viimeinen
”Anttila”, oli ensimmäinen sana, minkä Anssi kuuli maanantaina päästessään töihin. Hän kääntyi äänen suuntaan ja näki pomonsa, joka viittoili tulemaan työhuoneeseensa.
”Hyvää huomenta”, se sanoi, kun Anssin kengän kärjet olivat astuneet kynnyksen yli.
”Huomenta”, Anssi vastasi. Viikonlopun tunteiden vuoristorata tuntui vielä särkynä otsalohkossa ja itketyt kyyneleet painavana silmissä. Häpeäkin oli tunteena vahvasti läsnä, koska hän oli oikeasti itkenyt Miikan ystävän rintakehää vasten koko perjantai-illan. Se oli ystävällisesti aina kysynyt jotain, silittänyt selkää ja sanonut jotain rohkaisevaa, mutta antoi Anssin vain olla siinä. Kuunteli ja lohdutti. Keksi vastauksia. Oli juuri niin hyvä ratkaisukeskeinen kuuntelija ja hyvä rintakehä, jota vasten itkeä, kuin mainosti ja silti Anssi ei pystynyt katsomaan sitä edes silmiin, kun se oli lopulta lähtenyt.
”Kuinka nopeesti pystyt lähtemään reissulle?” pomo kysyi. Tuijotti suoraan Anssia, joka kohautti ensin harteitaan vastaukseksi
”Riippuu mitä tarvii pakata”, Anssi vastasi lopulta myös sanoilla. Nojasi hartiansa vasten oven karmia. ”Mut muutamassa tunnissa varmaan.”
”Ala sitten pakkaamaan. Koreassa meni jotain rikki, eikä Laine pysty jatkamaan omaa työtään.”
”Anteeks?” Anssin tarkkaavaisuus oli äkisti täysin pomon omistama. Hän suoristi itsensä. Yritti hengittää syvään. Hän kuuli varmasti väärin. ”Koreaan?”
”Niin, Laine soitti aamusella, kun olin paskalla, että se tarvii apua. Se ei ole ihan varma mikä hajosi, mutta asiakas on hiilenä ja vaatii tilanteen korjausta asap, koska aikataulusta ei saa myöhästyä.”
”Mut, eikö Miik—” Anssi aloitti, mutta keskeytti itsensä korjatakseen äänensävyään, korjatakseen itsensä kutsumaan Miikaa sukunimellä. ”Eikö Laineen aikataulu ollut aika joustava? Tai, pitkä? Kuukauden tai pari?”
Pomo naurahti.
”Aina ne nyt on olevinaan joustavia, mut sitten paikan päällä onkin kaikilla vitun kova kiire. Joten nyt meillä on kiire saada hommat korjattua, et Laine pääsee jatkamaan omaa työtään. Pääsetkö sä lähtemään? Heti ekalla lennolla, mitä saadaan varattua?”
Ja Anssi nyökkäsi. Nyökkäsi niin monta kertaa, että tunsi itsensä hetkessä jo tyhmäksi, mutta pään paikoillaan pitäminen tuntui niin vaikealta.
”Menen soittamaan lentoa ja hotellia.”
”Oliko sillä jotain, mitä se tarvitsee?” Anssi oli jo ehtinyt kääntyä lähteäkseen, mutta palasi takaisin pomon huoneeseen. ”Niinkun, sanoiko se tarvitsevansa jotain tiettyä varaosaa tai työkalua?”
”Sanoi vain tarvitsevansa Anttilan sinne”, pomo puhui tietokoneelleen. Nosti kuitenkin lopulta katseensa Anssiin ja se hymyili. ”Oli aika vaativa. Mietin heti ääneen, et lähetän mielummin Tommin, koska sulla alkaa kesäloma pian, eikä tosta nyt tiedä, et venyykö ja paukkuuko, mut Laine melkein huusi, että ei ei ei mä tarvitsen Anssin tänne.”
Pomo katsoi Anssia. Anssin sydän hakkasi kurkussa. Aavistiko se jotain? Anssin sanat takertuivat kurkkuun. Tuntuivat fyysiseltä möykyltä aatamin omenan kohdalla.
”Lähetti listan niistä mitä tarvitsee sun sähköpostiin”, pomo jatkoi, kun Anssi oli yhä vain hiljaa.
”Okei”, Anssi sai lopulta ulos. Selvitti kurkkuaan. ”Menen pakkamaan.”
Anssi ei ollut koskaan pakannut niin nopeasti. Pää kohisi. Korvat soi. Hänen keskittymisensä oli loppunut siihen hetkeen, kun oli saanut työkalut pakattua. Omansa ja Miikan toivomat. Sen sähköposti oli ollut virallinen. Kuin se olisi pelännyt, että joku voisi lukea sen. Alkoi tervehdyksellä ja päättyi sanoihin ”
Nähdään pian. Terveisin, Miika Laine”Kotona Anssi vain heitti vaatteita laukkuunsa. Ei tiennyt mitä pakata. Ei tiennyt edes kauanko olisi. Tiesi vain sen, että pääsee Miikan luo. Tekemään töitä, totta kai, mutta Miikan kanssa.
Miika Miika Miika.Anssin päässä ei ollut yhtään kokonaista ajatusta, kun taksi kaarsi hänen asuntonsa parkkipaikalle. Kuski nousi autostaan auttamaan Anssia nostamaan tavaroita takakonttiin.
Pomon sanoista oli kulunut kaksi tuntia ja nyt hän istui pian jo taksissa. Oli Anssi ennenkin lähtenyt nopeasti, mutta tämä oli jo ennätys. Varmaan koko osaston.
Istuutuessaan autoon, Anssista tuntui, että ehti ensimmäistä kertaa hengittämään kunnolla. Oli ollut niin kiire. Kiire Miikan luokse, ettei hän ollut ehtinyt edes lähettää Miikalle viestiä. Ei ollut ehtinyt kertomaan toiselle, että on pian siellä. Että oli oikeasti tulossa.
Ja Anssi taisteli onnenkyyneliä vastaan, kun avasi puhelimensa. Yritti kirjoittaa Miikalle viestin, mutta sormet eivät taipuneet. Kädet tärisivät. Hengitys oli vaikeaa molempiin suuntiin. Eikä Anssi kestänyt itseään.
Hän sulki silmänsä. Mietti, miten vaikeaa matkustamisesta tuleekaan, kun on niin infernaalisen sekaisin jo nyt. Olisiko hän tällainen koko matkan Koreaan? Yli 20 tuntia silkkaa sydämen tykytystä ja ahdistusta? Positiivista ahdistusta, jos tunnetta hänen sisällään voisi sellaiseksi kutsua. Tuntui niin epätodelliselta. Paremmalta kuin pitkään, pitkään aikaan, vaikka sydän hakkasi väärää rytmiä. Hakkasi välillä niin lujaa, että sen jyske tuntui epämukavalta kurkulla.
Anssi painoi puhelimensa näytöltä ikonia, joka yhdisti linjan Miikaan tuhansien kilometrien päähän.
”Arvaa missä olen.” Anssi ei tervehtinyt. Miika nauroi.
”Toivon, että sanoisit lentokentällä, mutta realistisempi arvaus on, että olet taksissa.”
”Niin olenkin.” Miikan hengähdys sai Anssin painamaan silmänsä kiinni. Se kuului kuin Miika olisi ollut lähellä. Ihan vieressä. Jos Anssi kuvittelisi lujempaa, hän voisi tuntea sen hengityksen ihollaan.
”Pakkasitko ne mitä pyysin?” Miikan ääni oli kuin uninen. Kuin sekään ei uskoisi, että tämä kaikki oli oikeasti tapahtumassa.
”Joo”, eikä Anssinkaan vastaus ollut selvempi.
Anssi jäi kuuntelemaan Miikan hengitystä. Se oli yksi hänen lempiäänistään.
”Hajotitko sä siellä tahallaan jotain?” Anssi kysyi ja hänen sormenpäissään räjähteli, kun Miikan nauru valtasi hetkeksi linjan. Miikan nauru oli ehdottomasti toinen hänen lempiäänistään. Kaikista lempiäänistä lempparein.
”En myönnä ainakaan. Olen tietenkin manifestoinut universumilta jotain tällasta, mut mielestäni en omalla toimillani ole saanu tätä aikaseksi.”
”Kuulostaa paskapuheelta.”
”Vannon, ettei ole.” Miika nauroi taas. ”Tai vittu, en oikeesti edes tiedä. Ehkä tein sen tajuamatta, niin kuin alitajunnan tasolla vaan, tai jotain? Olen niin… oon niin ikävissäni täällä, että itkin töissä eilen. Tein niin aivot narikkaan-hommaa, että eksyin vahingossa ajatuksiini ja lopulta itkin ikävääni.”
”Mä itkin ikävääni sun ystävän sylissä koko perjantai-illan”, Anssi sanoi. Laittoi kätensä suunsa eteen, ettei taksikuski kuulisi. Eikä Anssi ollut myöntänyt sitä Miikalle aiemmin. Miika tiesi, että Väinö oli ollut hänen luonaan, mutta hän ei ollut kehdannut myöntää, että oli vain itkenyt koko kolme tuntia. Se oli helpottanut Kuisman luomaa ahdistusta, talon myymisestä koitunutta surua, mutta jättänyt jälkeensä vienon häpeän.
”Tiedän, Väinö kertoi. Kysyi multa ensin, että onhan se ok, jos menee sun luokse ja lähetti myöhemmin viestin, että kaikki meni hyvin. Ei yksityiskohtaisesti kertonut, mistä puhuitte, mutta sanoi, että oli saanut olla vähän lohduttajana”, Miikan ääni oli pehmeä. ”En vaan tiedä kumpi on ihanampaa. Se, että Väinö pystyi olemaan sulle tukena, vai se, että sä luotit Väinöön niin, että uskalsit antaa tunteiden näkyä. Olen niin onnellinen, että uskalsit ottaa sen tarjoaman lohdutuksen vastaan, koska mua niin sattui olla täällä, kun en pystynyt edes tekemään mitään. Mitään niin kuin oikeeta.”
”Pian pystyt.” Anssi kuiskasi, vaikka ei ollut enää tarvetta. Väinön rintaa vasten vuodatetut tunteet ja kyyneleet olivat oikeasti saaneet Anssin olon paremmaksi. Kuin Kuisma olisi valunut kyyneleiden mukana ulos hänestä. Anssi tunsi olonsa jotenkin vapaaksi. Etenkin nyt, kun sielun valtasi taas ilo Miikan näkemisestä.
”Mihin hotelliin menet?” Miika vaihtoi puheenaihetta. Kyyneleet kuuluivat jo sen äänessä.
”Samaan kuin sä”, Anssi kertoi ja Miika päästi itkunsekaisen ynähdyksen. ”Kysyin matkanvaraajalta missä sä olet ja pyysin, että yrittää saada samaan. Väitti onnistuneen.”
”Kai sä tajuat, että vaikka sulla on oma huone, niin nukut mun sängyssä joka yö?” Miika yritti saada kyyneleitä pois äänestään, mutta ei oikein onnistunut. Se kuulosti niin ihanalta, että Anssin silmät kostuivat.
”Etkö sä voi tulla mun?” Anssi yritti vitsailla ja saikin Miikan naurahtamaan.
”Mun huoneessa ilmastointi on säädetty jo optimaaliseen lämpötilaan. Se oli vaikea löytää.” Huvittuneisuus kuului hymynä Miikan äänessä. Se kuulosti rakkaudelta ja onnelta. Anssiakin hymyilytti niin, että poskia särki ja kyyneleet kertyivät silmäkulmiin.
”Pitäisikö sun jatkaa töitä?” Anssi kysyi, vaikka halusikin jutella Miikan kanssa jokainen sekunti, mutta Miikalla oli varmasti töitäkin tehtävänä, eikä Anssi olisi halunnut itkeä taksikuskin nähden.
”En pysty. Muistatko? Hajotin jotain aika suurta”, se vastasi nauraen ja Anssinkin huulilta karkasi nauru, joka valtasi koko taksin.
”Onneksi mä olen niin hyvä omassa työssäni, että korjaan sen hetkessä”, Anssi lupasi. Yritti vähän vinoilla, mutta Miikan vastaus saikin vain sydämen sykkeen kiihtymään:
”Siksi vaadinkin sun pomolta, että se lähettää sut.”
”Vain siksi?”
”Vain ja pelkästään siksi. Olet kaikista paras.”
Anssi puri poskensa sisäpintaa. Nojautui syvemmälle penkkiin. Käänsi vähän päätään ja kuiskasi puhelimeen:
”Rakastan sua niin paljon.”
”Onko se salaisuus?” Miika kuiskasi takaisin. Päästi sellaisen ihanan uloshengityksen, joka kuulosti naurulta. ”Mä rakastan sua myös.”
Molemmat olivat hetken hiljaa.
”Joko oot lentokentällä?” Miika kysyi ja sai Anssin nauramaan. Taas.
”Ollaan varmaan päästy kolmen kilsan päähän lähtöpisteestä.”
Kuului huokaisu.
”Hajoan pian tähän tunteeseen. Tähän odotukseen. En malta odottaa. En haluaisi edes. Haluan vaan sut mun syliin.” Miikan sanat tuntuivat lohdullisilta. Tuntui hyvältä tietää, että Anssi ei ollut ainoa, joka oli sekoamassa tunteisiinsa. Anssista tuntui, kuin Miikan kanssa hän ei ikinä ollut ainoa. Tuntui ennemmin, että he jakoivat
kaikki tunteet.
”Ei enää kauaa, niin olen siellä”, Anssi sanoi, koska tiesi, että olisi itse halunnut kuulla juuri jotain sellaista.
Melkein kaksi kuukautta oli hetkessä muuttunut vuorokaudeksi ja se sai kehon tuntumaan siltä, kuin se olisi tulessa.
Väsymys painoi kehossa. Anssi oli matkustanut lähes vuorokauden, mutta hän pystyi kuitenkin hymyilemään vielä kuskille, joka odotti häntä lentokentän aulassa käsissään iPad jonka näytöllä luki suurin kirjaimin hänen sukunimensä.
Kuljettaja tervehti Anssia koreaksi. Otti kysymättä hänen otteestaan kärryt, joissa Anssi työnsi neljää suurta laukkuaan, eikä Anssille jäänyt muuta tekemistä kuin seurata miestä autolle.
Työmatkojen puitteissa matkustelu oli tehty ihanan vaivattomaksi. Anssin täytyi vain noudattaa kerrottua aikataulua, vain ilmestyä paikalle ja kaikki oli hoidettu hänen puolestaan. Kuljetukset, lennot ja hotellit. Se tuntui Anssista siunaukselta, etenkin nyt, kun hän oli väsynyt ja samalla jotenkin ylivirittynyt ajatuksesta, että oli aivan pian perillä.
Anssi oli käynyt ennenkin Koreassa työmatkalla. Hän piti kaupungista ja ihmisistä. Rakasti ruokaa. Tiesi jo, mihin ravintoloihin haluaisi Miikan viedä, jos heillä olisi illalla vapaa-aikaa muutama tunti. Jos. Hänelle kyllä riittäisi vain sekin, että saisi hengittää Miikan kanssa samassa tilassa. Tehdä sen vierellä töitä ja varastaa kosketuksia, kun halu sormenpäissä kävisi liian polttavaksi.
Anssi katsoi kelloa puhelimensa näytöllä. Oli hetken sekaisin, onko puhelimen kello automaattisesti päivittynyt oikean aikavyöhykkeen. Ulkona oli valoisaa, mutta aurinko alhaalla, eikä Anssin sisäinen kello ollut varma oliko aamu vai ilta.
Anssi varmisti kellonajan kuskilta. Oli ilta. Kellonaika puhelimen näytöllä oikea ja Anssin valtasi uusi aalto intoa ja jännitystä, vaikka väsymys särki päässä. Miika oli lopettanut työpäivänsä. Olisi varmaan jo hotellilla, tai ainakin matkalla.
Anssi kysyi, kuinka pitkä matka heillä oli vielä hotellille. Liikenne oli hidasta.
”It is just around the corner, sir”, kuski vastasi. Osoitti kädellään oikealle samalla kun pysähtyi liikennevaloihin. ”Five more minutes, sir.”
Kaikkialla oli autoja. Meteliä ja ihmisiä. Ja koska matka oli enää vain viisi minuuttia, koska hotelli oli nurkan takana, oli Anssin vaikea istua paikoillaan.
Anssi sai apua laukkujensa kantamisessa kahdeksanteen kerrokseen hotellin työntekijältä. Anssi yritti tarjota auttajalle seteliä kiitokseksi, mutta päätään pudistellen hän ei ottanut sitä vastaan. Hymystä päätellen koreaksi sanottu kiitos riitti ja kun se painoi lähtiessään Anssin huoneen oven kiinni, Anssi kaivoi puhelimensa esille. Yhdisti hotellin langattomaan verkkoon. Epäonnistui tehtävässä kolmesti ja kun vihdoin sai liityttyä värisi puhelin hänen kädessään saapuvia viestejä.
Miika oli lähettänyt yli kymmenen viestiä. Ensimmäinen oli täynnä rakkauden tunnustuksia. Täynnä kauniita sanoja. Ikävän huutoja. Lupauksia hetkestä, kun Anssi on perillä.
Toinen oli samankaltainen. Kolmas toivotti hyvää yötä. Neljäs hyvää huomenta. Viides käski ilmoittaa, kun Anssi on lentokentällä. Kuudes pohti, ettei Anssilla varmaan ole aikaa ilmoittaa. Seitsemäs kertoi, että Miika oli katsonut saapuvan lennon tiedot. Kahdeksas iloitsi, että lento oli vähän etuajassa. Yhdeksäs ilmoitti, että Miika oli lopettanut työt tältä päivältä. Töiden tarkoittaessa vian paikantamista, mutta se oli jäänyt yhä mysteeriksi. Kymmenes tiedusteli, joko Anssi oli löytänyt laukkunsa. Yhdestoista kysyi huoneen numeroa. Kahdestoista kertoi Miikan oman. Kolmastoista viesti oli vain sydämiä ja neljästoista kuva Miikasta oman huoneensa lakanoissa.
Ja Anssi kiirehti kohti huoneensa ovea, löysi itsensä käytävästä ennen kuin ajatus oli edes kunnolla mukana. Anssi katsoi uudelleen viestiä, joka ilmoitti Miikan huoneensa numeron. Se oli kahta kerrosta ylempänä, eikä Anssilla ollut aikaa odottaa hissiä. Hän juoksi rappuset ylös kaksi askelmaa kerrallaan. Muutaman kerran meni jopa kolme, eikä hän meinannut edes kaatua. Anssi pysähtyi vasta Miikan kerroksessa. Etsi katseellaan opasteita, jotka näyttäisivät mihin suuntaan mennä.
Sydän hakkasi kurkussa. Veri kohisi korvissa, kun Anssi seisahtui oven taakse, jossa oli sama numero kuin Miikan viestissä.
Ja Anssi koputti. Kuului ääniä, jotka vaihtuivat askeleiksi. Kuuluu lukon kolahdus. Hän näki kahvan painuvan alas ja Anssi oli menettää tajunsa, kun sekuntia myöhemmin se oli Miika, joka seisoi oven raossa.
”Tervetuloa Koreaan”, Miika kuiskasi. Sen kasvoilla kävi hetkessä monta tunnetta. Tai kaksi samaa, mutta ne eivät osanneet päättää kumpi määrää.
”Kiitos.” Anssin sanat hukkuivat Miikan rintakehään, kun hän painoi kasvonsa niitä vasten. Tunsi Miikan kädet ympärillään. Sen nenän vasten hiuksiaan. Suudelmia päälaellaan. Ja Anssin oli pakko nostaa kasvonsa kohti miestä, jota hän rakastaa.
Ensimmäinen suudelma maistui kaipaukselta. Miikan kyyneliltä huulilla. Tuntui räjähdyksinä vatsan pohjalla. Ylimääräisinä lyönteinä sydämessä. Eikä Anssi hallinnut enää kehoaan, kun tunsi Miikan kädet kaulallaan. Sormenpäät niskassa.
”Miten voi olla mahdollista, että olin jo viikossa kuolla ikävään?” Miika puhui Anssin huulille. Suuteli taas. Silitti peukaloillaan Anssin leukalinjaa.
”Koska rakastat mua niin paljon”, Anssi vastasi. Ei edes kysynyt, koska oli varma Miikan tunteista.
”Menikö matka hyvin?” Miika kuiskasi. Puhui yhä Anssin huulille. Sormet yhä Anssin kaulalla.
”Meni”, Anssi vastasi. Sormet yrittivät piiloutua Miikan paidan alle. ”Tuntuu unelta, että olen tässä. Siitä on oikeasti joku 24 tuntia, kun pomo käski mun pakata.”
Miikan hymy tuntui ihanalta Anssin huulia vasten.
”Musta muuten tuntuu, että paljastin meidät sille.”
Anssi naurahti. Muisteli, miten pomo oli hymyillyt, kun oli kertonut, että Miika oli
vaatinut saada Anssin.
”Mustakin.” Hän nosti katseensa Miikan silmiin. Hymy näkyi kaikkialla sen kasvoilla. Silmäkulmien rypyissä. Poskien kaarteissa. Silmien loisteessa.
”Hups.” Miika kohautti harteitaan. Hymy syveni. Kädet siirtyivät kaulalta Anssin selälle. ”Haluatko tulla sisälle? Mulla on nuudelia ja vedenkeitin.”
Ja Anssi nyökkäsi. Hymyili. Naurahti. Kurottautui suutelemaan Miikaa uudelleen. Aina vain uudelleen ja uudelleen. Syvemmin ja kauemmin. Niin, että koko muu maailma unohtui.
Kuisma ei tuntunut enää miltään. Yhteisen kodin myyminen tuntui täysin mitättömältä. Kiristävät solmut Anssin sisällä helittivät. Koska Anssi löysi turvan Miikan käsivarsilta. Sen huulilta. Anssi tunsi olevansa juuri nyt, juuri siellä, missä hänen kuuluukin olla,
kotona, vaikka seisoi yhä hotellin käytävällä.