Muistatko elämämme värit? | S | femmeromantiikkaa | 7x raapale

[Crys]

Nimi: Muistatko elämämme värit?
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Paritus: nimetön femme
Genre: Romancefluffy + ripaus angstia
A/N: Osallistuu haasteeseen Sadonkorjuuetydejä, inspiraationa tämä kuva


Sen löytämäni keltaisen nauhan väri

Muistatko sen keltaisen nauhan, joka saattoi meidät yhteen? Se lensi sinun hiuksistasi tuulisena päivänä suoraan minun naamaani. Pahoittelit juostessasi hakemaan sitä, mutta myöhemmin tunnustit tehneesi sen tahallaan, koska halusit syyn tulla juttelemaan kanssani. Minä kehuin nauhan keltaista väriä kauniiksi, taisinpa jopa sopertaa, miten se oli melkein yhtä kaunis kuin sinä. Sinä punastuit. Olit meistä se rohkea, joten kysyit numeroani. Minäkin kysyin omaasi, koska en millään jaksanut uskoa, että niin kaunis tyttö saattaisi soittaa minulle oikeasti takaisin. Muistatko, että minä soitin sinulle ensin, koska pelkäsin että unohtaisit minut jos odottaisin? Puhelimessa vakuutit, ettet ollut unohtanut. Olit ollut itsekin juuri puhelin kädessä.


Taivaan väri

Muistatko, kun makasimme pehmeällä ruoholla ja katsoimme taivasta? Se oli sinisin sinisen väri, jonka olin ikinä nähnyt. Sinä sanoit, että taivas on yhtä sininen kuin silmäni. Minä sanoin, että se on yhtä sininen kuin minulle kutomasi kaulaliina, se joka on täynnä löysiä solmuja, mutta jota minä silti rakastin melkein yhtä paljon kuin sinua. Vaikka se lause oli lipsunut huuliltani vahingossa, tarkoitin sitä sydämeni pohjasta. Sinun harmaat silmäsi täyttyivät väreistä ja melkein kyyneleet silmissä sanoit rakastavasi minua myös. Sinulla oli huulipunaa, jota olin sinä päivänä kovasti yrittänyt varoa, mutta nyt en enää jaksanut. Kun kävelimme asuntooni, huulipuna koristi meidän molempien kasvoja.


Ihosi väri

Muistatko sateenkaarihuoneen, sen oikean värien sekamelskan? Nauroin, kun näin yksisarvisen oksennukselta näyttävän hotellihuoneemme. Kerroit, että olit alun perin ajatellut jotain romanttista kuten valkoista tai punaista, mutta olit päätynyt lopulta olemaan uskollinen yhteisöllemme. Olimmehan pitäneet päällämme tarpeeksi valkoista sille päivälle. Kysyit pidinkö huoneesta, mutta minä en edes ehtinyt vastata, koska halusin sinut sillä hetkellä enemmän kuin olin koskaan halunnut. Naurettavan kalliit valkoiset mekkomme revimme häikäilemättä lattialle. Myöhemmin kysyit uudestaan ja minä vastasin tietysti. Kuka valkoista ja punaista kaipaa, kun on kaikki maailman värit. Maatessamme rypistyneillä sateenkaarenvärisillä lakanoilla kysyit, mikä on mielestäni kaunein väri. Vastasin sinun ihosi väri. Sinä suutelit minut hengästyksiin. 


Lempikirjani sivujen väri

Muistatko, kun saimme vihdoin kotiimme kolmannen? Muistatko miten paljon papereita olimme joutuneet täyttämään saadaksemme vihdoin oman lapsen? Kolmevuotias Katja oli ujo ja säikky, mutta me olimme kärsivällisiä, olimmehan odottaneet tätä niin pitkää. Muistatko mikä viimein sai Katjan ulos kuorestaan? Lapsuuteni lempikirja, se värikäs hiirikirja, jossa hiirien asuja oli mahdollista vaihtaa. Katja nauroi aina niin kovasti, kun luimme hiirihahmojen repliikit hauskoilla äänillä. Keksimme mitä hassuimpia asuyhdistelmiä ja aina kaupungilla kävellessämme yritimme katsella, jos jollakulla olisi päällään yhtä hassuja vaatteita kuin hiirikirjassa. Muistatko kun sanoit, että vaikka elämämme oli aina ollut värikästä, oli se Katjan tulon jälkeen niin paljon värikkäämpää. Olit oikeassa.


Lempihuulipunani väri

Muistatko, kun kadotit lempihuulipunasi? Sinä halusit maalata huulesi Diorin auringonlaskun punaisella, kun menisimme juhlimaan perheen kesken ravintolaan, sillä tyttäremme muuttaisi seuraavana päivänä kotoa yliopistoon. Pihisit kiukusta, koska sävyä ei enää myyty kaupoissa. Tarjosin omaa lempihuulipunaani, jota juuri painoin huuliini. Se oli aika lähellä omaa lempisävyäsi, vain hieman oranssimpi. Tyydyit minun sävyyni happamasti, mutta kun puna oli huulillasi, pidit siitä paljon, vaikka yrititkin salata sen minulta. Kun otit kadonneen huulipunan ravintolassa puheeksi, selvisi, että Katja oli pihistänyt sen, koska hän oli aina rakastanut sitä sävyä. Hän tarjosi sitä takaisin, mutta sinä pudistit päätäsi. Käskit Katjaa pitämään sen. Oli aika päästää irti.


Madeiran metsien väri

Muistako kun kiipesimme Madeiran saaren korkeimmalle vuorelle hiki otsalla, jotta ehtisimme sinne ennen auringonlaskua? Olimme aivan hengästyksissä, emmehän olleet enää nuoria, mutta olimme halunnet ikuistaa kovin kehutun auringonlaskun yhdessä. Keräsimme henkeämme ja nappasimme kuvan itsestämme ja punaisesta taivaasta Madeiran vihreiden palmupuiden alla. Lähetimme sen Katjalle ja istuimme alas ihailemaan maisemaa käsi kädessä. Ihomme eivät enää olleet siloiset, vaan täynnä ryppyjä. Silti se oli sinun ihosi ja se oli aivan yhtä kaunis kuin hääyönämme. Tuijotimme toisiamme silmiin. Sillä hetkellä sanoja ei tarvittu rakkautemme kertomiseen. Hetkessä oli myös haikeutta. Tiesimme sanomatta molemmat, että se olisi viimeinen kerta, kun lähtisimme niin kauas.


+

Tiedän vastauksen kysymyksiini. Et sinä muista, et enää. Hädin tuskin muistat miten hengitetään. Vanhuus on vienyt sinut, pian se vie sinut minulta kokonaan, mutta ikinä se ei tulisi tekemään muistoistamme olemattomia. Muistisi puute ei estä minua kertomasta sinulle seikkailujamme, vaikka et enää reagoikaan silmienräpäytystä enemmän. Mikään ei vie minua viereltäsi, istun sänkysi vierellä loppuun asti. Itsekkäästi toivon, että voisimme lähteä tästä maailmasta yhdessä, mutta tiedän sen olevan liikaa vaadittu. Joudun kokemaan maailman ilman sinua. Tiedän, että toivot minun löytävän väriä elämästäni lähtösi jälkeenkin, sillä et ikinä toivoisi maailmani muuttuvan mustaksi. En lupaa mitään, mutta yritän parhaani, rakkaani. Elämämme värien takia.

[Tuittu]

Kommenttikampanjasta tulin kommentoimaan Rakastan värejä, joten tämä kuulosti kiinnostavalta.

Ensimmäisenä katsoin tietysti värikkäät otsikot, ja alkoi heti kiinnostaa, miksi lempikirjan sivut on tuon väriset, tulikin lastenkirja mieleen. Maltoin kuitenkin lukea järjestyksessä, ja viimeistään siinä kohdassa tuli selväksi, että tässä hypitään ajassa ihan kunnon harppauksin. Lopussa vähän jopa säikähdin siitä, kuinka pitkälle ajassa oikein mentiinkään En ole ennen lukenut femmeä tällaisena "elämän mittaisena" tarinana, joten tämä oli kiva uusi kokemus, vaikka vähän pelkäänkin vanhuutta

Tykkään kyllä raapalesarjoista, saa kivasti tarinaa etenemään ilman että tarvitsee kertoa kaikkea
Erityisesti tykkäsin sateenkaarenvärisestä hotellihuoneesta. Sellaiseen kun pääsisin, olisin aivan rakastunut <3
Tuo "Oli aika päästää irti."-kohta oli myös ihana, jotenkin niin haikea ja totta.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta. Valitsin tämän tekstin, koska olen muistaakseni käynyt tätä joskus aiemminkin vilkaisemassa ja nuo värikkäät väliotsikot kiinnittivät huomioni. Pidän kovasti väreistä ja erilaisista sävyistä, ja tuo etydien inspiskuva onkin minusta tosi inspiroiva, etenkin kun värejä ei ole siinä määritelty pelkästään tyyliin "vihreä" vaan värin merkitystäkin on avattu. Värit voi herättää niin paljon muistoja ja assosiaatioita ja tunteita, ja niiden henkilökohtaisista merkityksistä on mielenkiintoista saada tietää lisää. Siispä olen ihan ihastunut myös tähän tarinaan ja tämän toteutukseen, joka mukailee inspiskuvaa ihanasti. Minusta on ihastuttavaa, miten tekstissä käsitellään konkreettisia muistoja ja toisen ihmisen kanssa kuljettua elämänpolkua värien kautta. Värikkäät väliotsikotkin sopivat kokonaisuuteen hyvin.

Pidän siitä, miten jokainen väri linkittyy tiettyyn hetkeen ja hetkistä muodostuu kokonainen tarina, vaikka ne ovatkin vain yksittäisiä pätkiä elämän varrella. Lukija saa tietää, miten pari tapaa ensimmäisen kerran ja mitä hääpäivänä tapahtuu ja miten he saavat lapsensa. Tulee sellainen fiilis, että kaikilla näillä väreillä ja hetkillä todella on merkitystä. Samalla tässä tulee oppineeksi yhtä jos toista hahmoista, vaikkei tekstissä paljastetakaan naisten nimiä tai avata heidän luonteenpiirteitään suorasanaisesti. Tekstin sinä esimerkiksi vaikuttaa rohkealta ja uskaliaalta persoonalta, kun hän ensimmäisessä pätkässä lennättää keltaisen hiusnauhansa tekstin kertojan päälle saadakseen syyn tulla juttelemaan.

Kaikki pätkät ovat minusta aivan ihania, mutta erityisesti pidän Ihosi väri -raapaleesta. Sateenkaaren väreissä komeileva hotellihuone sateenkaarihäiden kunniaksi kuulostaa hauskalta. Sekin kenties ilmentää tekstin sinän uskaliasta persoonaa ja luonnetta. Minusta on myös ihanaa, miten kertoja pitää kaikkein kauneimpana rakkaansa ihon väriä, vaikka ympärillä on oikea värien karnevaali. Sillä on ehkä ihan erityinen merkitys, kun kyse on rakkaasta ihmisestä. Suloista. Lisäksi haluan hihkua tästä raapaleesta vielä sen verran, että yksisarvisen oksennus on ihan mainio luonnehdinta!

Pidän kovin myös Lempikirjani sivujen väri -raapaleesta. Lapselle on varmaan suuri muutos tulla uuteen perheeseen kolmevuotiaana, eikä ole mikään ihme, että ujostuttaa ja pelottaa. Minusta on herttaista, miten kertojan lapsuuden lempikirja on lopulta se juttu, joka saa Katjan tulemaan kuorestaan. Kirjoissa on ihmeellistä voimaa, ja tuollainen hiirikirja vaikuttaa ovelalta ja hauskalta. Pidän myös maininnasta, että vaikka yhteinen elämä on aina ollut värikästä, se on entistä värikkäämpää lapsen kanssa. Se pitää varmaan useinkin paikkaansa.

Lempihuulipunani väri -raapaleesta löytyykin sitten yksi lempikohdistani:

Hän tarjosi sitä takaisin, mutta sinä pudistit päätäsi. Käskit Katjaa pitämään sen. Oli aika päästää irti.

Huulipunasta luopuminen linkittyy tässä ihanasti lapsen omilleen muuttamiseen ja pois pesästä lentämiseen. Molemmat ovat irti päästämistä, vaikkakin ehkä vähän eri mittakaavassa.

Yleisesti pidän näissä raapaleissa siitä, miten teksti on selvästi suunnattu toiselle ihmiselle, sille rakkaalle joka on kulkenut rinnalla niin monet vuodet ja jonka kanssa on koettu yhdessä niin monet onnen ja surunkin hetket. Tällainen kerrontamuoto sopii tähän todella hyvin, erityisesti viimeisen pätkän valossa kun selviää, ettei tekstin sinä enää muista mutta kertoja kertoo yhteisistä kokemuksista ja muistoista siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia. Dementia on hirveä asia, mutta kertoja lienee ihan oikeassa siinä, ettei muistamattomuus tee muistoista olemattomia tai tyhjiä. Kaikki yhdessä tehty ja koettu on edelleen läsnä, vaikkei sitä enää muistaisikaan. Voi että, loppu yllättää minut totaalisesti -- se, miten kaikki tekstin "muistatko"-kysymykset saavatkin ihan uutta merkitystä -- ja saa kyyneleet kihoamaan silmiin. Minulle tulee ihan mieleen yksi pariskunta, jonka tapasin kerran ollessani harjoittelussa vanhainkodissa: rouva ei pystynyt enää puhumaan eikä reagoimaan oikeastaan mitenkään, mutta herra kävi silti joka päivä hänen vierellään istumassa ja juttelemassa. Oli pysäyttävää katsella rouvan huoneessa esillä olleita kuvia ja nähdä heidät nuorina ja elinvoimaisina ja verrata sitä nykytilanteeseen ja siihen, mikä kaikki on muuttunut, mutta erityisesti siihen, mikä on säilynyt ennallaan: rakkaus.

Tiedän, että toivot minun löytävän väriä elämästäni lähtösi jälkeenkin, sillä et ikinä toivoisi maailmani muuttuvan mustaksi. En lupaa mitään, mutta yritän parhaani, rakkaani. Elämämme värien takia.

Tämä loppu on minusta aivan ihana, kun siinä palataan väreihin ja niiden merkitykseen ja tarinan nimi linkittyy tekstiin konkreettisemmin. On surullista, että kertoja on vaarassa joutua kokemaan maailman ilman rakastaan, mutta onneksi muistot säilyvät ja niiden myötä ehkä myös värit.

Lämpimät kiitokset tästä kauniista ja haikeasta ja rakkaudentäyteisestä tarinasta, tämä on aivan ihanaa luettavaa. -Walle

[Crys]

Tuittu: Apua, luulin jo vastanneeni tähän mutta ilmeisesti en sitten muistanutkaan! Tuo lempikirjani sivujen väri oli mulle ehkä haastavin just sen takia, että en heti tiennyt miten saisin sen sujuvasti sopimaan tähän. Jos se olis vaan joku tavispaperinen kirja niin siitä olisi puuttunut pointti, joten siksi siitä tuli värikäs lastenkirja Jee kiva että tykkäsit tuosta oli aika päästää irti, se oli varmaan munkin lempparikohta jos niitä kirjoittajana saa valita Kiitos kommentistasi
Waulish: Kiva että löysit tämän kommenttikampanjasta, koska muistan olleeni oikein tyytyväinen itseeni tämän kirjoitettuani (ja no vieläkin olen). Niin kiva, että jotkut muutkin saa tästä jotain irti Väreistä kirjoittaminen on musta jotenkin tosi inspiroivaa, joten olinkin ihan jeee kun sain tuon etydikuvan Joo onhan tämä tavallaan surullinen, mutta heheh musta parhaat rapsut koostuukin fluffystä ja angstista Tätä oli kyllä ihanan kirjoittaa, joten kiva että oli myös ihana lukea Kiitos paljon kommentistasi

[LillaMyy]

Tervehdyksiä Vaihdokkaista! (:

Nyyhkis. Minä jotenkin ajattelin alkutietojen pohjalta, että tähän tulisi sellaista "perus romance angstia", että vähän paiseillaan sitä, kun toinen osoittaakin kiinnostusta kolmatta kohtaan tai erotaan tai jotain, mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Tuollaisen olisi vielä voinutkin kestää kuivin silmin, mutta tällaista elämän mittaista romantiikkaa, joka sitten päättyy siihen, kun toinen makaa sairaalavuoteessa selvästikin kuolemaisillaan, ei voi millään kestää nyyhkäisemättä kerran jos toisenkin. >: Ihanan kamalaa!

Musta on kovin hauskaa, että näissä ei ikinä kerrota, kuinka paljon aikaa näiden välissä kuluu, mutta välillä sen huomaa siitä tekstistä, että nyt on tehty suunnaton aikahyppy ja välillä sitä aikaa taas voi olla kulunut vaikka vain viikko, eikä sillä ole oikeastaan edes mitään merkitystä. Esim. tuon taivaan ja ihosi värin välissä voisi ihan hyvin olla kulunut vaikka vain päiväkin, mutta sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä, kuinka kauan siinä on kulunut, kun taas sitten lempikirjani sivujen ja lempihuulipunani värien välissä on selvästi kulunut useita vuosia, mutta siinäkään ei sanota mitään tarkkaa aikaa. (: Just tän takia raapaleet on kivoja, koska niissä voi tehdä näin, toisin kuin jossain jatkoficcissä voisi tuntua kummalliselta pomppia tällä tavalla ajassa kertomatta mitään sen tarkempaa!

Tykkäsin myös tämän rakenteesta tosi paljon, ja nuo värikkäät otsikot antavat tälle kivaa visuaalisuutta! (: Mä en osaa mitenkään varmuudella sanoa omaa lemppariani näistä, mutta jos pitäisi jotain sanoa, niin mä heittäisin varmaan tuon viimeisen, koska se riipaisi jostain tosi syvältä! Kiitoksia tästä, oli hauska lukea vähän toisenlaista romanceangstia vaihteeksi! (:

[Crys]

LillaMyy: Raapaleet on kyllä ihanan vapauttavia juuri sen takia että voi pomppia reilustikin ajassa eteenpäin Kiitos itsellesi kommentista, kiva että tykkäsit!

[tirsu]

Heipparallaa! Nappasin tämän tuolta kommenttikampanjasta. Otsikko herätti mielenkiinnon.

Pidin paljon tuosta, kuinka jokaisen raapaleen otsikko oli sillä värillä, joka liittyi tarinaan sillä hetkellä. Samoin pidin siitä, että värikkyys toistui jokaisessa raapaleessa, miten kaksikon – lopulta kolmikon – elämä oli värikästä. Se sai heidän elämänsä kuulostamaan iloiselta (vaikka varmasti mukana oli suruja ja riitoja, kaikkia tunteita mitä elämään kuuluukin – ja hei, kyllähän negatiiviset tunteetkin sisältyvät väreihin yhtä paljon kuin positiiviset).

Tämä oli todella suloista luettavaa. Lempiraapaleikseni tästä nousivat Taivaan väri ja Ihosi väri, ne vasta olivat niin suloiset ja täynnä rakkautta. ^ ^

Taivaan värissä ihastuin siihen, kun kertoja lipsautti rakastavansa toista ennen aikojaan. En tiedä miksi, mutta jotenkin se aina uppoaa muhun – ”hups, ei ollut ihan vielä aikomuksena sanoa sitä”. Se tuo hieman jännitystä, kun miettii että miten toinen reagoi. Tässä onneksi sanat sanottiin takaisin. ^ ^

Ihosi värissä taasen ihastuin siihen onnelliseen tunnelmaan ja siihen värikkyyteen. Erityisesti muhun iski se kohta, jossa kertoja kertoi lempivärinsä olevan vastavihityn vaimonsa ihonväri (jota kertoja vielä vanhemmallakin iällä rakasti, koska se oli oman rakkaan iho – rypyistä viis.). Aivan mahdottoman suloista. Aawws.  Tosin, hieman järkytyin kun he repisivät kalliit mekot yltään. Toivottavasti eivät menneet rikki, pahasti ainakaan.

Lempihuulipunani väri oli jotenkin haikea. Siinä yhdistyi kivasti kadonnut huulipuna ja lapsen pois muutto kotoa. Itselleni tuli sellainen olo, että ehkä kadonneeseen huulipunaan tuli padottua niitä tunteita, joita lapsen lähtö aiheutti. Ja sitten lopussa oltiin jo valmiita tulevaan muutokseen.

Hauskan lisän (haikean tunnelman keskelle) toi se, kun kertoja laittoi merkille puolisonsa pitävän toisen huulipunan sävystä, vaikka sitä yrittikin salata. Sitä on tullut kyllä tehtyä välillä itsekin – miten voi olla vaikeaa joskus myöntää, että pitää sittenkin jostakin toisesta asiasta kuin siitä tutusta (ja turvallisesta).

Pidin myös paljon siitä, että tässä käytiin läpi kaksikon koko yhteinen elämä. Nuoruudesta vanhuuteen. Häistä  (toisen) kuolinvuoteelle.
Loppu oli todella koskettava. Silmät kostuivat, pari kyyneltä karkasi.

Muistisairaudet ovat julmia. Toivottavasti lähitulevaisuudessa keksitään lääke, joka estäisi niiden etenemisen. On kamalaa seurata vieressä, kun itselle tärkeältä ihmiseltä katoavat muistot pikku hiljaa, kuinka toinen vähitellen muistaa aina yhä vähemmän ja vähemmän.

Ihanaa miten kertoja pysyi rakkaansa vierellä loppuun asti (tosin, ei se loppu vielä tässä vielä tullut, mutta kuitenkin). Ja ihanaa miten kertojan puoliso oli vaatinut toista jatkamaan elämää ja muistamaan värit. On ymmärrettävää, ettei kertoja pystynyt sitä lupaamaan, en pystyisi minäkään tuossa tilanteessa. Mutta ainakin hän lupasi yrittää. Rakkauden ja heidän elämänsä värien takia.

Jäin hieman kaipaamaan tietoja Katjasta. Tapasiko hän jonkun, menikö hän naimisiin, saiko hän lapsia, kuinka toisen äidin muistisairaus vaikutti toiseen. Mutta ehkä se on toisen tarinan paikka. Tämä oli kuitenkin (enimmäkseen) Katjan vanhempien tarina, ei hänen.

Siis vau. Todella kaunis ja tunteikas raapalesarja. Aivan mahtavaa. Ja tuo lopetus, voi että. ^ ^

Suuret kiitokset sulle tästä kauniista tarinasta. Onneksi löysin tämän kommenttikampanjan kautta.

-tirsu

[Crys]

tirsu: Mukavaa että tykkäsit värien kietoutumisesta tähän tarinaan Itselle nousi kyllä lemppariksi tuo huulipunarapsu, joten mukavaa, että löysit just nuo jutut joita ajattelinkin sitä kirjoittaessa Kiva että pidit tästä ja ihan herätti kyynelkanavat Jos teksti saa aikaan niinkin vahvoja reaktioita, niin voi tietää onnistuneensa Katjasta ei tosiaan kauheasti ollut tietoa, mutta eipä seitsemään raapaleeseen niin paljon mahdukaan, ehkä pitää tehdä hänestä oma teksti Kiitos paljon kommentistasi

[Ygritte]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta!^^ Päädyin sieltä listaukseesi ja tämän otsikko veti heti puoleensa. Olen nyt tykännyt lukea ja kirjoittaakin nimenomaan raapaleita, joten entistä parempi.

Tykkäsin tosi paljon siitä, miten värit oli tuotu tähän mukaan myös väliotsikoiden väreinä! Sinä vangitsit tähän todella kauniisti ne elämän aidosti merkittävät asiat ja hetket, ne, joita todennäköisesti ihminen katsookin taaksepäin ja muistelee. Ja juuri tuollaisinahan ne usein näyttäytyvät, keltainen hiusnauha, väreihin syttyvät harmaat silmät, keskellä värien sekamelskaa makaavat valkoiset mekot.

Pidin erityisesti Lempikirjani raapaleesta. Se oli niin aidon koskettava. Kun enää ei ollakaan kahdestaan, kaikki muuttuu, mutta vain entistä merkityksellisemmäksi. Kuinka omista ihanista muistoista tulee myös lapselle tärkeitä, kuinka elämät kietoutuvat yhteen tavalla, jota ei heti osaisi odottaa. Ja miten kauniisti Katja elää loppuraapaleissa mukana. Huulipunan menetys ei harmita enää, kun se paljastuukin lapselle tärkeäksi.

Lopussa minullekin tuli oikein haikea fiilis. Varmasti raskas vaihe elämässä katsoa, kuinka toinen katoaa pala palalta viereltä. Mutta muistoja ja elettyä elämää ei onneksi voi menettää. Siihen tässäkin kertoja tarttuu niin kauniisti. Hän voi olla onnellinen, koska elämää väritti se hiusnauha, harmaat silmät, sateenkaarihuone, lempikirja, huulipuna ja auringonlasku. Todella kaunis raapalekokoelma<3

[Crys]

Ygritte: Jee, kiva että värit toimivat tässä hyvin mielestäsi Analysoit hyvin tuota lempikirjani värit -rapsua, juurihan noin se menee. Kiitos kommentistasi, tää on yhä munkin suosikkitekstejä joita oon kirjottanu