Otsikko: Tarinoita särkyneestä maailmasta
Kirjoittaja: Mightyena
Fandom: BBC! Merlin
Genre: AU, draama
Ikäraja: S (koska vainoharhaisuus)
Paritus/Päähenkilöt: Merlin & OFC, (ja maininnat muuten monesta muusta :D)
Disclaimer: Merlin ei ole minun omaisuuttani, enkä tienaa kirjoittelullani yhtään mitään. Lainaan hahmoja ihan huvin vuoksi.
Summary: Merlin muisti taas ristiriitaisen rakkautensa paikkaa kohtaan ja sydäntä puristi.A/N: Mieleni tuottama hämärä AU. Todellisuudet ja kaikki. Hmm, miksiköhän kaikki kirjoittamani on prologimaista, vaikka tämä onkin ihan oneshot. Kuten tavallista, seuraan sarjaa Suomen tahdissa eli jos jokin tässä sotii myöhempiä kausia vastaan, anteeksi (kohta joku kyllästyy siihen, että hoen tätä)... OFC ei siis ole sukua Merlinille, kutsuu sedäksi ihan muuten vain. :---D
Psst tähän aikaan on helpointa julkaista, ei hermostuta niin paljon.* * * * * * * * * * * *
Tarinoita särkyneestä maailmasta
Harmaantunut mies käveli metsässä. Hänestä huomasi, että nuoruuden päivät olivat jo kaukaista menneisyyttä, mutta toisaalta hänestä uhkui kummaa voimaa. Hän käveli selkä suorassa, päättäväisin askelin, toisella tavalla kuin elämänsä ehtoota viettävät yleensä.
Hetken kävelyn jälkeen miehen ripeä tahti kääntyi häntä vastaan ja hän astui vauhdilla lätäkköön. Mutta vastoin yleisiä oletuksia hän ei horjahdellut tai jäänyt edes sekunnin murto-osaksi ihmettelemään: hänen kengänkärkensä hipaisi vedenpintaa lennättäen pisaroita yläilmoihin, poispäin miehen vaatteista. Hänen koko jalkansa ei seurannut varpaiden esimerkkiä, vaan leijaili lätäkön ohi ja kohtasi ainoastaan kuivan maan.
Jos olisi katsonut oikein läheltä, olisi saattanut huomata hänen hetken kultaa loistaneet silmänsä - hypnoottiset, kauniit, sekä elämää nähneet että kirkkaat.
Miehen nimi oli Merlin. Kukaan ei varsinaisesti kummastellut hänen nimeään, koska hän olisi hyvinkin voinut olla tarujen velho arvoituksellisuutensa puolesta. Merliniä itseään muiden reaktiot huvittivat - toisinaan hän leikki ajatuksella siitä, mitä hänestä oltaisiin tässä ajassa ajateltu, kun hän oli vielä nuori. Lievästä ilkikurisuudestaan velho ei suostunut luopumaan ikipäivänä, mutta poikasena hän oli kieltämättä ollut hiukan harkintakyvytön. Toisaalta juuri sellaiset asiat tekivät nuoruudesta nuoruutta, ja Merlin ei osannut sanoa, oliko viisaampana helpompi elää.
Yksi esimerkkitapaus rasavilliydestä tuijotti Merliniä, kun hän saapui laakealle niitylle. Velho ei ollut huomaavinaan, vaikka läksytys pienestä lapsesta kaukana kotoa olisi kenties ollut paikallaan. Merlin halusi suoda tytölle vakoilemisen onnistumisen riemut, kun lapsi oli kerran vaivautunut tänne asti. Miehelle juolahti yhtäkkiä mieleen jokin oma varjostustarina ja hän hymyili pienesti.
Tuuli ujelsi korvissa ja haastoi nurmen pieneen tanssiin. Merlin muisti taas ristiriitaisen rakkautensa paikkaa kohtaan ja sydäntä puristi.
Hän oli etsinyt nurmea kovin epätoivoisesti ja kovin kauan. Niin kuin kuolleen ja kadonneen omaisia piinaisi todisteiden puute, Merliniä piinasi se, ettei mahtavan linnan raunioita näkynyt missään. Ulkopuolinen olisi saattanut sanoa, että hän oli vain huonomuistinen ja unohtanut: velho itse tiesi asioiden oikean laidan.
Hän oli ylipäätään elossa hämärällä, selittämättömällä tavalla ja näki nykymaailman erikoisesti. Merlin oli hiukan kuin lapsi lukemassa satukirjaa - sanojen maailma ihastutti ja kauhistutti, mutta lopulta sitä täytyi palata todellisuuteen. Tätä satua Merlin ei ollut ikinä oppinut rakastamaan - häntä ei olisi haitannut edes lorun loppu muuten kuin muiden puolesta. Siksi hän oli etsinyt tämän paikan, oman kipeän, rakkaan todellisuutensa. Hän hymyili tyhjyydelle.
"Pitkästä aikaa, Camelot."
Pitkästä aikaa, Arthur.Merlin ei ollut edes varma, oliko tässä paikassa oikeasti ollut joskus koti, mutta tänne hän tunsi vetoa. Tällä oli takuulla jokin merkitys.
Merlin hengitti syvään, antoi mielensä vaeltaa takaisin hänen totuuteensa sadun sisällä ja muiden satuun totuuden sisällä. Hän tervehti kaikkia taikaolentoja, auttoi Gaiusta, hymyili Gwenille, Morganallekin, koska aika kultaa muistot. Hän näki Arthurin kävelevän edellään ja koki pakottavaa tarvetta kertoa jotakin, kurotti, kurotti,
kurotti...
"Hei, setä."
Vieraan tytön sanat särkivät Merlinin todellisuuden tuhansiksi sirpaleiksi ja velho joutui pakottamaan silmänsä auki.
"Niin?" Merlin kysyi, vieläkin pienessä transsissa.
"Setä näyttää siltä, että tietää paljon tarinoita tästä paikasta. Haluaisin kuulla."
Merlin tuijotti tyttöä ja ihmetteli, oliko tuollaisia lapsia todella olemassa. Hän sulki silmänsä taas hetkeksi yrittäen saavuttaa kotia, mutta täysin turhaan. Ehkä toinen kerta sitten.
Velho avasi silmänsä ja hymyili. Hänellä oli tosiaan muutama tarina kerrottavana.
Tytön silmät kiiluivat innostuksesta, kun Merlin alkoi puhua.
"Haha, vai että tarinoita! Kerropas, oletko koskaan mahtanut kuulla kuningas Arthurista?"