Muuttolinnut, Harry/Ron, haikea slice of life (K-11)

[Thelina]

Ficin nimi: Muuttolinnut
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: haikea slice of life, romance, hurt/comfort
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Ron
Yhteenveto: Syksyllä 1998 Kotikolossa
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.
A/N: En ehtinyt osallistua Spurttiraapaleen edelliselle kierrokselle, mutta inspissanat olivat niin ihania, että halusin kuitenkin kirjoittaa niiden pohjalta jotain. Inspissanat olivat: usva, sienipiirakka, oranssi, hengittää, muuttolinnut, pehmeä ja koskettaa.
// Edit: teksti löytyy nyt myös Gavry1:n venäjäksi kääntämänä AO3:sta, K-11


Muuttolinnut


Lintujen huudot kantautuvat vaimeina usvan läpi jo kauan ennen kuin parvi lopulta lentää heidän ylitseen. Harry taivuttaa päänsä taakse: hanhia on rikkonaisessa aurassa niin paljon, ettei niitä ehdi laskea. Kuvio muodostuu vähitellen uudelleen, kun johtajahanhi antaa paikkansa levänneemmälle ja parvi jatkaa matkaansa lammen yli kohti etelää.

Ron seisoo hänen vieressään villapaidan hihat käärittynä, vaikka ilma on syksyisen viileä ja usvasta kostea. Käsivarsien pisamaisella iholla voi yhä erottaa kiemuraisten aivolonkeroiden jättämät arvet. Harrya värisyttää ja hän kääntää katseensa lampeen. Veden pinnalla pyörteilee usvaa ja Harrya inhottaa, miten sekin tuo ensimmäisenä mieleen luolan, veneen ja väärennetyn medaljongin. Hän sulkee silmänsä ja hengittää. Mudantuoksuinen kylmyys auttaa vain vähän.

Ron koskettaa lempeästi Harryn käsivartta. Kukaan ei ymmärrä häntä samalla tavalla kuin Ron, ja sama pätee toiseenkin suuntaan. Kumpikin heistä on tehnyt enemmän, menettänyt enemmän kuin olisi koskaan uskonut. Muiden Weasleyn sisarusten palattua sinnikkäästi kouluun, elämään ja kuka minnekin, vain he kaksi ovat jääneet jäljelle.

”Mennään kotiin”, Ron sanoo.

Harry nyökkää ja tarttuu hänen käteensä.


***


Hämärä laskeutuu heidän kävellessään polkua pitkin takaisin Kotikoloon. Keltaisina loistavat ikkunat ja kallellaan olevasta piipusta tupruttava savu toivottavat heidät ja pimeän tervetulleeksi.

Ovella vastaan lehahtaa herkullinen tuoksu. Siivu Mollyn sienipiirakka saa Harryn hetkeksi unohtamaan synkkyyden, jonka vuosien taistelusta toipuminen on jättänyt jälkeensä. Harry syö hitaasti koko palan ja kaataa lasiinsa lisää juotavaa. Ron sekoittaa vaitonaisena teetään, pienestä piiraspalasta on jäljellä puolet.

”Ottakaa lisää”, Molly kehottaa ja pakottaa kasvoilleen hymyn. Harry kiittää ja yrittää vastata hymyyn, vaikka Mollyn kavenneet kasvot ja tummat silmänaluset särkevät sydäntä. Kuinka kauan kestäisi tottua siihen, ettei Frediä enää ole?

Arthur tulee kotiin ja seinäkello raksuttaa viisarinsa paikoilleen. Yhtä osoitinta kevyempänäkin se jatkaa kulkuaan tavalliseen tapaan, haavoittuneena, mutta yhä toimivana.

Niin kuin heidänkin pitäisi.


***


Oranssi-violetit lakanat Ronin sängyssä ovat samat kuin vuosia sitten, kun Harry yöpyi Kotikolossa ensimmäistä kertaa. Lapsena se oli hän, joka heräili yöllä painajaisiin: nyt osat ovat vaihtuneet. Ronin levoton vaikerointi jatkuu yö yön perään, eikä Harry voi muuta kuin ravistaa hänet varovasti hereille.

”Oletko kunnossa?” hän kysyy. Ron nyökkää ääneti ja pyyhkii kasvonsa lakanaan. Harry järjestelee heidän peittonsa lomittain ja ottaa Ronin varovasti syliinsä. Iho on lämmin t-paidan alla, sydän säikähdyksestä nopea. Harry painaa kämmenensä vasten Ronin rintaa, kunnes syke vähitellen tasaantuu tavalliseksi.

Tuuli ravisuttaa puita ja liimaa märkiä lehtiä ikkunaan. Harry kuuntelee sadetta ja pitelee Ronista kiinni, kunnes kumpikin nukahtaa jälleen.


***


Aamulla keittiön pöydällä odottaa siistillä käsialalla kirjoitettu kirje.

”Australiassa on melkein kesä”, Harry sanoo luettuaan ensimmäisen rivin. Ron hivuttautuu lähemmäksi pitkällä penkillä ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen. He lukevat kirjeen loppuun yhdessä, iloisina siitä, että Hermione on vihdoinkin löytänyt vanhempansa.

”Milloinkohan he palaavat?” Harry pohtii ja kurkottaa korista palan paahtoleipää. Viipaleet ovat yhä lämpimiä Mollyn leivinliinan alla ja voi sulaa lammikoksi leivän rapeaan pintaan.

”Ehkä vasta keväällä”, Ron arvelee. ”Nyt heillä on hyvä tilaisuus olla talvea paossa.”

Harry haukkaa palasen leivästään ja miettii Australian kesää. Niin paljon kuin hän lämpöä rakastaakin, hänelle taistelujen kesä on vielä liian lähellä, eikä ajatus talven tulosta tunnu tänä vuonna lainkaan pahalta. Heillä olisi aikaa toipua, olla toistensa kanssa ja odottaa uutta, valoisampaa kevättä.


***


Päiväunet venyvät usein pitkälle teeajan yli, mutta valvottuja öitä on paikattava jotenkin. Syksyn pehmeässä päivänvalossa unet ovat rauhallisempia kuin öisin ja Harry sulaa kiinni Ronin vartaloon, kietoutuu tähän ja turvallisuuden tunteeseen kuin pehmoiseen vilttiin. Herättyään hän koskettaa hellästi Ronin poskea, rintaa, vatsaa ja lopulta, jos Ronin silmät syttyvät siniseen tuleen, alempaakin.

Myöhemmin Ron makaa alastomana hänen vierellään ja Harry laskee raukeana pisamia, joista jokaisen hän haluaa oppia. Hymy voittaa hetkeksi heitä ahdistavat muistot.

Syksy ei ole vuosiin viiltänyt sydäntä niin kuin nyt, hyvässä ja pahassa.


***


Hallanpuremat heinänkorret taittuvat askelten alla, kun Harry seuraa Ronia lammelle. Alkaa olla liian kylmä istuskella rantakivillä, mutta lämpöloitsu tekee alustasta mukavamman ainakin vähäksi aikaa. Kohmeinen limppi kiipii riitteisestä vedestä kiven kylkeen lämmittelemään ja Harry siirtää jalkansa sivummalle sen tieltä. Limppi kurluttaa tyytyväisenä, kunnes hiljenee lepäämään.

Viimeisetkin muuttolinnut ovat lentäneet etelään ja veden äärellä on hiljaista ilman niitä. Tänne he tulevat silloin, kun seinät tuntuvat ahtailta tai Mollyn ja Arthurin hiljainen keskustelu ja satunnaiset nyyhkäykset vaativat talon kokonaan itselleen. Se järkyttää Ronia, ja Harryakin.

Tänään he istuvat kivellä kauan. Harry sujauttaa kätensä lapasiin ja kietoo punakeltaisen tupahuivin paremmin kaulansa ympärille. Ron on hukannut omansa, mutta pitää Fredin vanhaa. Kukaan ei henno korjata kaulaliinan kärventyneitä hapsuja ja purkautunutta neulosta, jotteivät ne veisi muistoja mukanaan.

”Helpottaako se milloinkaan?” Ron kysyy häneltä, kun kivi on kylmennyt ja alhaalla roikkuva aurinko valaa viimeisiä säteitään lammen pintaan.

Harry ajattelee vanhempiaan, Siriusta ja kaikkia taistelussa kuolleita. Suru heistä on yhä olemassa, mutta muuttanut jo muotoaan, niin kuin vähitellen tapahtuu.

”Ajan myötä”, hän vastaa.

Ron silittää kömpelösti hänen hiuksiaan. Harry nojautuu lähemmäksi ja maistaa lämpimän suolan.

Kun muuttolinnut keväällä palaisivat, sydän olisi jälleen kevyempi.

[Vendela]

Oih! Olipa tämä tosiaan haikea!

Todella hieno teksti ja ihanaa, että nuo spurtin sanat inspiroivat tämmöiseen Tykkäsin ihan hurjasti niin syksystä kuin näiden kahden suhteestakin. Lisäksi erityistykkäys kaikista taikamaailman jutuista ja canonista mikä sai erityisen hyvälle mielelle

En osaa sanoa tästä mitään järkevää kun huokailen vain, että miten paljon tästä tykkäsin. Nuo muuttolinnut niin itse tekstissä kuin nimessäkin oli jotenkin niin toimiva juttu. Ja Kotikolo noin niin kuin ylipäätään paikkana oli täydellinen. Se, miten tässä tuli esiin missä Hermione on ja miksi. Päiväunet tasapainottamassa levottomia öitä ja yhteiset hellyydenhetket ja sitten kuitenkin se, että tuska on edelleen läsnä.

Kiitos tästä, sopi aivan täydellisesti tähän syksyiseen aamupäivääni

Vendela

[Larjus]

Oih, olipa tää kaunis. Syksyyn sopii hyvin se omanlainen haikeutensa, kun luonto valmistautuu lepoon. Kaikki se sopii myös erinomaisesti tähän valitsemaasi tilanteeseen, kun taistelu on ohi ja kaikki pyrkivät jatkamaan elämää taas mahdollisimman normaalisti. Toki se vaatii totuttelua, ja Harrylla varsinkin on varmasti työlästä, kun käytännössä koko elämä on ollut sitä "valittuna" olemista. Onneksi hänellä on Ron ja paljon muita tärkeitä ihmisiä lähellään ♥ Tässä tekstissä nousee kyllä hyvin esille se puoli, josta pidän Rarryssa (ja monissa muissa parituksissa): Ollaan eletty ja kasvettu rinnakkain (ja yhteen), ymmärretään toista niin hyvin kuin muita ihmisiä voi ylipäätään ymmärtää, pidetään yhtä ja tuetaan toista ♥

Hymy voittaa hetkeksi heitä ahdistavat muistot.

Ihanaa kun kaiken haikeuden ja kipuilun keskellä on joukossa myös tällaisia pehmoisia lausahduksia. Mä niin tykkään fluffimausteesta genressä kuin genressä, joten tällaiset kohdat uppoaa muhun hyvin.

Tykkäsin myös siitä, että vaikka tämän keskiössä onkin Harry ja Ron, mukana oli vähän katsausta muihinkin hahmoihin. Etenkin tieto Hermionesta ja tämän perheestä ilahdutti :3

Näissä pätkissä huomaa kyllä hyvin sanalistan antaman inspiraation. Muuttolinnut toimi tässä hyvänä motiivina, ja ovat myös osaltaan symboloimassa Harryn mielenmaisemaa ja henkistä toipumista. Keväällä hänen sydämensä toivon mukaan on kevyempi ♥

Tosi kiva, että kirjoittelit ja julkaisit tämän, vaikka ei tolle kierrokselle ehtinytkään. Kirjotat niin ihania tekstejä, aina ilo lukea niitä :3

[Thelina]

Vendela, yllätyin itsekin, miten haikeaan suuntaan tämä lähti noilla suloisilla inspissanoilla, mutta tällainen tyyli sopii erityisen hyvin syksyyn ♥ Ihanaa kuulla, miten monesta yksityiskohdasta tykkäsit, kiitos kovasti kommentista ♥

Larjus, minustakin tuo yhdessä kasvaminen ja toisen ymmärtäminen on tässä parituksessa ihaninta. Kun on kokenut yhdessä niin paljon sekä hyvässä että pahassa, ymmärtää sanoittakin, miltä toisesta tuntuu. Ihanaa kuulla, että pidit fluffymausteista ja syksyelementeistä! Kiitos kommentista, iloitsen siitä, että olet tykännyt teksteistäni ♥

[Sisilja]

Oih, tämä oli todellakin haikea! Haikea ja kaunis ja toiveikas. Spurttiraapalehaasteen tämän kierroksen sanat olivat kieltämättä ihanat ja syksyiset ja tässä sitä syksyä vasta olikin!

Aivan ihana ja fiksu tuo Harryn ajatus siitä, että talvi on ihan tervetullut, kun kesä on ollut niin sotaisa.

Oli mielenkiintoista, että Harryn ja Ronin osat ovat painajaisten suhteen vaihtuneet, tykkäsin tästä twististä. Onneksi Ronin sänkyyn mahtuu kaksi. <3

Herättyään hän koskettaa hellästi Ronin poskea, rintaa, vatsaa ja lopulta, jos Ronin silmät syttyvät siniseen tuleen, alempaakin.

Myöhemmin Ron makaa alastomana hänen vierellään ja Harry laskee raukeana pisamia, joista jokaisen hän haluaa oppia. Hymy voittaa hetkeksi heitä ahdistavat muistot.

Syksy ei ole vuosiin viiltänyt sydäntä niin kuin nyt, hyvässä ja pahassa.

Tykkäsin tosi kovasti tästä hienovaraisesti kuvatusta seksistä! Ronin silmien sininen tuli, oih. Ja ihanaa myös, että hetkeksi ahdistavat muistot hellittävät, vaikka sydämestä viiltääkin.

Tässä tekstissä oli samaan aikaan sellaista luopumisen tuskaisaa haikeutta että uuden alun varmuutta. Että syksyn jälkeen koittaa tosiaan se levon antava talvi, ja talven jälkeen palaavat muuttolinnut, kevät koittaa ja uusi elämä alkaa. Kaunis kaari, pidin tästä tarinasta paljon, tämän tunnelma on hieno! Ja Harryn ja Ronin suhde on luottavainen, lempeä, aito ja just oikeanlainen. <3

Tyytyväisenä kurluttava limppi muuten varasti täysin mun sydämeni! <3<3

[Thelina]

Sisilja, kylläpä minulla on kestänyt tässä kommenttivastauksessa, mutta kommenttisi ilahdutti kovasti silloin ja nyt ♥ ihanaa kuulla, että haikeus, hienovarainen seksi ja kurluttava limppi olivat mieleesi. Harrysta ja Ronista olen harvemmin kirjoittanut ja lukenut tällaista haikeampaa tekstiä, mutta sodanjälkeinen aika on otollista tälle teemalle ja haluan uskoa, että kevään mukana valo lisääntyy. Kiitos kommentista ♥

[Sokerisiipi]

Rarry-hammastani kolotteli tänään ja, voi, että löysin ihanan!

Oi, tämä oli niin kaunis, lempeä, haikea ja surumielinen. Rakastan tällaisia tekstejä, missä on surua, menetyksiä ja vaikeita aikoja, mutta ne eivät kuitenkaan ole ylivoimaisia ja murskaavia. Vaan luonnollisia, elämään kuuluvia asioita ja tapahtumia. Ja ne kestetään yhdessä.

Kirjoitat todella kauniisti ja tunnelmallisesti. Luonto- ja miljöökuvaus oli herkkää, koskettavaa ja tuki tekstin melankolista tunnelmaa. Kaikki oli helppo nähdä ja kuvitella. Tämä tuntui melkein kuin silitykseltä koko ficci, niin lempeä ja hellä tunnelma tässä oli!

Viipaleet ovat yhä lämpimiä Mollyn leivinliinan alla ja voi sulaa lammikoksi leivän rapeaan pintaan.

Taidan olla vähän nälkäinen, mutta tämä oli myös niin elävästi ja ihanasti kuvattu, että oikein värähdin ja vesi herahti kielelle! Siis aivan upea.

Harry ja Ron olivat todella luontevia, helliä ja ymmärtäväisiä toistensa kanssa, ja juuri sellainenhan heidän suhteensa myös kirjoissa on. Tykkäsin erityisesti tuosta, miten Ron hivuttautuu Harryn lähelle ja he lukevat Hermionen kirjeen yhdessä. Siinä oli juuri sellaista vaivatonta läheisyyttä ja hellyyttä, joka sopii heille.

Tämä oli tosi ihana, kiitos!!

[Thelina]

Sokerisiipi, olipa ihanaa saada kommentti sinulta ja ihanaa kuulla, että tykkäsit tästä ♥ Tykkään kovasti itsekin lukea lempeän haikeita tekstejä ja ilahdun kovasti, että nuo tunnelmat välittyivät hyvin myös tästä tekstistä. Minullekin tuli nälkä paahtoleivästä, onneksi alkaa olla lounasaika Kiitos ihanasta kommentista ♥♥♥

[Myötätuuli]

Tämä oli niin haikean kaunis fikki. On mukavaa myös lukea tästä parituksesta, josta olen alkanut pitää yhä enemmän ja enemmän.

Näissä hetkissä onnistuit tavoittamaan jotain hyvin tärkeää surusta ja sen vaikutuksesta. Se onkin tämän fikin sydän. Ron on elämänsä ensimmäisen suuren menetyksen kourissa, Harrylle niitä on käynyt niin kauan kuin hän muistaa. Oli hienoa lukea heidän interaktioistaan, hiljaisista ja herkistä hetkistä, joiden painoarvoa ei voi edes mitata. Kotikolo on itselleni ollut kirjoissa aina ihanan lempeä ja kodin tuoksuinen paikka. Tässä se tunnelma oli muuttunut ja hyvä niin. Suru vaikuttaa niin ympäristöön kuin ihmisiinkin. Mikään ei ole enää ennallaan.

Tämä fikki sai hymyilemään surumielisesti, vaikka samalla meinasi aueta kyynelhanat. Toit mieleen omia kokemuksia surusta ja sen muuttumisesta ajan kanssa. Tämä oli kaunis oivallus:

Harry ajattelee vanhempiaan, Siriusta ja kaikkia taistelussa kuolleita. Suru heistä on yhä olemassa, mutta muuttanut jo muotoaan, niin kuin vähitellen tapahtuu.

Kiitos tästä kauniista fikistä!

[Thelina]

miisuli, kiva kuulla, että olet tykästynyt Rarryyn! Kiitos myös ihanasta kommentista, oli mukavaa kuulla, että tykkäsit ja että mitä ajattelit ficistä ♥