MCU: Salamat iskevät idiootteihin (Steve/Bucky), S

[Violetu]

Otsikko: Salamat iskevät idiootteihin
Fandom: Marvel/MCU
Ikäraja: S
Hahmot: Steve & Bucky
Genret: Angst, fluff, hurt/comfort, slice of life

A/N: Tästä on täysin syyttäminen (kiittäminen?) eilisiltaista Discordissa hengailua. Prompt oli "cuddling inside during a thunderstorm", joka ei alkuun inspannut yhtään, mutta kun alkoi kirjoittaa, niin kuinkas sitten kävikään. Näkökulmat vähän vaihtelevat Steven ja Buckyn välillä. Enjoy!

***


Salamat iskevät idiootteihin


Steve oli aina jollain lailla pitänyt jyrinästä ja välähdyksistä, yhä enemmän seerumin jälkeen, kun jokainen säikähdys ei laittanut heikkoa sydäntä jättämään lyöntiä väliin.

Välillä jäistä heräämisen jälkeen Steve oli tuntenut olonsa kotoisaksi ukkosmyrskyjen aikaan ihan vain siksi, että ukkosen kumina ja välähdykset toivat sodan hänen mieleensä.
Sota taas toi Buckyn.

Steve oli istunut monet kerrat yksin nykyajan asuntonsa ikkunalaudalla katselemassa myrskyjä, kuvittelemassa paljaiden jalkojen ääntä ja Buckyn käsivarsia kietoutumassa ympärilleen niin kuin 30-luvulla.

”Steve, tule jo pois sieltä ikkunasta, ennen kuin salama iskee sinuun”, Buckyn ääni sanoi heidän yhteisessä asunnossaan Brooklynissä, jossa Steve aina ukkosmyrskyjen aikaan kuvitteli olevansa.

Steven iho nousi kananlihalle. Hän sulki silmänsä ja halasi itseään yrittäen muistaa Buckyn tuoksun.  Jossain kohtaa kaikki tärkeät pienet asiat olivat kadonneet hänen muististaan. Buckyn lämpö, se harmaan sävy, joka valtasi Buckyn silmät ukkosella. Tuoksu.   
Kadonneet samalla tavalla kuin ukkonen ja salamat aina lopulta hiipuivat tihkuttavaksi sateeksi, jonka välistä aurinko alkoi pilkistellä.


***

Ensimmäinen jyrähdys oli etäinen, eikä Stevellä käynyt mielessäkään, että ukkonen saattaisi aiheuttaa minkäänlaisia ongelmia. Hän istui turvatalon verannalla Buckyn kanssa nauttimassa tummuvasta taivaasta ja tulevan sateen tuoksusta, sähköstä ilmassa.

*

Bucky ei pitänyt kovista äänistä.  Ei ollut pitänyt sen jälkeen, kun edellisen kerran heräsi kryotankista Wakandassa.
Ei hän ollut pitänyt niistä ennen sitäkään, ei edes 30-luvulla, kun Steve oli roikkunut uhkarohkeasti ikkunassa aina myrskyn tullen kuin mikäkin ukkosenjohdatin, joka imi sähköä itseensä ilmasta.

"Salamat iskevät idiootteihin", oli Buckyn äiti aina lapsilleen sanonut.

Winter Soldier oli elänyt metelistä, jyrinästä ja välähdyksistä, sillä loppua kohden sotilas oli ollut kyllästynyt olemaan aina hiljainen ja huomaamaton, vaimentimilla varustettu, mitä ikinä tekikään.

Bucky halusi sen kaiken pois itsestään, sodan, metelin, välkkeen, räiskeen. Siitä oli helpompaa päästä kuin hiljaisuudesta, huomaamattomuudesta. Hän halusi kultaisen keskitien.

Nyt, ukkosen tullen se olisi tarkoittanut sitä samaa Bucky Barnesia, joka haki Steven pois ikkunasta. Sitä Buckya, joka kietoi Steven syliinsä peittoihin ja halasi, vaikka itse oli heistä kahdesta se, joka kaipasi läheisyyttä ja turvaa.
Buckysta tuntui kuitenkin, ettei hän löytänyt sitä Buckya enää.

Hän luikahti sisälle jättäen Steven verannalle yksin odottamaan sadetta.

*

”Bucky, muistatko, kun aina Brooklynissä… ” Steve aloitti, kun myrskyn ensimmäiset raskaat sadepisarat alkoivat putoilla järvelle.
Ennen lauseen loppua hän kuitenkin huomasi istuvansa ulkona yksin.
”Bucky?”

Steve ponkaisi pystyyn epämääräinen paniikki sisällään heräillen. Vasta äskenhän Bucky oli istunut hänen vieressään, minne toinen oli voinut kadota?

Raolleen jäänyt ulko-ovi narahti, kun järveltä puhalsi äkkiä viileä tuuli, joka toi myrskyä tullessaan. Steve käänsi selkänsä sateelle ja sulki turvatalon oven perässään päästyään sisälle.

Kaikki mökin tavarat olivat paikoillaan, kuparinen kahvipannu eteisaulan hyllyllä, ilmapuntari sen vieressä. Eteisen mummolamaiseen tuoksuun ei sekoittunut kloroformia tai muita vääriä hajuja. Buckya ei siis todennäköisesti ollut siepattu.

 Keittiöön normaalisti kellertävä, pitsiverhojen läpi lankeava valo oli ukkospilvistä muuttunut harmaansiniseksi.
Buckya ei näkynyt keittiössä.

”Bucky?” Steve huhusi jatkaessaan matkaa keittiön poikki olohuoneeseen.

”Täällä”, makuuhuoneesta kantautuva ääni oli niin vaimea, ettei Steve olisi ilman seerumia takuulla kuullut sitä.

Astuessaan huoneeseen hän ei ensin meinannut huomata Buckya ollenkaan, niin monta vilttiä tämä oli vetänyt niskaansa, ja niin suuri tyynyvuori ympäröi Buckyn vilttikasaa.
Steveä olisi varmaan naurattanut, ellei Bucky olisi näyttänyt niin sulkeutuneelta ja vakavalta.

”Minä en…” Bucky takelteli, ja Steve kiirehti ystävänsä viereen istumaan.

”Mitä, Buck?”

”En ole koskaan välittänyt ukkosesta”, Bucky tunnusti puhuen enemmän polvilleen kuin Stevelle.

”Tule tänne”, Steve perkasi puolet vilteistä pois Buckyn ympäriltä ja könysi tämän taakse istumaan kietoen käsivartensa Buckyn ympärille. Viltit hän heitti heidän molempien päälle niin, että kaksikko muodosti ikään kuin pienen, oman, tyynyistä ja vilteistä koostuvan majan.

Eikä ukkosmyrskyä enää näkynyt makuuhuoneen pikkuikkunasta lämpimänkeltaiseen vilttimajaan. Jyrinäkin tuntui muuttuvan pehmeämmäksi, kun se sai seurakseen peltikattoon rummuttavan sateen.

”Parempi?” Steve mumisi Buckyn niskaan, ja tunsi toisen värähtävän. Bucky ei sanonut mitään, mutta painautui tiiviimmin Steven syliin, mikä oli sekin eräänlainen vastaus.
Steve tunsi taas tuoksun, jonka oli luullut menettäneensä iäksi, eikä voinut olla painamatta kevyttä suukkoa Buckyn hiuksiin.

*

Bucky sulki silmänsä ja nojautui Steveä vasten, kääntyi ja painoi kasvonsa toisen olkapäähän.
Ehkä hän vielä löytäisi sen entisen Buckyn.
Tai ehkä hänen ei tarvinnut.
Ehkä toistaiseksi riitti, että hän oli löytänyt Steven, ja Steve oli löytänyt hänet.

Bucky nukahti pian Steven vakaaseen hengitykseen ja myrskyn vaimeneviin ääniin, eikä ukkonen seuraavalla kerralla, muutaman viikon päästä, häirinnyt häntä enää läheskään niin paljon.

[Angelina]

I'm here as promised, kukaan ei voi sanoo etten pidä lupauksiani Mutta joo, kuten oon valitettavan monta kertaa sanonut, niin oon lukemiseni suhteen tosi rajoittunut ja mulle on käytännössä mahdottomuus lukea mun OTP:n hahmoja paritettuna muille ja siksi ne yleensä jää väliin. Tää ei siis millään muotoa oo mikään nega, tää on mun päänsisäinen ongelmani :''D Tästä huolimatta päätin tarttua tähän avoimin mielin!

Heti ensimmäisenä annan ison posin tämän nimestä, koska ihan loistava Sen perusteella tosin odotin jotain täyttä huumoria ja yllätyin tuosta angst-genrestä!  Tuo ensimmäinen kappale olikin kuitenkin surullisen haikea, koska Steve-raukka :<

"Salamat iskevät idiootteihin", oli Buckyn äiti aina lapsilleen sanonut.

Hahha, Winifred Barnes was a smart woman

Ah ja tuo Buckyn kamppailu siitä, ettei ole enää se sama Bucky Barnes kuin silloin ennen! Se on WinterIronissakin yksi suosikkielementtini, koska se yleensä ajaa Tonya ja Buckya yhteen, mutta joo se ei nyt kuulu tänne :'D Onneksi Bucky kuitenkin loppua kohti ymmärtää, ettei hänen ehkä kuulukaan tai tarvitsekaan olla se sama ihminen ja Stevekin ymmärtää sen.

Mun mielestä oli söpöä, miten osat olivat tässä vaihtuneet. Aiemmin Bucky huolehti Stevestä ja nyt toisinpäin. Onneksi tää prompt kuitenkin lopulta inspasi, vaikkei aluksi iskenytkään! Mun mielestä tää oli hienosti toteutettu :3

[Fiorella]

Miten veikeä otsikko, ihan paras. Se herättää jo heti alkuunsa uteliaisuuden siitä, mitä on kohta luvassa.

Siitä olisi voinut tosiaan ennustella huumoriakin, mutta tällainen koskettavuus toimi hyvin. Minusta oli jotenkin haikeaa, miten Steve itse asiassa piti ajatuksena sodasta ja jyrinöistä, koska se muistutti häntä Buckysta, mutta Buckylla oli päinvastoin ja ne toivat vain painajaiset mieleen...

Sitä Buckya, joka kietoi Steven syliinsä peittoihin ja halasi, vaikka itse oli heistä kahdesta se, joka kaipasi läheisyyttä ja turvaa.

Nyyhkistä nyyh, voi Buckya, joka kaipasi itse enemmän. <3

Ja tuo Steven huolestuminen (tuoksujen huomioiminen!) oli herttaista, mutta Buckyn löytyminen vilttivuoren uumenista oli varmaan jotain söpöintä ikinä. Ihanaa, kun Bucky sai välillä olla se, josta pidettiin huolta ja ei sen jälkeen enää ukkonenkaan niin pelottanut. <3

Minusta tämä oli aivan ihana. Kiitos kun kirjoitit sen!

[Violetu]

Kiitokset kommenteista! Tää on niitä harvinaislaatuisia, kun tykkään itsekin otsikosta tosi paljon

Angelina: Arvostan, että viitsit tulla epämukavuusalueellesi, ehkä ei jäänyt hirveät traumat ja uskallat uudestaankin joskus Prompti oli kyllä hyvä, jostain syystä minulla on tapana yllättävän usein inspaantua joko sääilmiöistä tai miljööstä, jonka joku antaa (=tunnelma on ehkä kaikkein tärkeintä). Osien vaihtuminen on myös tässä kaksikossa oma suosikkijuttu. Kiitos kommentista <3
Fiorella: Kiva, että pidit ^^ tuollainen lohdutettava Bucky on itselle vissiin joku pakkomielle, kun tungen sitä vähän joka paikkaan Eipä sillä, ei sitä voi koskaan olla liikaa. Ehkä seuraava haaste olisi kuitenkin kaivaa Badass!Bucky jotenkin esiin, koska sellainenkin puoli siinä on Kiitos kommentista <3

[Sylikisu]

Tämä oli aivan ihana! Ympyrä sulkeutui. Bucky piti huolta Stevestä omista peloistaan huolimatta tai niiden takia ja nyt Steve piti huolen Buckysta. Onko olemassa mitään suloisempaa kuin se, että he huolehtivat toisistaan, vanhat kaverit tai vanha pari. Ajattelin heidän olleen pari, vaikka sitä ei sanottu. Tämä teksti lämmittää sydäntä, oli hyvin onnistunut ja puhutteleva, vaikka et aluksi pitänytkään promptista. Musta taas tämä prompti oli aivan ihana, kun siitä saattoi heti päätellä, että tulee suloisia tekstejä eri pareilla. 

[Vendela]

Kommenttikampanjasta hei!

Minunkin pitäisi kirjoittaa tästä samasta promtista oma versioni, mutta katsotaan saanko sitä koskaan aikaiseksi Mutta oli kiva tulla lukemaan tämä sinun näkemyksesi ja tämä olikin oikein onnistunut ja ihana! Pidin todella paljon siitä, miten näiden roolit muuttuivat. Alun Steve oli se, jota piti halia, se hauraampi ja haavoittuvaisempi. Lopussa taas oli Steven vuoro olla se vahva ja voimakas, joka suojaa Buckya ukkoselta. Hienosti toimi tämä

Muutoinkin tuo ensimmäinen kappale ja siinä tehosteena käytetty kursiivi oli hieno, pidin siitä. Se loi pohjan koko tarinalle ja lopun vuoroteltu näkökulma oli myös mukavaa luettavaa. Minusta Bucky saakin olla hauras ja heikko noiden kamalien vuosien jälkeen. Steve lohduttamassa ystävänä (vai oliko tässä mahdollisesti pienoista pre-slashia luettavissa ) oli hienoa.

Nuo viltit joiden alle Bucky piiloutui olivat suloinen yksityskohta ja pystyin näkemään, kuinka Steve kuori niitä päästäkseen toisen lähelle. Sitten heidän olikin hyvä olla siellä yhteisessä pikku pesässä. Ja lopussa oli lohduttavaa kuulla, että seuraava ukkonen oli jo helpompi

Kiitos paljon tästä, nosti kyllä rimaa oman tekstin kirjoittamiselle Katsotaan saanko sitä koskaan tehtyä.

Vendela

[Ingrid]

Kommenttikampanjasta heippa.

Tekstin nimi houkutteli minut tarinan äärelle, sillä siitä tuli oitis hymy huulille! Ja se, että otsikolle löytyy tosiaan oma pienen pieni suloinen tarinansa tekstin lomasta, sai minut myhäilemään itsekseni entisestään. Ja oikeastaan sellainen pieni hymynkare ja hyvä tunne viipyi tätä lukiessa ihan loppuun asti, vaikka yleensä en angstin suurin lukija olekaan - tässä se kuitenkin tuntui jäävän ainakin minulta lukijana hieman taka-alalle, koska olin niin keskittynyt hahmojen väliseen dynamiikkaan ja tasapainoon vastakohtien välillä. Ukkosmyrskystä ja jyrinästä huolimatta jotenkin näiden hahmojen välillä kuitenkin vallitsee sellainen tyyneys ja seesteisyys, tai jotenkin se ainakin huokui minulle sellaisena. Ehkäpä tämä tyyneys kumpuaa sieltä heidän pitkästä yhteisestä historiastaan - paljon on niin yhdessä kuin erikseenkin koettu, ja silti on aina myrskyjen laannuttua seisty omilla jaloilla ja oltu hengissä. Pidin tässä siitä, että paritus ei ollut aivan täysin obvious, vaan se, millä tasolla näiden kahden suhde on, jäi myös lukijan itsensä harkittavaksi.

Minäkin pidin kovasti siitä, että olit kirjoittanut kahden hahmon ajatuksia heidän omista näkökulmistaan - yleensä vierastan tätä, koska omat preferenssit, mutta tässä se minusta toimi valtavan hyvin, koska molemmilla hahmoilla oli tekstin pituuteen verrattuna paljon mielensä päällä, niin nykyisyydestä kuin menneisyydestäkin. Olikin siispä minusta oiva valinta lähestyä näitä ajatuksia tuolla tavoin.

Buckyn lämpö, se harmaan sävy, joka valtasi Buckyn silmät ukkosella. Tuoksu. Kadonneet samalla tavalla kuin ukkonen ja salamat aina lopulta hiipuivat tihkuttavaksi sateeksi, jonka välistä aurinko alkoi pilkistellä.

Tästä kohdasta pidin erityisen paljon! Myös tarinan lopetus, se, että yhdessä kuljetaan eteenpäin ja päästään yli omasta ahdistuksesta ja pelosta toisen avulla, oli hellyttävä. <3

Onnea oikein onnistuneesta haasteesta, tätä oli ilo lukea!

Ingrid

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Halusin lukea jotain Marvelia, ja tämän tekstin sympaattinen nimi ja sitäkin sympaattisempi paritus houkuttelivat minut tänne. Ja ukkonen, oh my! Rakastan ukkosta ja sadetta ja myrskyjä, ja rakastan myös niistä lukemista. Tämän tarinan haikeus ja lopulta lohdullisuus luovat koskettavan lukukokemuksen yhdessä ihastuttavan turvatalo- ja myrskymiljöön kanssa. Rakastan myös kaikenlaisia suojaisia sopukoita ja turvapaikkoja ja matalan profiilin pitämistä, joten tämä teksti sopii lukumieltymyksiini mitä täydellisimmin!

Minusta tässä tarinassa nykyisyys ja menneisyys kietoutuvat hienosti saumattomaksi kokonaisuudeksi: Steve ja Bucky vaikuttavat molemmat moniulotteisilta hahmoilta, joita aikaisemmat kokemukset ovat muovanneet, heittäneet erilleen ja taas yhteen. Pitkä historia niin yhdessä kuin erikseenkin välittyy kauniisti ja koskettavasti molempien hahmojen näkökulmista, kaikista muistoista ja niin kipeistä kuin kauniistakin hetkistä. On kiintoisaa, miten ukkonen saa Steven muistelemaan sotaa kotoisissa merkeissä, kun taas Buckyn se viskaa takaisin kryotankkiin ja ahdistaviin muistoihin. Sekin osaltaan kertoo siitä, miten erilaisia ja kompleksisia ihmiset ovat.

Minun on helppo kuvitella Steve tällaisena maanläheisenä, lämminhenkisenä ja positiiviseen keskittyvänä kumppanina, jonka huomio on ensin myrskyn pauloissa mutta siirtyy sitten salamannopeasti Buckyyn, kun huoli toisesta herää. Buckykin on helppo kuvitella kaivautuneena tyyny- ja peittovuoreen, paossa kaikelta pahalta minkä myrsky nostaa mieleen. Tämä on niin sympaattinen kuvaus:

Astuessaan huoneeseen hän ei ensin meinannut huomata Buckya ollenkaan, niin monta vilttiä tämä oli vetänyt niskaansa, ja niin suuri tyynyvuori ympäröi Buckyn vilttikasaa.
Steveä olisi varmaan naurattanut, ellei Bucky olisi näyttänyt niin sulkeutuneelta ja vakavalta.

♥

Steve tunsi taas tuoksun, jonka oli luullut menettäneensä iäksi, eikä voinut olla painamatta kevyttä suukkoa Buckyn hiuksiin.

Voi että, onneksi näillä miehillä on nyt toisensa! Jokaista hetkeä osaa vaalia varmaan ihan eri tavalla, kun on luullut menettäneensä ja joksikin aikaa menettänytkin toisen.

Buckyn tajuamus lopussa lämmittää sydäntä. Viehätyn aina tällaisista skenaarioista, joissa joku tiedostaa, ettei ehkä ikinä saa entistä takaisin tai pysty palaamaan vanhaksi omaksi itsekseen, mutta voi silti jatkaa elämää ja olla tyytyväinen tässä hetkessä.

Olipa suloinen iltalukupala, kiitoksia! -Walle

[Violetu]

Kiitokset kommenteista <3

Sylikisu: Kiitos kommentista, hurt/comfort ja huolen pitäminen toisesta on kyllä parhaita tropeja mitä maa päällään kantaa<3 Ja näillä kahdellahan se on likimain canonia (katsoi sitä romanttisesti tai ei)<3

Vendela: Hauras ja heikko Bucky on kyllä allekirjoittaneen ei niin salainen pahe todellakin kirjoitat tän tropen vielä (jos et ole jo kirjoittanut), tämän kanssahan voi lähteä oikeastaan mihin suuntaan vaan😘 Kiva, että vuoroteltu näkökulma toimi, näin lyhyessä tekstissä pistää aina miettimään, että meneekö liian sekavaksi, jos näkökulma hyppelee. Suurkiitos kommentista<3

Ingrid: Kiitos kommentista <3 Olet tarttunut juuri niihin juttuihin tekstissä, joista itsekin tykkään, tulkinnanvaraiset paritukset on ihan omia lemppareita, samaten kun lohdullisuus angstin pohjana. Näiden kahden suhde on kyllä just tuollainen seesteinen ja pysyvä minulle nykyään, miehet ovat toistensa peruskallio (oli se romanttisesti tai ystävinä), ja se on kaunista<3

Waulish: Ohhoh, kiva, että päädyit kommentoimaan Stuckya, tuntuu, että ihmiset ovat jo hetken kiertäneet shipin kaukaa (ei sillä, itsekin olen jatkanut matkaa, mutta on Stuckylla silti aina sydämessäni paikka). Itsekin rakastan turvataloja yms. miljöitä, olivat ne sitten tälleen suojaisia soppia tai avengerien keskinäiseen draamailuun johtavia paikkoja
Kiva että tykkäsit ja kiitos kommentista <3

[Larjus]

Mulla oli otsikon takia koko ajan sellainen fiilis, että oisin lukenu tän aiemmin, vaikka samaan aikaan tiesin etten ole 😅 Mut päätinki sit luonnollisesti tehdä niin, että luen tämän Sen verran hauska otsikko + kiinnosti kattoo, mitä oot kirjoittanut tosta promptista. Se on semmonen mikä ei ainakaa tällee alkutuntumalta inspaa muakaan, niin sitä suuremmalla syyllä haluun tietää et mitä muut on siitä väsännyt!

Tää olikin yllättävän tunnelmallinen ja semmonen vakava verrattuna siihen, millainen fiilis itselleni ekana otsikosta tuli mieleen. Mut se ei kyllä oo lainkaan huono asia, koska hurt/comfort ja kaikki semmonen on ihan parasta ♥ Pienet feelsit näin viikonloppuun tekee aina hyvää Tykkään siitä, miten Steve ja Bucky ajattelevat ukkosesta ja salamoista ihan eri tavalla (vaikka ne tuovatkin heille vähän samoja asioita mieleen). Yksinkertainen asia, joka kertoo molemmista ja heidän taustoistaan/menneisyydestä paljon.

”Parempi?” Steve mumisi Buckyn niskaan, ja tunsi toisen värähtävän. Bucky ei sanonut mitään, mutta painautui tiiviimmin Steven syliin, mikä oli sekin eräänlainen vastaus.
Steve tunsi taas tuoksun, jonka oli luullut menettäneensä iäksi, eikä voinut olla painamatta kevyttä suukkoa Buckyn hiuksiin.

Voi awwws ♥ Tämmöset pehmeet kohdat ficeissä on mun heikkous.

Ehkä toistaiseksi riitti, että hän oli löytänyt Steven, ja Steve oli löytänyt hänet.

Ääääää, niin nättiä ♥

Kauheet ku must tuntuu etten osaa sanoo mitään järkevää tästä, mut kai mun tärkein pointti oli se et tää on hieno fici, tykkäsin :3