Surupuku | S, angst, raapale

[Kaniini]

Nimi: Surupuku
Kirjoittaja: Kaniini
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
“Kun äiti kuolee, elämäni voi vihdoinkin alkaa.”

Niin minä olin kerran sanonut. Nyt kun äiti todella makasi tuossa, elottomana ja kuolleena, puiseen arkkuun suljettuna, en kyennyt kuin miettimään miten typerä olin silloin ollut.

Pappi lausui siunauksen ja urut alkoivat soittamaan Ave Mariaa. Jäin istumaan penkille vielä, kun muut olivat lähteneet muistotilaisuuteen.

“Tuletko?” Antti huikkasi ovelta.

“Ihan pian.”

Sinne me jäimme, äiti ja minä. Siitä olikin ollut hetki, kun viimeksi vietimme aikaa kahden kesken. Enkä minä edes tiennyt miksi. Se vain jäi.

Sitä aina sanotaan, ettei ihminen tiedä kuinka paljon välittää jostakin, kunnes sen menettää. Niin se kai oli äidinkin kohdalla.

[Larjus]

Niinhän se tosiaan tuppaa olemaan, että asioiden merkityksen ja sen, miten paljon välittää, huomaa parhaiten silloin, kun asian menettää. Joskus myös silloin, kun ajattelisi olevansa onnellinen ilmankin.

Tää raapale on vähäeleisyydessään voimakas, oikein tuntee itsekin sisällään päähenkilön tyhjyyden ja katumisen, ja vaikka taustoja ei paljon kerrotakaan, ainakin mun aivot alkoivat heti täytellä aukkoja ja miettiä, mitä onkaan aiemmin tapahtunut. Se on kiva, kun teksti sillä lailla ruokkii omaakin mielikuvitusta eikä ole vain sellaista enemmän tai vähemmän passiivisesti kulutettavaa viihdykettä. Miten ootkin saanut sataan sanaan näin paljon, tää tuntu oikeesti paljon pidemmltä ja mun piti ihan tarkistaa, että onks tässä muka oikeesti niin vähän sanoja Taidokasta sanojen käyttöjä koko raapale alusta loppuun! Otsikkokin on tosi hieno, ja sopii hyvin tunnelmaan ja sisältöön

[valokki]

Olipa tämä syvältä koskettava ja riipaiseva raapale. Varmasti lähes jokaisella on joskus läheisen kuoleman kohdalla pyörinyt ajatuksia, että olisipa pitänyt viettää enemmän aikaa yhdessä tai sanoa jotain, ja siinä mielessä tämä on hyvinkin samaistuttava (vaikkei onneksi ihan näin dramaattista tapausta olekaan omalle kohdalle sattunut).

Larjuksen tavoin lähdin kovasti pohtimaan, mitähän tässä on oikein tapahtunut päähenkilön ja hänen äitinsä välillä. Tulee mieleen, että heillä olisi ollut hankala ja jollain tasolla ehkä jopa vahingollinenkin suhde, kun päähenkilö kokee, että hän voi vapautua vasta, kun hänen äitinsä kuolee. Tunteiden ristiriita tulee tästä selvästi ilmi, kun päähenkilöä nyt äidin kuoltua kaduttaakin. Päähenkilö on selvästi todella välittänyt äidistään, mutta välittämiseen vaikuttaa liittyneen jotain synkkää ja vaikeaa.

Sinne me jäimme, äiti ja minä. Siitä olikin ollut hetki, kun viimeksi vietimme aikaa kahden kesken.

Tämä oli lempikohtani koko raapaleesta. Todella pysäyttävää kuulla päähenkilön ajatuksia, kuinka he eivät ole hänen äitinsä kanssa viettäneet pitkään aikaan aikaa kahdestaan äidin eläessä, ja nyt äidin kuoltua he saavat olla hetken kahdestaan, toisen kuitenkin todellisuudessa jo ollessa poissa.

Kiitos, tämä raapale puhutteli kovasti!

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Yksinkertainen mutta vaikuttava nimi veti minut tämän tekstin pariin, ja onneksi vetikin, koska samaistun tähän suorastaan hätkähdyttävän paljon. Oma äitini on kyllä elossa ja ihan hyvinvoiva, mutta hän on kuitenkin alkanut puhua siitä tulevaisuudesta, kun häntä ei enää ole tai hän on niin huonossa kunnossa, ettei kykene enää itsenäiseen elämään. Se yhdistettynä siihen, että meillä on paikoin aika vaikeat välit, herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Tämä raapale sanoittaa niitä osuvasti!

Aloitusvirke on kiintoisa, ja se johdattelee heti miettimään, mitäköhän kaikkea tässä on taustalla. Toisaalta voisi olla kyse ihan vain siitä, että äiti on ollut jo iäkäs ja ehkä kärsinytkin ja hänestä huolehtiminen on vaatinut paljon ja kenties turhauttanutkin kertojaa, mutta yhtä hyvin kyse voi olla siitäkin, että kertojan ja äidin välit ovat olleet tavalla tai toisella vaikeat ja kertoja on kokenut olevansa ihmissuhteen kahlitsema. Kallistun ehkä enemmän jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska ensimmäisen vaihtoehdon tapauksessa kertojalla olisi luultavasti ollut aikaa sopeutua ja mukautua siihen, että äiti on menossa pois, ja käsitellä hankaliakin tunteita. Se, ettei kertoja ole viimeisinä hetkinä juuri viettänyt aikaa äitinsä kanssa, saattaisi sekin viitata niin kuoleman tietynlaiseen yllätyksellisyyteen kuin mahdollisesti ongelmalliseen ihmissuhteeseenkin. Toisaalta vaihtoehdot eivät sulje toisiaan poiskaan, ja kuoleman mukanaan tuoma lopullisuus voi tulla yllätyksenä joka tapauksessa, onpa siihen osannut varautua ennalta tai ei.

Minuakin koskettaa erityisesti tuo kohta, jossa kertoja jää pitkästä aikaa kahden äitinsä kanssa. Siinä on jotain pysäyttävää, miten kertoja nyt omistaa aikaa kahdenkeskiselle hetkelle, mutta toinen osapuoli onkin jo kuollut. Tilanteen lopullisuus ja menetetyt mahdollisuudet realisoituvat kauniin kipeällä tavalla. Siinä todella on perää, ettei ihminen aina ymmärrä, miten paljon välittää, ennen kuin menettää sen, mistä välittää. Se on tosi inhimillistä ja samaistuttavaa, ja tämä raapale sanoittaa sen upeasti lyhyessä mitassa.

Kylläpä tämä herätti ajatuksia, kiitos! ♥ -Walle