Nimi: Paha päivä
Fandom: Young royals
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
Paritus: Simon/Wilhelm
Genre: hurt/comfort
Varoitukset: itsetuhoisuus (ei päähahmojen mutta muuten keskeisessä roolissa)
Keksin keinon kanavoida angstintarpeeni siten ettei kuitenkaan tarvinnut pidellä Simonia ja Wilhelmiä erillään toisistaan!
*
Paha päivä
Simon oli kartanolla, Wilhelmin huoneessa, Wilhelmin vuoteessa, tämä pyöritteli sormia hänen hiuksissaan ja se kaikki oli vähän liiankin ihanaa. Hän kääntyi suudellakseen toista, kun hänen puhelimensa surisi tekstiviestien merkiksi. Kulmiaan rypistäen hän kaivoi puhelimensa esiin, aikeenaan vaikka sammuttaa se, mutta viestit nähdessään hän kavahti pystyyn.
”Simon? Mitä nyt?” Wille kysyi, aiempi raukeus oli varissut hänen äänestään ja hän kuulosti huolestuneelta.
”Minun pitää mennä. Isä”, Simon sanoi ja lopetti koska ei tiennyt miten jatkaa. Hän työnsi puhelimensa Willelle ja kaiveli housunsa sängyn alta. Wilhelm silmäili viestit läpi ja alkoi pukeutua sanaakaan sanomatta.
”Ei sinun tarvitse tulla mukaan”, Simon sanoi katsomatta Willeen.
”Minä tulen”, hän vastasi äänellä joka ei hyväksynyt vastaväitteitä. Simon kohautti harteitaan ja seurasi Willeä joka asteli ulos määrätietoisena, naputtaen samalla puhelintaan. ”Malin antaa meille kyydin.” Simon nielaisi ja nyökkäsi.
Kuninkaallisen ajoneuvon takapenkillä Simon puristeli käsiään nyrkkiin ja liikehti levottomasti. Vähän väliä hän vilkuili puhelintaan, johon kilahteli yhä viestejä. Ne olivat aiempaakin huolestuttavampia mutta toisaalta oli hyvä että niitä yhä tuli, Simon lohdutti itseään. Ainakaan isä ei ollut vielä voinut tappaa itseään. Oli yhä tajuissaan. Ja matkaa ei ollut enää pitkälti. Wilhelm istui hänen vieressään, Simon saattoi tuntea tämän kehon lämmön kaikkien vaatteidenkin läpi. Tämä tarttui häntä kädestä ja puristi rauhoittavasti. Wille yritti näyttää siltä kuin kaikki olisi suurin piirtein järjestyksessä vaikka Simon saattoi nähdä hänen silmistään että hän oli täydessä paniikissa.
”Anteeksi, Malin, voisitko ajaa hieman kovempaa?” Wille kysäisi kohteliaasti. Malin vilkaisi heitä taustapeilistä ja painoi hiukan lisää kaasua. Simon painoi otsansa vasten Willen olkapäätä ja tunsi uppoavansa.
Auto ehti hädintuskin pysähtyä pelastustielle ennen kuin Simon ja Wilhelm loikkasivat ulos. Malin oli ilmoittanut pysäköivänsä vähän syrjemmälle ja tulevansa sitten perästä, eikä kumpikaan ollut vastannut tälle. Simon paineli kaikkia ovisummereita kunnes ovi surahti auki ja juoksi sitten rappuset isänsä ovelle. Se oli lukossa. Hän soitti ovikelloa ja kiroili. Sisältä ei kuulunut ääntäkään. Kädet täristen hän alkoi kaivella taskujaan ja yritti sovittaa oikeaa avainta lukkoon, siinä onnistumatta. Wille otti avaimet häneltä, avasi lukon ja he kiiruhtivat sisään.
Simon näki isänsä olohuoneen lattialla, erittäin tajuttomana, ja sohvapöydällä rivin lääkepurkkeja. Hän säntäsi kääntämään tätä kylkiasentoon ja huomasi itkevänsä vasta kun kyyneleet valuivat isän kasvoille.
”En usko että hän hengittää”, hän sanoi oma hengityksensä pinnallisena ja kireänä. Etäisesti hän kuuli Willen puhuvan ”...tässä kruununprinssi Wilhelm. Täällä on tajuton ja hengittämätön ihminen Bjärstadissa osoitteessa...” Silloin Malin harppoi sisälle, kumartui Simonin viereen ja aloitti aikailemattoman ensiavun. Simon lysähti selälleen lattialle, voimattomana pelosta ja kiitollisuudesta. Wille kyykistyi hänen viereensä, silitti peukaloillaan hänen otsaansa ja pyyhki kyyneleitä.
”Tule istumaan tänne syrjemmälle”, tämä ohjeisti, istutti hänet sohvalle ja kietoi huopaan. Simon painautui Willeä vasten niin tiukasti kuin pystyi ja puristi silmänsä kiinni. Ehkä tämä kaikki oli vain pahaa unta.
Ei se ollut. Ensihoitajat saapuivat ja Simon näytti heille lääkepurkit ja tekstiviestit. He veivät isän ja purkit mukanaan mutta Simon ei halunnut lähteä. Hän istui sohvalla pää käsissään ja kuunteli tuoretta hiljaisuutta. Wille kietoi kätensä hänen ympärilleen.
”Meidän kannattaisi varmaan lähteä”, Wille sanoi, mutta kumpikaan ei noussut. Lopulta Simon liikahti hieman.
”Minun pitäisi varmaan siivota”, hän sanoi voimattomasti ja viittoili kohti lattialla olevaa oksennusta. Wille rutisti häntä itseään vasten.
”Minä hoidan sen.”
Simon yritti väittää ponnettomasti vastaan ja katseli sitten jähmettyneenä kuinka kruununprinssi kääri hihansa, haki luutun ja pesuaineen ja kuurasi oksennusta hänen isänsä asunnon lattialta.
”No niin”, Wille sanoi kun kaikki oli valmista ja tarttui varovasti hänen käsiinsä. ”Tulehan nyt.”
Wille veti Simonin perässään rappukäytävään ja autolle kuin jonkin tahdottoman olennon, ja sellaiseksi hän itsensä tunsikin. Kun Wille kiinnitti hänen turvavyötään hän havahtui:
”Pitäisi kertoa äidille ja Saralle.”
Wilhelm tarttui häntä kädestä. ”Pitäisikö ensin odottaa, että sairaalasta kuuluu jotain?”
”Ei, minä haluan kertoa nyt heti”, Simon sanoi ja nyyhkäisi. Wille etsi puhelimestaan Lindan yhteystiedot ja laittoi puhelun kaiuttimelle.
”Hei?” Linda vastasi.
”Hei äiti”, Simon nyyhkytti puhelimeen. Wille yritti kietoa kätensä hänen hartioilleen.
”Mikä hätänä?” Lindan järkyttynyt ääni särisi kaiuttimista.
”Se on… ei minulla ole mitään hätää… mutta isä yritti tappaa itsensä.” Enempää hän ei saanut sanottua.
”Mitä tarkoitat? Simon? Simon?! Oletko kunnossa?”
”Wille täällä. Lähdimme juuri Micken asunnolta. Ensihoitajien mukaan ennuste vaikutti hyvältä. Oletko kotona jos tulemme sinne?”
Kun he pääsivät Simonin kotipihaan, Linda oli ovella vastassa ja tuli kietomaan poikansa syleilyynsä. Wille seisoskeli hieman kauempana ja yritti hengitellä. Tähän asti hänen oli täytynyt olla vahva Simonin takia, mutta nyt hän ei ehkä enää pystyisi siihen. Malin laski kätensä hänen olalleen.
”Hyvää työtä, kruununprinssi”, tämä sanoi matalalla äänellä, ja Wilhelm äännähti kiitollisesti.
”Tulkaa pojat sisälle”, Linda hössötti. ”Ja sinä tieysti myös, Malin. Tämän on täytynyt olla teille kauhea järkytys.”
He istuivat sohvalla höyryävät teekupit käsissään tuijottaen kaukaisuuteen sillä välin kun Malin selitti tapahtumia Lindalle. Linda kiitteli tätä entisen puolisonsa hengen pelastamisesta, kun Simonin puhelin soi. Tämä tuijotti sitä hetken epävarmana ennen kuin vastasi.
”Simon.”
”Hei, tehän olette Micke Erikssonin lähiomainen? Olemme suorittaneet vatsahuuhtelun ja näyttää siltä, että hän toipuu täysin.”
”Kiitos”, Simon sanoi ja lopetti puhelun. Kaikki katsoivat häntä silmät suurina ja hän sai kerrottua hoitajan sanat heille ennen kuin purskahti taas itkuun. Wille laski kiireesti kuppinsa pöydälle ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, keinutellen sylissään.
”Pitäisi varmaan mennä nukkumaan”, Simon sanoi jaksamatta avata silmiään. Wille silitti hänen selkäänsä, talutti makuuhuoneeseen, riisui paidan ja housut ja peitteli vuoteeseen. Itse hän jäi seisoskelemaan epävarmana sen viereen.
”Tule tänne”, Simon sanoi ja ojensi kättään. Wille laskosti vaatteensa tuolille ja käpertyi pitelemään Simonia tiukasti sylissään.
