Ficin nimi: Rattopoika
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Willy Fog – Matka maailman ympäri 80 päivässä
Ikäraja: S
Genre: Draama
Paritus: Sullivan/Transfer
Summary:
”Herra yksin ties, missä olisitte ilman minua.”A/N: Katsoin vanhat kunnon Willy Fogit läpi kamuni kanssa monen vuoden jälkeen ja kumman inspiroivaksi kyseinen fandom osoittautuikin. Mieleeni tarttui muun muassa se, kuinka nämä kaksi tunsivat toisensa pitkän (?) ajan takaa, kun Sullivan käski Transferin varjostaa Foggia matkalla. Jännempi kysymys on, mistähän hahmot oikein toisensa tuntevat, kun elävät niin erilaista elämää tyystin eri yhteiskunta-asemissakin. Mielikuvitukseni lähti sitten laukkaamaan ja kehittämään skenaarioita, ou mään.
***
Lontoo, 1868Kalliin sikarin haju kävi tympeästi Transferin nenään, kun hän kumartui poimimaan viininpunaisen takkinsa lattialta. Hänelle ei ollut milloinkaan valjennut, miksi Sullivan niin mielellään poltteli vuoteessaan. Jos Transfer olisi nukkunut yönsä intialaisessa silkissä, hän takuulla olisi kiinnittänyt tarkasti huomiota, ettei lakanoille pudonnut etenkään sikarin tai piipun tuhkia. Pelkkä ajatuskin inhotti.
”Tuossa on tuhkakuppi lipaston päällä”, Transfer huomautti heilauttaessaan takkinsa hartioilleen.
”Tiedän.”
Sullivan ei tehnyt elettäkään noustakseen, muttei myöskään kehottanut häntä tuomaan sitä. Joka tapauksessa, kun mitään ei tapahtunut, Transfer lopulta ponkaisi jaloilleen ja käveli huoneen poikki koristeellisen tammilipaston luo. Hän osasi lukea asioita rivien välistä. Avarasta ikkunasta ulos vilkaistessaan hän ei nähnyt juuri muuta kuin maisemaa valaisevat lyhdyt vastapäisten talojen ovenpielissä pilvisen taivaan alla. Sinä yönä varmasti sataisi, Transfer totesi itsekseen ja irvisti ajatukselle. Kotimatkasta ei kai tulisi järin miellyttävä.
”No?” kuului käskevä ääni. ”Mitä oikein haaveilet?”
Transfer otti tuhkakupin ja heitti sen kevyesti Sullivania kohti. Mies hieman säpsähti, kun saviastia laskeutui pehmeästi mätkähtäen suuren sängyn jalkopäähän.
”En pyytänyt viskelemään mitään.”
”Olisit sitten itse hakenut.”
”Mikä tuo julkea sävy on?”
”
Olisitte voinut hakea”, Transfer korjasi puhutteluaan pitkin hampain.
”Miksi vaivautua?” Sullivan tokaisi ja suvaitsi sentään poimia kupin itse vuoteelta.
”Niin, onhan teillä minut sitä varten”, Transfer totesi tavanomaiseen venyttelevään tyyliinsä ja katseli edelleen ikkunasta melkein toivoen, että juuri sillä hetkellä kaupungissa olisi tapahtunut jotain todella mielenkiintoista. ”Herra yksin ties, missä olisitte ilman minua.”
Hänen äänessään pilkahti tekaistu huvittuneisuus, mutta Sullivan ei tietenkään havainnut sitä. Tämä ei muutenkaan ollut huumorintajuista sorttia, mutta etenkin miehen sarkasmin ymmärtämisen taso oli pyöreä nolla.
”Se vasta on hyvä kysymys”, Sullivan sanoi teennäisen mietteliäänä tarttuen hänen retoriseen kysymykseensä. ”Katsotaanpa... Minulla olisi suuri taloni Lontoon parhaalla paikalla, työni Englannin pankin vaatimattomassa johtoasemassa ja harrastuksiini lukeutuisivat viinit sekä biljardi Reformiklubilla. Jonkun mielestä sitä voisi luonnehtia siis varsin ankeaksi.”
Mikäli Transferilta joskus olisi kysytty, hänestä Sullivan oli aika lailla mainio esimerkki henkilöstä, joka oli niin köyhä, ettei tällä ollut muuta kuin rahaa. ”Hynällähän sitä saa ja hevosella pääsee?”
”Se joka lohkaisi, ettei rahalla saa onnea, oli eittämättä köyhä kuin kirkonrotta”, Sullivan virkkoi.
”Hmm, noinkohan.”
”Niin se yhteiskunta toimii”, Sullivan sanoi ja puhalsi suustaan savurenkaan. ”Vaikkakin jalojen sukupuiden lisäksi ikävä kyllä myös säälittävien nousukkaiden on helppo kivuta korkeammalle kuin mihin heidät on alun perin tarkoitettu. Sellaiset pahanilmanlinnut patsastelevat yläluokan keskuudessa ja kuvittelevat kuuluvansa joukkoon muitta mutkitta.”
”Taasko kyse on siitä herra Foggista?” Transfer uteli, vaikkei toisaalta järin välittänyt kuunnella. Aihe oli Sullivanille varsin rakas, eikä tämä koskaan päässyt puhumasta siitä vain muutamalla lauseella, etenkään jos vastapuoli osoitti edes hiukan kiinnostusta aiheeseen.
”Foggin laiskimus vain vetelehtii Klubilla päivät pitkät”, Sullivan ärähti ja loi häneen närkästyneen silmäyksen. ”Lisäksi se sietämätön kukkoilija jaksaa aina kehuskella verrattomilla biljarditaidoillaan.”
Transfer tuhahti niin hiljaa, ettei sitä itsekään kuullut. Sullivanin ylimielisyys häälyi huoneessa niin paksuna sumuna, että sitä olisi voinut leikata veitsellä. ”Enpä ole kyllä koskaan tavannut sinua surkeampaa biljardinpelaajaa.”
Sullivan mulkaisi häntä kulmiensa alta ja puhalsi suupielestään kiukkuisen savupilven. ”Äläpä käy nokkavaksi, rattopoika.”
Herja sai Transferin melkein pyöräyttämään silmiään. Oli aika tekopyhää Sullivanilta panetella häntä sellaiseksi vieläpä kun tämä aina niin mielellään pyrki hyötymään hänen palveluksistaan. Olisi nyt mokoma mennyt sitten vaikka naimisiin, niin olisi saanut jotain rakentavaa tekemistä iltoihinsa ja öihinsä jonkun muun kanssa. Sullivanin sanojen mukaan avioliitto oli tosin kaiken pahan alku ja juuri.
”Siitä muistuikin mieleeni”, Transfer sanoi ja käveli takaisin leveän sängyn toiselle puolelle, ”ette maksanut vielä.”
”Vai että oikein velkoja olet perimässä”, Sullivan murahti kyllästyneen kuuloisesti. ”No paljonko?”
”Parikymppiä.”
”Viisitoista.”
Transfer istahti sängylle ja oikaisi pitkäkseen. ”En minä tinkimään ole alkamassa. Miehen pitää katsos saada ruokaa mahaan.”
”Rahan arvo on sinulle tuntematon”, Sullivan totesi kopauttaessaan lähes poltettua sikariaan jälleen saviastian reunaan. Pieni hippunen harmaata poroa ropisi indigonsiniselle lakanalle. Transfer vilkaisi sitä sivusilmällään, muttei maininnut asiasta. Sullivania tuskin olisi edes kiinnostanut.
”Toiset meistä eivät ole syntyneet kultalusikka tiedätte-kyllä-missä”, hän tuumasi ja veti kädet rennosti päänsä taakse.
”Typerys, mitä oikein kuvittelet?” Sullivan kivahti. ”Ei minun omaisuuteni ole makoilemalla kertynyt. Kohtelen jokaista penniänikin kalleimpana aarteenani.”
”Niin, etenkin silloin kun häviätte niitä joka sortin uhkapelissä”, Transferin oli pakko näpäyttää, vaikka tiesikin suututtavansa Sullivanin. ”Siihen ei joka mies pysty.”
Sullivan tumppasi sikarinjämän äkäisenä tuhkakuppiin. ”Painu ulos.”
”Se taisi osua arkaan paikkaan”, Transfer hymähti korvaansa lotkauttamatta.
”Ota rahasi ja
katoa. En siedä tuollaista moukkamaisuutta enää minuuttiakaan.”
Transfer hätkähti, kun ohut setelinippu lennähti hänen rinnalleen. Vaivalloisesti hän kohottautui ylös ja työnsi rahat takkinsa taskuun. Nopeasti laskettuna siinä näytti olleen viisitoista puntaa. Ilmeisesti Sullivan oli juuri äsken rokottanut osan summasta tympäännyttyään hänen päänsä aukomiseen. Mies kun oli toisinaan varsin herkkänahkainen. Asianlaita ehkä myöhemmin tuntuisi ikävästi hänen tyhjässä vatsassaan, mutta pieni piikittely oli silti ollut sen arvoista.
Transfer pysähtyi makuuhuoneen ovella. Jos Sullivan toimi tapansa mukaan, he tapaisivat uudelleen ehkä jo kahden viikon sisällä. ”Tiedät mistä minut löytää.”
”Kunpa en tietäisi”, Sullivan tuhahti ja oikaisi selkäänsä noustuaan ylös. ”Ala painua, ennen kuin kutsun vartijat.”
Transfer tyrskähti huvittuneena. Ikään kuin Sullivanilla olisi ollut palveluskuntansa lisäksi sellaisia. Eipä ollut ainakaan vielä viime viikolla, ja mikäli Sullivan olisi todella kokenut tarvitsevansa sellaisia tiluksilleen, tämä olisi hoitanut asian viipymättä. Transfer oikeastaan odotti sitä päivää, jona viimein ensimmäinen lukuisista katteettomista uhkauksista kävisi toteen.
”Tapaamisiin jälleen, parahin John.”
”Se on
herra Sullivan sinulle, mokoma kiusankappale!”