavoin.

Alusta asti tunnelma oli suorastaan klaustrofobinen. Peter pimeällä käytävällä, aiempien valintojensa lukitsemana ja vailla mahdollisuutta perääntyä, ja - kaikista ahdistavimpana - lukijana jumissa Peterin sysipimeässä mielessä. Minäkertoja oli todella tehokas ratkaisu ja pakotti epämukavan lähelle kaikkia Peterin häiriintyneitä mielenliikkeitä. Mä kun en Kelmeistä tai James/Sirius-parituksesta niinkään välitä, luin tämän ensisijaisesti ikään kuin tutkielmana Peterin hahmosta, ja sellaisena tämä oli karmeudessaan todella kiehtova, moniulotteinen ja ajatuksia herättävä. Tässä näkyy toisaalta se, miten Peterin asemoituminen suhteessa muihin Kelmeihin on häntä muovannut, mutta yhtä lailla sekin, että lopulta valinta, teot ja vastuu ovat Peterin omia, eikä niistä voi vierittää syytä kenenkään harteille. Tylypahkan kaltainen kasvuympäristö, jossa ikätoverit ja enemmän tai vähemmän omituiset aikuiset kasvattavat lasta, ei varmaan ole ollut Peterille se suotuisin. Kohtaaminen Kalkaroksen kanssa on siitäkin syystä erityisen merkityksellisen tuntuinen. Häntä James ja Sirius vihasivat, Peteriä tuntuivat ainakin halveksuvan, ja on mielenkiintoista, millainen rooli ko. kaksikolla kummankin elämässä on ollut. Kiusattuna ja kiusaajana oleminen yhdistää heitä niin ikään, ja tää mehukas asetelma herättää monenlaisia pohdintoja näiden kahden roolin vaihtelusta kummankin elämän aikana. Ah, siis tää herätti mussa valtavasti ajatuksia, ja sellaiset tekstit on kyllä ihan mun lemppareita!

Tykkäsin tosi paljon tekstin kielestä ja rytmistä, joka tavoitti Peterin horjuvan mielen synkimmätkin vivahteet. Musta oli hurjan mielenkiintoista se, miten Peter koki itsensä vahvaksi ja muiden yläpuolella olevaksi, ja miten hänen todellinen tai kuviteltu valtansa näkyy kielessä, esim.

koska voin aivan mainiosti lypsää hänen tuskaansa

tämä kohta jäi mulle tosi vahvasti mieleen!

Rakennat Peteristä tosiaan upean moniulotteisia hahmoa. Hänen ajattelutapansa vaikuttaa pääosin hyvin psykopaattiselta, mihin sopii hyvin myös hänen ajatuksensa ihmissuhteista.

mutta sanalla sanoen minua hämmästyttää se sokeus, jolla he kaikki toisiaan himoitsevat.

Tää oli tosi mielenkiintoinen kohta ja herättää kysymyksiä siitä, miten Peter alunperinkin on nähnyt esim. ystävyyssuhteensa, ovatko ne olleet ainoastaan välineellisiä?
Remusta ja Lilyä kohtaankaan hän ei vaikuta tuntevan inhimillistä myötätuntoa tai edes sääliä, vaan punnitsee oman logiikkansa mukaisesti, mitä kukin ansaitsee.

Harry killittää minua suurilla silmillään. Nielaisen. Hän tunnistaa minut, ehkä, luulisin. Minun on pakko päästä pois, mutta ensin.

Toisaalta hän on myös arka ja pelokas, ja tässä kohdassa vaikuttaa siltä, että hänen mielensä suojamuurit horjuvat, ja ohikiitävän hetken Harry ehtii hänessä jotakin inhimillistä koskettaa.

Kuten alussa sanoinkin, tää oli kyllä tosi voimakas ja vaikuttava lukukokemus, mitä hienoimman karmealla tavalla! Lukisin kyllä hyvin mielelläni sulta lisääkin Peteristä, jos onnistut kirjoittamaan! Kiitos upeasta tekstistä!

[Ricolette]

Kaipasin mehevää angstia sunnuntaini iloksi ja päädyin tänne toteamaan jälleen kerran, miten upea tämä on. Niin mielettömän tarkka kuva Peterin katkeruudesta, että oikein pistää kihisyttämään. Miten kauheilta James ja Sirius Peterin silmien läpi näyttävätkään. Jäin tällä lukukerralla myös pohtimaan sitä, että siis hyvänen aika, Remuksesta todellakin olisi pitänyt tehdä salaisuudenhaltija! Ahh olisipa joku ficci, jossa näin käy, vink vink!

Kiitos jälleen tästä sagastasi!

[Sisilja]

Voi hittolainen kun tämä kommakommentti on jäänyt roikkumaan! Kiitos kiitos ihan valtavasti sugared niin tavattoman ihanasta kommentista, että se veti sanattomaksi (näemmä moneksi kuukaudeksi! :')). Ihanaa että löysit tän fikin pariin ja vielä ihanampaa, että tykkäsit lukemastasi ja että se herätti ajatuksia! Peter on tosi mielenkiintoinen hahmo, ehkäpä Potter-maailman mielenkiintoisimpa, musta ainakin. On hurjaa, kuinka merkittävä osa hänellä on monen muun elämän käänteissä, huolimatta siitä että hän ei tunnu olevan merkittävä ihminen oikein kenenkään elämässä. Oli jännää pohtia tätä fikkiä kirjoittaessa, miten ihmisestä voisi näkyä se, että on osa porukkaa, mutta ei kuitenkaan (porukasta riippumatta). Olisi kyllä antoisaa pyöritellä Peterin hahmoa toistekin, tosin en tiedä, tulenko niin tekemään, koska onhan Peter nyt kovin synkkä hahmo. Ja vaikea. Mutta siksi niin kiinnostava! Ah, ei pidä koskaan sanoa ei koskaan. Kiitos vielä tosi paljon kommentistasi, oli hirvittävän ihanaa kuulla sun ajatuksistasi ja tulkinnoistasi!


Ja Ricolette, voi että sua! <3 Super ihanaa että käväisit lukemassa tämän uudestaan ja heittämässä kakkoskommentin. Kiitos! Oot paras! Ja vink vink itsellesi, mä uskon että kirjoittaisit salaisuudenhaltija!Remuksesta mitä vangitsevimmin!

[Lizlego]

Uskomatonta, että mä en ollut tätä ennen edes lukenut! Jotenkin luulin tätä yhdeksi toiseksi ficiksi! Tämä ficci oli mulle kyllä nyt täsmäterapiaa ja juuri sitä, mitä kaipasin. Mun antipatiat tällä hetkellä Siriusta ja varsinkin Jamesia kohtaan on niin suuret, että mikä sitä hoitaisi paremmin kuin se, että joku kirjoittaa sellaisen hahmon näkökulmaa, joka tajuaa miten tyhmiä ja kusipäisiä kyseiset tyypit oikeastaan on tai vaikka eivät olisikaan niin ajattelee että olisivat. Sehän ei ole objektiivinen totuus. Tässä vielä oli kaiken huipuksi pettämiskuvio, kun James ja Sirius paneskeli keskenään ja Lily oli siitä autuaan tietämätön.

Olisin voinut livauttaa tämän tiedon missä tahansa pubin nurkkapöydässä niin kuin tähänkin asti, toki olisin, ja silloin minua ei pelottaisi puoliksikaan niin paljoa kuin nyt, mutta nurkkapöydässä annettu tieto on helposti varastettavissa. He veisivät sen ja rehentelisivät sillä ja myöhemmin kiduttaisivat minut pois päiviltä, koska en olisi näkyvästi arvokas. Niinpä olen todennut kyselijöille, että minulla on jotain, jonka kerron pelkästään pimeyden lordille itselleen. Äimistely on ollut äänekästä

Mä tykkään tästä, että Peter on selkeän tietoinen siitä, mikä on pelin henki, koska niinhän siinä kävisi että joku toinen pyrkisi ottamaan kunnian ja saamaan hyödyn. Siihenhän tuo valtarakennelma perustuu, mutta Peter tajuaa myös sen, että kyse on selviytymisestä ja sen uskon olleen Peterin pääsyy miksi hän kertoi tietonsa Voldemortille ja niin käytti salaisuuksienhaltijan asemansa oman henkensä turvaamiseen. Mietin itse aina, että mahdettiinkohan Peteriä kiduttaa, mutta se on toissijaista. Itse varmaan paljastaisin kaikki salaisuuteni, jos olisi edessä tilanne, että voisi joutua kidutetuksi ja todellakaan en näe, että Peterin kohdalla olisi mitään järkeäkään uhrata omaa henkeään Siriuksen tai Jamesin puolesta sen perusteella, mikä mielikuva kirjasta ja ylipäätään tuosta nerokkaasta ratkaisusta vaihtaa salaisuuksienhaltijaa, jää.

Mä myös tykkään siitä, että Peter tuossa kokee vallan humalluttavana. Voin kuvitella, että hänelle se sitä voi ollakin, kun hän on varmaan tuntenut olevansa se kynnysmatto rohkeille ja röyhkeille kuten James ja Sirius. Itse olen miettinyt monesti, että onko Peter halveksinut Siriusta ja Jamesia yhtä paljon kuin mitä nämä häntä ja epäillyt ja pelännyt, että Rowling on kirjoittanut ja tarkoittanut hahmon sellaiseksi, ettei se edes tajua milloin häntä väheksytään. Pystyn samaistumaan Peteriin niin hyvin. Joistain ihmisistä olen aikoinani huomannut, että he väheksyvät minua ja pitävät tyhmänä ja luulevat vielä, että olen niin tyhmä, etten sitä pysty näkemään ja tavallaan olisi ollut tyydyttävää saada näyttää niille, vaikkakaan tuskin ihan näin vakavasti kuin tässä. Ja onneksi sellaiset halut menee iän myötä ohi. Silti mua lukijana kovasti tyydyttää se, että James ja Sirius ylimielisyydessään vetivät lyhyemmän tikun ja tykkäsin erityisesti Peterin mietteestä, että miltähän Jamesista tuntui olla kynnysmattona. Vähän harmittaa, ettei James pääse sitä sen enempää kokemaan. 

Niin, ja lisäksi vielä se, miten Peter pilkkaa Severusta ja sitä, miten Severus olisi voinut saada Lilyn, jos olisi ollut sitkeämpi. Severus se vasta rassukka olikin, jos ajattelee että Severus rakasti tyttöä, joka nai hänen pahimman vihamiehensä. Onhan se tosi säälittävää ja vielä sitten rukoilee sen hengen puolesta. Ihan oikeasti? Mahtanut Lily olla tosi ihana tai sitten vaan miesten logiikka. 

Ei sillä, ettei Peter olisi itse säälittävä, mutta itsepetos on mielenkiintoinen laji ja selviytymisvietti on tiukassa. Mä tykkään myös siitä, että kun naamiot riisutaan Peter pilkkaa myös Siriusta ja kertoo totuuksia kuten sen, että Sirius tappoi Jamesin. Se on varmaan se, miksi omatunto ei häntä soimaa, että Sirius tuomitaan Azkabaniin. Tai voihan olla, ettei Peterillä ole omatuntoa ollenkaan. Hän on voinut pelata peliä niin, että aina liittoutuu sen kanssa, joka on vahvimmilla. Aiemmin koulussa se oli James ja James sai Peteriltä ihailua ja halusi olla palvottu. Jotenkin vapauttavaa Peterin kannalta tuo loppu, vaikka eihän sitä vapautta oikeasti ollut ja hänestä tulikin sitten rotta, koska joutui piiloutumaan muualta maailmalta, mutta selvisipä ainakin hengissä jonkun aikaa.  Ja ehkä rottana on kivan mutkatonta elää.

Mietin tuota Peterin myötätunnon puutetta sitä kautta, että samaistun hänen tilanteeseensa. Toki en murhiin asti sentään. Jos elää sellaisessa "ystäväpiirissä", missä näkee kaikkien muidenkin pelaavan, mutta kuvittelevan samaan aikaan, että he ovat puhtaita, tuntevia, empaattisia ja hyviä ihmisiä sen sijaan kuin mitä itse todistaa, että ovat kylmiä ja kovia, jotka arvostavat esimerkiksi vain älyllistä tai ruumiillista suoriutumista ja kohtelevat ihan paskasti, jos kokevat olevansa toisen yläpuolella, niin siitä syntyy ulkopuolisuuden kokemus, jolloin sitä ryhtyy pikemminkin analyyttiseksi kuin tuntevaksi. Ei sitä välttämättä ole vailla myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, mutta ärsyttäviä ne ihmiset on, kun elävät omassa vaaleanpunaisessa illuusiossaan. Ei niitä murhaamaan ala, mutta ei niitä arvosta, koska ei nekään arvosta eikä rakasta. Sitä toivottavasti kävelee vaan ulos niiden ihmisten elämästä.

Kiitos tästä. Tämä pelasti mun viikkoni.

[Sisilja]

Lizlego, kiitos niin ihanasta kommentistasi! Mahtavaa kuulla että sait tästä fikistä noin paljon irti. Ja aivan mielettömän mielenkiintoista pohdintaa Peterin hahmosta, tuntui niin kivalta saada kuulla sun ajatuksia hänestä. Jäin miettimään sun kommentin myötä, että mahdettiinkohan Peteriä tosiaan kiduttaa salaisuuden ulos puristamiseksi. Jostain syystä oon aina itse ajatellut, että Peter paljasti kaiken hyvin vapaaehtoisesti  - mutta sitähän se kertojanäkökulma teettää! Peteristä maalataan kirjoissa niin kovin hirveä kuva, että häntä kohtaan on helppo unohtaa tuntea mitään sympatiaa. Tokihan hänkin on itse valintansa tehnyt ja niin päin pois, mutta ei hän minusta ole pelkästään säälittävä (enkä nyt väitä, että sinäkään olisit niin muotoillut), koska ei säälittävä ihminen olisi onnistunut selviämään ollenkaan niin pitkälle kuin minne Peter pötki.

Naurahdin muuten sun maininnalle kuuluisasta miesten logiikasta, ah, voihan Severus. Hänen olisi varmaankin kannattanut päästää Lilystä irti edes jossain vaiheessa, ehkä tosiaan Lily(kään) ei ollut kaiken sen kaipauksen arvoinen. Itsehän tykkään Siriuksesta ja Jamesista hahmoina (tai no lähinnä Siriuksesta, koska Jamesista tiedetään varsinaisesti todella vähän) kovastikin, mutta on kauhean kiinnostavaa tarkastella suosikkihahmojaan myös muista kulmista kuin suoraan ruusunpunaisten linssien läpi.

Kiitos vielä kommentistasi, oon niin iloinen kun viitsit jättää sen mulle luettavaksi!

[Lizlego]

Oli pakko räntätä, kun näistä tyypeistä kirjoitetaan paljon ficcejä enkä mä pysty kommentoimaan niitä, koska menisi ränttäämiseksi vaikka tekstit itsessään on hyviä. En ota riskiä. Sä tarjosit mulle tekstin, jossa voi turvallisesti räntätä ilman, että kukaan pahoittaa mieltään. 

[Sisilja]

Hahmoränttäys on parasta ränttäystä! Saa harrastaa sitä jatkossakin!