Author - Manchi
Raiting - S
Genre - fluffy, slash
Pairing - L/S
Disclaimer - Henkilöt eivät ole minun jne.
Summary - Hän oli yksinäinen katujen kuningatar, kunnes tuo poika astui hänen elämäänsä... Ja muutti sen.
A/N - Tämä on saran synttärilahja ja sara on myös tämän betannut, kiitos. <3
Ja fic on kirjoitettu Luciuksen näkökulmasta.
_____
Katujen kuningatar
Kello kuusi aamulla, katu täyttyy askelista, kopisevista, laahaavista, kiireisistä, väsyneistä ja hienostuneista. Kävelin kadulla hienostuneesti [Olenhan sentään Lucius Malfoy.], omiin ajatuksiini vaipuneena. Ajatukseni hääräävät viimeöisen uneni parissa. Se oli outo uni, ja siinä oli ollut mies, joka vaikutti tutulta jostain. En vain saanut päähäni, että kuka mies oli, laiha, mustahiuksinen ja piti aina samaa kaapua, joka hulmusi tämän kävellessä. Oliko tätä miestä edes olemassa? En ollut siitä varma silloin, mutta nyt olen.
Täysin varma.
Kauan sitten kaukaisessa galaksissa nimeltä maa, asui…
No ei oikeasti. Istuin jäätelökioskin edessä ja mietin untani.
Istuin siis jäätelökioskin edessä, puoliksi syöty päärynätuutti kädessä. Unessani ollut mies tunki mieleen koko ajan, en saanut häntä mielestäni. Söin tuutin loppuun, ja lähdin kävelemään kohti puistoa. Oli syksy, puistossa oli kaunis ruska. Pidän ruskasta, se on aina vaan niin kaunis. Kun kesän jäljet katoavat, kaikesta vihreästä tulee oranssin, punaisen ja ruskean eri sävyjä.
Valkovihreäraidallinen kaulahuivini liehui tuulessa. Katselin ympärilleni, poimin muutaman lehden maasta ja työnsin ne taskuuni. Istuin puistonpenkille, sen metalliosat kävivät kylmiksi aina syksyn mittaan. Katselin tielle, siellä oli suurehko vesilätäkkö, josta suurin osa ihmisistä harppasi yli, mutta oli siihen jäänyt eräs pikkulapsi hyppimässä kirkkaanpunaiset kumisaappaat jalassa ja nauraen iloisesti, kun vesi loiskahti kauemmas. Käänsin pääni ja näin vähän kauempana kohoavan punaisen puhelinkopin, se oli kovin yksinäinen siinä keskellä lehtien paljoutta, vanhana ja kuluneena. Joskus sitä kai oli käytetty paljon, mutta nyt se oli ilmeisesti poistettu käytöstä. Sen ovi kitisi tuulessa.
Katsellessani sitä, mieleni palasi Tylypahkaan, alkava lukukausi olisi viimeinen, se stressaavin ja tärkein. Koulusta tulikin mieleeni, että olin tullut ostamaan tarvittavia välineitä, puuttuvia kirjoja, sulkakyniä, pergamenttia ja vihreää mustetta, johon ihastuin viime lukukaudella. Kello alkoi lähennellä kahdeksaa, aika oli mennyt puistossa niin nopeasti, etten meinannut uskoa. Lähdin kävelemään kohti Säilä & Imupaperia. Tunsin itseni hyvin tärkeäksi, kun viimein pääsin sisään kauppaan. Ulos tullessani laukkuni oli täynnä uusia kirjoja, sulkakyniä ja sitä ihanaa vihreää mustetta.
Kävelin takaisin puistoon päin, matkan varrella kävin kuitenkin tavaratalossa ostamassa vihreän hiusnauhan. Kassajonossa huomasin miehen, joka näytti aivan siltä, joka oli unessani. Oliko se näköharha vai sattuma. [Vai Voldemortin salajuoni. Voi peura.] Lähdin miehen perään, jätin kuitenkin sopivasti välimatkaa, ettei tämä huomaisi salapoliisin työtäni. Vihdoin tulin huomaamattomasti hänen jäljessään epämukavalle sivukujalle, jossa oli ränsistyneitä kaksikerroksisia talonrämiä. Mies käveli kujan päähän, mutta en voinut seurata heti perässä, muuten tämä olisi varmasti huomannut minut. Odotin hetken, mies käveli sisään taloonsa. Kävelin sen jälkeen portille ja katsoin siitä hänen nimensä. Severus Kalkaros. Hassua, hän asui yksin, vaikka oli samalla vuosiluokalla kuin minä, jopa samassa tuvassa. Vähän kuin minä, hiljainen ja yksinäinen, mutta kumminkin eri tavalla.
Päätin, että kun juna Tylypahkaan raiteelta 9 ja ¾ lähtee, niin menen istumaan hänen seurakseen, hän kun saa aina vallattua oman vaunuosaston omalla hiljaisella yksinäisyydellä, ruikkumaisella ulkomuodolla, rasvaisilla hiuksilla, hulmuavilla kaavuilla ja kotitekoisilla eväillään. Kukaan ei pitänyt Severuksesta, James, Sirius, Peter ja vähän Remuskin kiusasivat tätä aina, kun vain oli tilaisuus tai ylimääräistä aikaa. Minä olin alkanut pitää hänestä, yksin asuva, kiusattu ja hyljeksitty, varmaan puhdasverinen kunnon suvusta oleva velho. Täydellistä? Kävelin kotiinpäin, miettien Severuksen rahatilannetta. Mietin kaikenlaista ja matka venyi, koska aina miettiessäni kävelen hitaammin ja matka venyy.
Kotiin päästyäni äiti ja isä alkoivat heti tivata, missä olin viipynyt.
Seuraavan viikon alussa leivoin ison vaalean leivän, johon piirsin sydämen ennen paistoa. Käärin leivän liinaan, laitoin sen korin pohjalle, ja menin kukkakauppaan ostamaan 10 punaista ruusua. Laskin myös ne kortin kanssa koriin. Kortissa luki ”Pusuja Severukselle. <3”. Kävelin korin kanssa Severuksen ulko-oven eteen, laskin sen ulkoportaalle, soitin ovikelloa ja hyppäsin nopeasti pensasaidan läpi toiselle kadulle. Sitten jäin vain odottamaan. Pian Severus ilmestyikin ovelle ja katseli ympärilleen, meinasi jopa laittaa oven kiinni, ennen kuin edes huomasi korin, mutta nosti sen sitten ylös ja kaivoi sieltä korttini ja punastui. Minulla oli lieviä hankaluuksia pysyä toisella kadulla, etten olisi sännännyt suoraan hänen nenänsä eteen. Sain kuitenkin hillittyä itseni, pianhan näkisin hänet läheltä, koulun alkuun olisi suurinpiirtein neljä päivää.
Eivätkä Malfoyt säntäile, se ei sovi imagoon, ehei.
Seuraavat päivät kuluivat kuin siivillä. Pakkasin tavarani lähtöä edeltävänä iltana hienoon mustaan matka-arkkuun, jota koristivat hopeiset nimikirjaimeni: L.M. Olin aika ylpeä siitä, se oli ollut minulla niin kauan kuin muistan. Lähtöaamuna söin vähän hermoillen aamupalaa, paahtoleipää ja marmeladia. Syötyäni äiti pakkasi minut, isän ja matka-arkun autoon, vanhempani ovat tylsiä ja tiukkoja, kaiken pitään olla tiptop, ennen kuin voi lähteä mihinkään. Kaikki kiinnittivät siis turvavyönsä ja lähdimme matkaan. Ajellessamme kohti King's Crossin rautatieasemaa sain jokavuotisen saarnan, että ”älä nyt sitten tee mitään tyhmää, tai joudumme pilkan kohteeksi.” Perillä isä jäi autoonsa katsomaan, ettei kukaan vahingoittaisi hänen hienoa autoaan, joka oli ollut kuulemma kovin kallis ja joka oli isän tarkimmassa valvonnassa oleva silmätikku. Äiti tuli mukaan laiturien yhdeksän ja kymmenen välissä olevan kaiteen läpi, siisti vielä ulkonäköni ja pussasi hienostuneesti poskelleni. Pyyhin sen heti pois.
Tämän takia en viihtynyt kotona, vanhempani ovat melko omituisia, vaikka koko sukumme onkin puhdasverinen. Mutta silti. Siksi siis vaelsinkin kaduilla aamusta iltaan, vailla määränpäätä, useasti kyllä saatoin istua puistossa useita tunteja pohtimassa asioita. Tiesin, miltä puisto näytti eri vuodenaikoina.
Joka tapauksessa. Kävelin siis kiireesti kohti junaa. Päästyäni sisään raahasin matka-arkkuani usean vaunuosaston läpi etsiessäni Severusta. Lopulta kuitenkin luovutin, sillä poikaa ei näkynyt missään ja istuin yksin junan viimeiseen vaunuosastoon. Kului aikaa, viisi tai kymmenisen minuuttia. Sitten tumma hahmo lähestyi osaston ovea ja raotti sitä.
”Hei…Lucius”, tämä sanoi varovasti. Nostin katseeni ja näin Severuksen, jota olin kovasti etsinyt.
”Hei, Severus”, vastasin hänelle typerästi hymyillen. ”Saanko istua viereesi?” Severus kysyi taas varovasti. ”Muualla on liian täyttä, eikä kukaan halua istua kanssani.” Katsahdin Severusta ja tiesin sillä hetkellä, että hän olisi Se oikea. ”Toki, istu vain. En minä odota ketään seuraksi, enkä minä sinua syö.” ”Kiitos.” Severus niiasi kauniisti. Tuosta näystä puuttui vain hame ja saparot, Severus näyttäisi varmasti hellyyttävältä niissä.
Severus istui viereeni ja ihme ja kumma, avasi heti suunsa ja alkoi jutella kummallisesta kukkalähetyksestä, jonka oli saanut alkuviikosta. Mietin hetken, sitten kuiskasin hiljaa ”Se olin minä.” Silmäni tuikkivat kuin pikkulapsella, joka sai juuri jäätelön. Kaappasin ilmiselvästi homon Severuksen syliini ja halasin tätä. Istuimme siinä ja Severuksen korvat alkoivat punoittaa suloisesti. En päästänyt irti, enkä päästäisi, en ikinä.
Silitin Severuksen hiuksia ja kuiskasin tämän korvaan: ”Haluaisin, että hymyilisit enemmän.”
Severus puski päätään rintaani vasten ja kuiskasi takaisin: ”Tottakai minä sinulle voin hymyillä, senkin homo, olethan sinä minun oma rakas katujen kuningattareni.”
He istuivat siinä junan istuimella sylikkäin ja suutelivat kiihkeästi, sitä olisi voinut keskeyttää junan pillin vihellys, eikä edes maailmanloppu [tai siltä se vaikutti]. Ikkunan ulkopuolelle kerääntyi uteliaita silmiä seuraamaan heidän touhuaan, mutta eihän se heidän keskittymistään häirinnyt. Viimein juna kuitenkin pysähtyi, ja heidän oli pakko nousta junasta.
Käsi kädessä he kävelivät hevosvaunuun, jolla pääsisivät taas Tylypahkaan, jossa heitä tänä vuonna ei kiusattaisi, olihan heillä toisensa.
Tha end.
**
Kommentteja otetaan vastaan.
// Scarlett vaihtoi ikärajan suomenkieliseen
