Fandom: Black Panther Wakanda Forever (MCU)
Ikäraja: K11
Hahmot: Shuri & Namor
Vastuuvapaus: Wakanda Forever kuuluu ohjaaja Ryan Cooglerille ja kumppaneille.
Yhteenveto: Anteeksianto on valinta, jonka Shurin on tehtävä yhä uudelleen ja uudelleen.Ficci spoilaa leffaa ja sen loppua.A/N: Wakanda Forever oli minusta tyylikäs elokuva, ja pidin etenkin Shurin ja Namorin synkeää Persephone & Hades -vibaa mielenkiintoisena. Kirjoitinpa siis jotakin heistä, ja sekoitin iloisesti mukaan kaikki enemies to ? ? ? -kliseet ja maneerit.
**
Kuin meren painoOn öitä, joina Shuri uneksii Talokanin kaupungista.
Sen vedenalainen maailma on samanlainen kuin hänen muistikuvissaan – kaukainen ja kaunis, pimeä ja silti täynnä valoa. Shuri tuntee sukelluspukunsa ympärillä meren loputtoman painon; yksikin väärä liike, ja se murskaisi hänet. Talokan on paikka, jonka virtauksia hän ei kykene hallitsemaan edes alitajuntansa suojissa.
Ohitse ui syvyyksien kummallinen kala kuin purppuraa välkehtivä varjo. Kaupungin asukkaat hymyilevät hänelle, avaavat kämmenensä tervehdykseen, ja Shuria viiltää kipu. Pahin on ohi ja liittouma syntynyt, mutta toisinaan – liian usein – hän miettii, olisiko hän itse voinut toimia sittenkin toisin. Tehdä mitä tahansa, jotta verenvuodatukselta ja väkivallalta ja kaikelta siltä turhalta kuolemalta olisi vältytty.
Prinsessa.Shuri kääntyy. Tumman äänen ei pitäisi löytää hänen luokseen meren äärettömyyden lomasta, mutta miksi se muka olisi mahdotonta sulkakäärmejumalalle? Shuri on täällä, koska Namor sallii sen, koska se on tämän tahto. Ehkä se koskee valveillaolon lisäksi hänen uniaan.
Namorin käsi on ojentunut häntä kohti kuin pyyntöön. Silmissä palaa tuli, jonka Shuri muistaa aivan liian hyvin. Se ei ole, loppujen lopuksi, kovin erilainen kuin meren paino.
Prinsessa –Shuri herää aina ennen hetkeä, jona Namor esittää kysymyksensä.
**
Anteeksianto on monimutkainen asia.
Shuri ajattelee sitä unissa, joissa hän raahaa Namoria aavikolta kohti merenrantaa. Hänen suunsa on täynnä punaista hiekkaa; hänen kämmentensä alla lohkeilee rippeitä Namorin palaneesta ihosta. Myös Shurin vyötärö on tulessa, kipu on liikaa,
liikaa, hän ei kykene –
Anteeksianto ei ole aalto, joka puhdistaa katkeruudesta ja jättää jälkeensä varmuuden. Ei ainakaan Shurille. Se on valinta, joka hänen on tehtävä yhä uudelleen ja uudelleen: nostaessaan keihäänsä terän Namorin kaulalta, tai nyt, tiukentaessaan haparoiden otettaan vihollisensa hartioista, jotta hän saisi heidät molemmat turvaan.
Shuri ihmettelee, oliko se helpompaa hänen veljelleen.
Taivaalla kaarteleva haaskalintu kirkuu pettymyksestä, kun Shuri vajoaa Namor mukanaan vedenrajaan. Suola polttaa häntä niin, että hänen on tukahduttava oma huutonsa mereen. Shurin vierellä Namor sävähtää ja haukkoo henkeä kuin haaksirikosta pelastettu mies. Meri koskettaa Namorin ihoa lempeydellä, jota ei suonut Shurille, parantaa liekkien ja hänen kynsiensä tekemät syvät haavat.
Jopa unessa hiljaisuus heidän välillään kestää kauan. Se kestää ikuisuuden.
**
Aina Shuri ei ole varma siitä, ovatko hänen unensa todella unia.
Sellaisina hetkinä kuin nyt, hänen tarkastellessaan muraalia, jota Namor maalaa huolellisin vedoin. Työnsä ääressä hän vaikuttaa erilaiselta, vähemmän jumalalta ja enemmän ihmiseltä. Hartioiden asento on rennompi, lähes haavoittuvainen. Se saa Shurin ymmärtämään, kuinka paljon kireyttä Namorin eleissä yleensä on.
"Prinsessa."
Namor ei käännä katsettaan maalauksesta. Kuva on vielä keskeneräinen, mutta Shuri näkee, mikä siitä ennen pitkään muodostuu: kaksi hahmoa päättymättömään taisteluun kietoutuneena. Toisella niistä on pantterin tumma turkki.
"En ole enää prinsessa." Shuri asettaa kätensä puuskaan hillitäkseen kaaoksen kohinan rintakehässään. "
Sinä pidit siitä huolen, Namor."
Nimi korventaa kielellä kuin suolavesi. On asioita, joihin hänen anteeksiantonsa ei yllä.
Namor laskee siveltimen maahan. Hän nousee niin että he ovat vastakkain, eivät kovinkaan erilaisessa asetelmassa kuin se, jonka Namor on ikuistanut muraaliin. Shuri kohottaa leukaansa ja katsoo synkänkomeita, arpia vailla olevia kasvoja. Toisinaan hän toivoo, että olisi sittenkin toisin; että hänen pantterinkyntensä olisivat onnistuneet jättämään edes jonkinlaisen jäljen.
Helmet Namorin kaulalla helähtävät hänen kallistaessaan päätään. Surumielinen hymy tuntuu ansalta, johon Shuri kieltää itseään astumasta.
"Tein sen, mitä minun täytyi. Eikö sinun tilanteesi ole täsmälleen sama, liittolainen?"
Ei, Shuri ajattelee.
Minä ainoastaan kerron itselleni niin, aivan kuten sinäkin.On kuin Namor lukisi sanat hänen katseestaan. Hymyyn ilmaantuu terä, joka viiltäisi, jos se koskettaisi Shuria tarpeeksi läheltä. Shuri inhoaa sitä, ettei tiedä, onko hänen sydämensä kiivas rytmi vihaa vai pelkoa vai sittenkin kieroutunutta halua tietää, miltä se tuntuisi.
Tämä on se Namor, jota Shuri ymmärtää parhaiten; ei muraalia maalava haavoittuvainen ihminen vaan meren vihainen polte, hänen rikkinäinen peilinsä. Namor nojautuu lähemmäs, lähemmäs, ja Shuri –
Kun hän herää, suolan tuoksu hänen ihollaan on liian todellinen.
**
