Nimi: Aatos ja Sylvia
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: aloittelevan ystävyyden keveys, ujous ja kujeet
Yhteenveto:
“Haluatko, että leikkaan hiuksesi?”A/N: Minulla on paljon orastavia suunnitelmia Aatoksen ja Sylvian varalle. Mutta aloitan alusta: kuinka nämä kaksi tapaavat. Kiitos
jossujb,
Rosmariini,
Thelina ja
Vehka kommenteista ja rohkaisusta <3 Tämä on ensimmäinen originaalini Finissä, mutta toivottavasti ei kuitenkaan viimeinen!
// jatko-osana tälle tarinalle toimii
Syljellä sinetöity (S)
Aatos ja Sylvia
Pikkulinnun punainen rinta väreilee ja aaltoilee sen visertäessä tervetuliaislauluaan saapuneelle keväälle. Punarinnan katse tuntuu kiinnittyneen metsäpolulla seisovaan tyttöön, joka tuijottaa paljaalla oksalla istuvaa lintua yhtä tiiviisti takaisin, kasvoillaan aitoa uteliaisuutta ja ihmetystä siitä, miten pienestä linnusta voi lähteä niin kaunis ja polveileva ääni.
Kun punarinta lopettaa laulunsa keväälle ja jää hetkeksi paikoilleen kuin aplodeja odottaen, Sylvia Rastas kumartaa kiittäen sitä esityksestä. Sitten tyttö jatkaa matkaansa metsäpolkua pitkin, kulkien tuttujen puunjuurien ja sammaloituneiden kivien välistä pitäen silmällä valtakuntaansa muutosten varalta.
Hän on nimittäin tämän metsän vartija ja on hänen jokapäiväinen tehtävänsä kulkea metsän läpi varmistaen, ettei mikään ei-toivottu olento tai esine ole löytänyt tietään hänen metsäänsä. Joskus muutos on vain humalaisen jättämä viinapullo kiven alle kätkettynä, toisinaan taas melkein puhtaaksi kalutun linnun luut, jotka lepäävät irtirevityn höyhenpeitteen päällä. Kun jokin sellainen on hänen metsäänsä eksynyt, Sylvia tuntee sen vatsanpohjassaan. Äiti kutsuu sitä kuudenneksi aistiksi tai häiriöksi metsän energiakentissä, mutta Sylvialle se on vain kutkuttava, pakottava tunne tutkia ympäristöään tarkemmin.
Ja juuri tänään, huhtikuisena iltapäivänä, Sylvia tuntee jonkin olevan toisin.
Hän poikkeaa tutulta polulta ja lähtee tarpomaan vihreissä kumisaappaissaan paljaiden mustikkavarpujen läpi kohti länttä. Sylviaa vetää puoleensa metsässä oleva junaradan pätkä, joka ei ole ollut käytössä sitten toisen maailmansodan, ja jota tähän aikaan vuodesta peittävät vihreä sammal ja edelliskesän kuolleet lehdet.
Oikeastaan Sylvia ei saisi olla junaradan lähellä, mutta kun hänen mieleensä hypähtävät isän kiellot, hän toteaa itsekseen, että
ensinnäkään hänelle ei koskaan ole kerrottu syitä siihen miksi hän
ei saisi leikkiä junaradan lähellä, ja
toisekseen kukaan ei ole vahtimassa häntä, joten siitäs saavat.
Junaradalle on helppo löytää, ja Sylvia alkaa kävellä sitä pitkin, taituroiden ja tasapainotellen ruostuneiden ratakiskojen päällä. Kumisaappaiden mudasta kosteat pohjat liukastelevat välillä kiskoilta, mutta silloin Sylvia hypähtää vasemmalta kiskolta oikealle ja myöhemmin takaisin vasemmalle.
Minua te ette saa, Sylvia ajattelee ilkikurisesti virnistäen.
Leikistä huolimatta hän ei kuitenkaan ole unohtanut tunnetta vatsanpohjassaan, ja kun hänen näkökenttäänsä osuu paikoilleen jähmettynyt hahmo radan päässä, Sylvia hypähtää keskellä kulkeville ratapölkyille ja ristii kätensä rinnalleen.
“Kukas sinä olet?”
Hänen äänensä kuuluu kirkkaana talviunesta heräilevän metsän hiljaisuudessa, mutta hän ei saa vastausta muukalaiselta. Sylvia arvioi mielessään, että kyseessä on kyllä ihminen, mutta pieni sellainen, ehkä hänen ikäisensä. Ei kuitenkaan tyttö tai ei ainakaan tytöksi pukeutunut. Päässä oleva huppu peittää kasvot, kädet piiloutuvat liian pitkiin hihoihin ja valkoiset tennarit ovat värjäytyneet mudasta ruskeiksi.
“Haloo, kysyin sinulta kysymyksen!” Sylvia korottaa ääntään ja kulkee ratapölkkyjä pitkin lähemmäs. “Kuka olet ja mitä teet täällä?”
Silloin muukalainen kohottaa katseensa (jokin Sylvian vatsanpohjassa sanoo, että se on ujoutta) ja mutisee jotain tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä.
“EN KUULLUT! ETTÄ VOITKO TOISTAA?” Sylvia kajauttaa ja huomaa tyytyväisenä, kuinka hahmo rykäisee kurkkuaan puhtaammaksi.
“A-aatos M-m-maikola.”
Eli siis poika, Sylvia huomauttaa itselleen. “Voitko laskea hupun? En oikeastaan saisi puhua tuntemattomien kanssa, enkä ainakaan sellaisten, joiden kasvoja en edes näe.”
Poika tekee työtä käskettyä, ja Sylvia tunnistaa tämän kasvot, jotka kätkeytyvät vaaleiden, liian pitkiksi kasvaneiden hiusten taakse. Aatos on rinnakkaisluokan uusi oppilas, joka tuli kouluun aivan kuukausi sitten. Sylvia ei ole nähnyt häntä kenenkään seurassa, vaan Aatos on tullut tunnetuksi siitä, että hän seikkailee koulun pihaa ympäröivässä pensasryteikössä – yksin.
Vähän outo kuudesluokkalaiseksi, ehkä, mutta kuulemma hyvä piirtämään ja tietää kaikki vastaukset englannin oppitunneilla. Sylvia pitää vähän oudoista tyypeistä. Varsinkin sellaisista, jotka eivät pelaa Candy Crushia nenä kiinni puhelimen näytössä tai haistattele opettajille vain, koska haluavat osoittaa olevansa
cool. Joten hän kävelee ratakiskoja päähän aivan Aatoksen luo, ojentaa kätensä ja sanoo:
“Minä olen Sylvia Rastas. Me käydään samaa koulua.”
Aatos nyökkää, heilauttaa hiuksensa pois kasvoiltaan ja tarttuu hänen käteensä. Poika puristaa sitä tukevasti, muttei liian kovaa. Sylvia jatkaa vakavana: “Sinä olet minun metsässäni.”
Poika ei vastaa mitään, vaan antaa hiusten jälleen valahtaa kasvojen peitoksi, mutta Sylvia ehtii hetken nähdä pojan siniset silmät. “Etkö aio pyytää lupaa olla täällä?”
Aatos kohauttaa olkiaan ja katsoo sivulleen, jonnekin maantasoon. Mutta ei kai tämä nyt mustikanvarpuja kyttää? Sylvia kurtistaa kulmiaan: hän kyllä osasi arvata Aatoksen olevan hiljainen, olihan hän nähnyt sen välitunneilla, mutta se, että pojasta ei saa irti edes tämän vertaa tuntuu hassulta. Änkytys ei Sylviaa haittaa, mutta voisi tämä nyt edes vastata kysymykseen.
Ehkä Aatos vain on todella ujo. Tai sellaisiksi vanhemmat ja opettajat kutsuvat niitä lapsia, jotka eivät uskalla puhua ääneen tai välttelevät katsekontaktia. Sylvian mielestä se on jännittävää, sillä hän ei itse osaa olla katsomatta silmiin ja kun hän puhuu, hän puhuu mielellään kovaan ääneen. Ehkä sen takia Aatos kiinnostaa häntä erityisen paljon, koska poika on aivan erilainen kuin hän itse?
“Haluatko, että leikkaan hiuksesi?” Sylvia täräyttää hiljaisuuteen ja saa toivomansa reaktion, kun Aatos kohottaa yllättyneenä kasvonsa häneen. Hetken vaaleatukkainen tuntuu miettivän vaihtoehtojaan, kunnes ehkä tajuaa, ettei hänellä sellaisia ole ja kysyy:
“O-osaatko muka?”
“Osaan. Olen harjoitellut aika monella barbilla”, Sylvia vastaa ja miettii niitä neljäätoista barbinukkea, joihin hän on käyttänyt ison osan joulu- ja syntymäpäivärahoistaan ja jotka ovat kaikki saaneet uuden, muodikkaamman kampauksen sen pitkän tylsän tasatukan sijaan.
“Mutta n-niillähän on kaikilla p-pitkät hiukset?”
“On sinullakin. Sitä paitsi, hiuksia ne silti on”, Sylvia sanoo ja alkaa sitten kävellä takaisin polulle. Kun Aatoksen askeleet eivät ala kuulua hänen takanaan, tyttö kääntyy ja kysyy: “No, tuletko? En minä niitä täällä metsässä voi leikata. Pitää mennä kylpyhuoneeseen.”
Aatos seuraa hiljaisesti Sylvian jalanjäljissä polkua pitkin, kun tyttö suorittaa metsätarkastuksensa loppuun. Sylvia osoittaa Aatokselle, missä kotkansiipi alkaa kasvaa, kunhan kevät ehtii riittävän pitkälle, ja kertoo tikkojen yleensä asustavan juuri näissä metsäkortteleissa. Kun he pääsevät pellon reunalle, Sylvia ja Aatos jäävät katsomaan rastaita, jotka peseytyvät kynnettyyn maahan muodostuneisissa vesilammikoissa.
Lopulta he pääsevät Sylvian kotitalolle, ja Sylvia avaa pihalle vievän raskaan, mustan metalliportin. He sujahtavat sen läpi ja suljettuaan portin tyttö johdattaa uuden ystävänsä kotiovelle.
“Ovatko vanhempasi kotona?” Aatos kysyy hermostuneen oloisena yrittäessä potkia tennareita pois jaloista pikkueteisessä. Sylvia pudistaa päätään.
“Isä on rehtori ja työ pitää sen kiireisenä kaikki päivät, joskus viikonloputkin. Äiti on kyllä kotona, mutta se nukkuu suurimman osan vuorokaudesta eikä koskaan öisin. Haluatko jäätelön?”
Aatos nyökkää ja Sylvia hakee pakastelokerosta kaksi suklaan makuista Eskimoa. He istuvat hiljaisina keittiönpöydän ääressä, molemmat nakertaen suklaakuorrutusta kermajäätelön päältä. Sylvia tarkastelee Aatosta ja tämän kauluspaitaa, joka on aivan eri sarjaa kuin pojan ylisuuri ulkotakki. Outoa. Aatos on muutenkin hyvin pukeutunut, mutta pitkänä roikkuvat hiukset eivät sovi puhtaansinisen kauluspaidan kanssa yhteen. Se ajatus mielessään Sylvia nousee tuolista, nuolaisee jäätelötikun puhtaaksi ja vie molempien roskat roskakoriin. Sitten hän ottaa keittiön laatikosta esiin kiiltävän hopeiset sakset ja napsauttaa niitä kuin leikkaisi ilmaa.
“No, oletko valmis?”
Aatos tuijottaa ensin Sylviaa, sitten saksia ja taas Sylviaa, ja nyökkää sitten. Sylvia käskee Aatosta seuraamaan häntä yläkerran kylpyhuoneeseen, mutta hiljaisin askelin, ja matkalla sinne tyttö sulkee pimennysverhoilla pimennetyn huoneen oven.
“Äidin makuuhuone”, Sylvia kuiskaa ja he jatkavat eteenpäin.
Aatos istuutuu vessanpytyn kannelle ja odottaa hievahtamatta, kun Sylvia käy hakemassa pyyhkeen, jonka hän kietoo pojan olkapäille. Sitten hän ottaa suihkupullon ja alkaa lupaa kysymättä suihkutella Aatoksen hiuksia märäksi. Kun Aatoksen hiukset kulkevat liimautuneina pitkin päätä, suihkupullon liike pysähtyy.
“Ai niin, olisitko halunnut nähdä ne barbit ensin?”
“Ei kun leikkaa vaan.”
Aatoksen vastaus on jälleen hiljainen. Ehkä ujous on jälleen iskenyt poikaan, Sylvia miettii itsekseen, mutta ainakaan Aatos ei enää änkytä. Sitten hän alkaa sitten sen kummemmin miettimättä lyhentää vaaleaa tukkaa.
Poika ei puhu mitään eikä Sylviakaan heti keksi, mistä puhuisi, joten kylpyhuoneen ilman täyttää vain lähes kuulumaton loisteputkilampun sirinä ja kampaamosaksien
klip-klip-klip. Aatos ei sano mitään vielä silloinkaan, kun Sylvia kytkee hiustenkuivaajan seinään ja alkaa föönätä pojan leikattua tukkaa kuivaksi. Kun taideteos on valmis, Sylvia käskee Aatosta katsomaan itseään peilistä.
“Mitä tykkäät?” hän tivaa, kun Aatos laskee katseensa vain lyhyen peiliin vilkaisun jälkeen. “Eikö tullutkin hyvä?”
“Tuli hyvä”, Aatos vastaa, ja lisää vielä sitten, pienen hymyn kera. “Kiitos.”
“Hyvä”, Sylvia sanoo tyytyväisenä ja pudistaa sitten pyyhkeeseen jääneet leikatut hiukset suihkukopin lattialle. Hän voi huuhdella ne alas viemäriin myöhemmin. Pyyhkeen hän heittää pesukoriin ja ottaa sitten asiaa erityisemmin ajattelematta Aatoksen kädestä kiinni. “Tule. Haluan näyttää sinulle huoneeni.”
Aatoksen käsi on ensin Sylvian kädessä veltto, mutta tiukentaa otettaan vain muutamaa askelta myöhemmin. He kävelevät ylös kolmanteen kerrokseen Sylvian huoneeseen ja Sylvia sulkee oven takanaan.
Hän seuraa uteliaana, kuinka Aatos kiertää hänen huonettaan ja pysähtyy aivan ensimmäiseksi tutkimaan barbirivistöä, joilla kaikilla on kampaus á la Sylvia. Hän odottaa jo jonkinlaista kommenttia pojalta, muttei tietenkään saa sellaista, vaan Aatos siirtyy tuijottamaan seinää, joka on vuorattu netistä tulostetuista tai lehdistä leikatuista lintukuvista.
“Tuleeko sinusta ornitologi?”
“Ai sellainen, joka tietää paljon linnuista?” Sylvia kysyy ja jatkaa vastausta odottamatta. “Ehkä. En tiedä. Minua kiinnostaa enemmän salaliittoteoriat ja salaisuuksien selvittäminen, joten voisin kyllä mieluummin olla vaikka seikkailullinen arkeologi tai vanhojen mysteerien selvittäjä. Olen päässyt jo hyvin vauhtiin. Katso vaikka näitä.”
Hän näyttää kirjoituspöydällään olevia paperilappuja, joihin on kirjoittanut salaisella vapaamuurarien koodikielellä viestejä. Aatos katsoo niitä uteliaana, tutkien ristikkoa, jossa jokaiselle aakkoselle on annettu oma kirjaimensa.
“Olen vasta aloittanut, mutta olen jo kehittynyt tosi paljon”, Sylvia sanoo ja näyttää muutamaa sanaa, jotka on kirjoittanut salakielellä, ja joista hän on erityisen ylpeä. “Tässä lukee…”
“Lintu. Ja tässä lukee...”, Aatos sanoo, ja tutkii hetken Sylvian kirjoittamia merkkejä. “Koira. Eikö vaan?”
“Osaatko sinä lukea tätä?” Sylvia kysyy ja innostuu. Hehän voisivat alkaa kirjoitella toisilleen viestejä!
“Meillä oli partiossa kurssi, missä opeteltiin… en tiedä, mikä se on suomeksi, mutta ruotsiksi se on
murarchiffer. Pigpen cipher, englanniksi.”
“Sikolättikoodi”, Sylvia nyökkäilee ja kävelee huoneensa toiselle puolelle hakeakseen puhtaita aanelosia ja kyniä. “Mehän voitaisiin…”
Silloin kuitenkin puhelimen värinähälytys alkaa kuulua Aatoksen housuntaskusta ja tämä vetää puhelimensa esiin, vastaten puheluun vain hetken epäröinnin jälkeen. Sylvia seisoo huoneensa keskellä paperit ja kynät käsissään ja kuuntelee, kun Aatos puhuu ruotsiksi. Onko tämä suomenruotsalainen?
“
Ja, mamma. Allt är bra”, Aatos sanoo ja vilkaisee Sylviaan nopeasti. “
Hos en kompis. Ja. Ja. Okej. Hejdå.”
Mitä pidemmälle puhelu etenee, sitä hiljaisemmaksi Aatoksen ääni muuttuu ja lopulta tämä on sulkeutunut samanlaiseen kuoreen kuin metsässä. “M-minun pitää nyt m-m-mennä”, Aatos mutisee ja yrittää piiloutua hiustensa taakse, jotka ovat kuitenkin nyt liian lyhyet peittääkseen tämän silmiä. “K-kiitos jäätelöstä… ja h-hiusten leikkaamisesta. N-nähdään.”
Ja ennen kuin Sylvia ehtii sanoa mitään, Aatos lähtee jo ulos huoneesta ja alkaa rymistellä alas portaita pitkin. Sylvia ryntää tämän perään ja saa Aatoksen takinhihasta kiinni ulko-ovella. Tämän tennarit ovat vain puoliksi jalassa ja nauhatkin ovat menneet umpisolmuille.
“Miksi sinun pitää lähteä?” Sylvia tivaa. “Etkö saa olla täällä?”
“Ei vaan… Ä-äiti on tosi varovainen ja h-haluaa aina tietää missä olen. M-minulla oli veli, joka… jolle kävi huonosti... jouluna.”
“Aijaa”, Sylvia vastaa ja rypistää otsaansa. “Mutta kai me voidaan silti olla kavereita?”
Aatos katsoo Sylviaa yllättyneen oloisena, mutta kun Sylvia ei ota sanojaan takaisin, sama pieni hymynkare eksyy Aatoksen kasvoille ja poika nyökkää. Silloin Sylvia irrottaa otteensa tämän takista ja Aatos lähtee ripein askelin portille, avaa ja sulkee sen sitten takanaan. Kun Aatos heilauttaa kättään, Sylvia huutaa:
“Nähdään huomenna! Koulun jälkeen! Ja koulussa!”
Aatos nyökkää ja lähtee sitten juoksuaskelin takaisin kohti metsää. Sylvia seuraa pojan tummaa hahmoa niin pitkälle kuin voi, ja kun Aatos lopulta katoaa näkyvistä, Sylvia tuntee innostuksen kuplivan sisällään. Palatessaan sisälle Sylvian äiti kurkistaa portaiden yläpäästä ja kysyy unenpöpperöisellä äänellä:
“Oliko täällä joku käymässä?”
“Joo”, Sylvia vastaa ja kävelee keittiöön hakemaan uuden Eskimon. “Yksi uusi kaveri. Sellainen Aatos. Se tulee tänne taas huomenna.”
Ja Eskimo kädessään Sylvia suuntaa takaisin yläkertaan omaan huoneeseensa ja alkaa kirjoittaa paperille muurarien salakielellä viestiä, jonka hän aikoo antaa pojalle heti ensimmäisellä välitunnilla.
