MCU: Kardemumman ja neilikan tuoksuinen | Natasha/Wanda | S

[Ingrid]

Title Kardemumman ja neilikan tuoksuinen
Author Ingrid
Fandom MCU (Marvel Cinematic Universe)
Pairing Natasha Romanoff/Wanda Maximoff (Clint Barton/Laura Barton)
Rating S

A/N Tämä osallistuu 12+ virkettä -haasteeseen 25 virkkeellä ja yhdellä jokerivirkkeellä. Kiitos Angielle betaamisavusta. ♥ Toivottavasti tämä pieni slice of life löytää lukijansa!

Missourin sumu on erilainen. Se on hellä hiipiessään nummien ja puiden katveesta Natashan iholle hiljaisen aamun hämärässä, kaukana New Yorkin hälinästä ja kiireestä. Kuppi mustaa kahvia, joka tuoksuu ripaukselta kardemummaa ja neilikkaa, on kuin pieni siru armoa, rauha, jonka Natasha oli vuosia sitten uskonut menettäneensä Moskovassa.

Tai, kenties Natashan sisimmässä vallitseva tyyneys kumpuaakin lämpimästä karmiininpunaisesta ilmavirrasta, joka saa syyskuisen sumun hehkumaan kauniisti pihakeinun ympärillä, kun Wanda astelee aamukasteen kostuttamaa polkua hänen luokseen. Natasha kohottaa katseensa ja kohtaa Wandan unisen hymyn, joka on aavistuksen säädytön, jos sitä osaa tulkita oikein - ja Natasha tietää olevansa ainoa, joka osaa. Hänen ei tarvitse kutsua Wandaa luokseen sanoin, vaan riittää, että hän ojentaa ruhjeita osakseen saaneen kätensä tämän puoleen.

Wandan kosketus hänen käsivarrellaan on omistava ja määrätietoinen, mutta ei aiheuta kipua, sillä siihen Natasha on tottunut - kipuun. Hän tuntee värin palautuvan kasvoilleen ja poskiensa hehkuvan kilvan heitä ympäröivän karmiinunpunaisen sumun kanssa. Wandan sormet kietoutuvat entisen balettitanssijan kapeiden ranteiden ympärille kuin käsiraudat, joista Natasha ei tahdo eroon.

"Sain juuri viestin Steveltä - leikkaus sujui hyvin, ja Clint pääsee jo huomenna kotiin", Wanda kuiskuttaa hänen korvaansa, ja paino Natashan sydämeltä karkaa hiljaiseen tuuleen. Hän huokaisee hiljaa, ja orastava kilpi hänen ja Wandan välillä rikkoutuu, kun hän painaa huulensa vastaparilleen. Aika pysähtyy pieneksi ikuisuudeksi Natashan maistaessa miedon hedelmäviinin Wandan persikanpunaisilta huulilta, joiden kosketuksesta hän humaltuu aina uudelleen ja uudelleen.

"Hyvä - en usko, että Laura olisi antanut hänen mädäntyä sairasvuoteella enää pidempään", Natasha hymähtää lopulta helpottunutta naurua äänessään. Hänen mielestään oli kerta toisensa jälkeen hupaisaa seurata sivusta, kuinka Laura patisti miehensä kotitöiden pariin, vaikka tämä olisi vasta palannut pelastamasta maailmaa ja ihmiskuntaa. Kenties juuri se oli kuitenkin asia, joka sai heidän suhteensa kestämään - Laura ja Clint eivät antaneet tuikitavallisten, arkisten hetkien valua hukkaan. He uskalsivat rakastua toisiinsa jokaisena aamuna uudelleen ja kohdata toisensa kynnyksellä jokaisena iltana kuin vastarakastuneet.

Herätessään ajatuksistaan Natasha tuntee Wandan katseen yhä itsessään. Hän kohottaa katseensa naisen kirkkaisiin silmiin ja vie kätensä tämän hiuksiin, jotka hehkuvat kilvan syysruskan kanssa. Kevyellä liikkeellä hän vetää Wandan kiinni itseensä ja painaa poskensa nojaamaan vasten tämän hiusrajaa. Pihakeinu kiikkuu verkkaan heidän allaan ja natisee vaimeasti hiljaisessa aamussa, joka alkaa valjeta auringon häilyvän kullan hehkuessa nummien takana. Natasha tuntee, kuinka sumu heidän ympärillään hälvenee hiljalleen ja vie viileän koillistuulen mennessään.

Jokin kolahtaa etäämmällä olevan talon kuistilla, mikä saa Natashan ja Wandan katsahtamaan äänen suuntaan. Aamun häilyvä rauha rikkoutuu ja heidän yhteinen hetkensä on ohi, kun he näkevät kynnyksen yli kirmaavaan Nathanielin, jonka jaloissa lojuu kuistille kaatunut maitokannu. Talon eteisestä kuuluu Lauran epätoivoinen voihkaisu, joka ei kuitenkaan tavoita aamuauringon hohdetta silmissään kantavaa pikkupoikaa.

Nathaniel ryntää paljasjaloin pihapolkua pitkin heidän luokseen ja Natashan syliin. Natasha vilkaisee nauravaa Wandaa, ja kun heidän katseensa kohtaavat, he tietävät, etteivät he voi enää kuin haaveilla kardemumman ja neilikan tuoksuisen aamukahvin tuomasta rauhasta ja hiljaisuudesta.

[Angelina]

Kamppailen täällä itseni kanssa että lähtiskö sitä epätoivosesti yrittään 12+ haastetta, enkä oikein tiiä toimiiko tää muiden luomusten lukeminen motivaattorina vai pikemminkin vahvistuksena sille, ettei mun kannata Mä en tiiä istuko nää sanat vaan jotenkin tosi hyvin sun kirjotustyyliin, vai saitko muuten ne sujahtamaan tonne tekstiin näin vaivattomasti - ehkä molempia - mutta tää eteni kauniisti omalla painollaan, rauhallisesti, eikä mikään tuntunu pakotetulta.

Oot kyllä ihan mestari kuvaileen tälläsiä rauhallisia ja seesteisiä hetkiä ♥ Oon sanonu tän miljoona kertaa aiemminkin, mutta mulle tulee aina sun tekstejä lukiessa tosi rauhallinen olo! Hei, ehkä nää voi siis olla mun anger managementia - sykkeet nousee ja hermot menee, äkkiä joku Inkun teksti tulille?

Tykkäsin, miten Natasha rentoutuu kun kuulee Clintin olevan kunnossa ja myös siitä, miten hän ajattelee Clintin ja Lauran suhteesta :3 Pidän myös siitä, miten vaivattomalta Natashan ja Wandan suhde tuntuu - heidän ei tarvitse puhua, riittää vaan että toinen on siinä lähellä ♥ Lopussa ihana Nathaniel oli söpö yksityiskohta, vaikka rikkoikin aamun rauhan

Tää oli taas ihan taattua Inkkua, kiitos ♥

[Ingrid]

Angie! <3 Ensinnäkin oon vahvasti sillä kannalla, että sun pitäisi ehdottomasti hypätä mukaan virkehaasteeseen ja ainakin kokeilla, mitä saat aikaiseksi. Tämän kierroksen sanat olivat todella inspiroivia, vaikka oli siellä muutama, joiden kohdalla olin silleen excuse me what. Jotenkin kun kuitenkin tarina soljui kirjoittaessa eteenpäin niin sanat löysivät lopulta paikkansa. Oli jotenkin mukavaa kirjoittaa Natashasta ja Wandasta tällaisena rauhallisena ja seesteisenä hetkenä, kun yleensä heidän ympärillään sattuu ja tapahtuu niin paljon, että tällaiset hetket ovat aika vähissä... Kivaa että löysit tämän äärelle ja oot super kun aina jaksat kommentoida näitä minun jaaritteluja - kiitos kovasti ja tosiaan, toivottavasti nämä toimivat sinä kuuluisana vesilasillisena silloin, kun syystä tai toisesta menee huuruun. ❤

[flawless]

Olipas tämä kiva tunnelmapalanen! Tässä oli ihanan raukea ja levollinen tunnelma, sellainen lämpöinen kuulumisen tunne tuli tästä parista. En muista heistä aiemmin lukeneeni, mutta kovin kivasti toimi paritus siis tässä! Marvelfemme oli kiva vaihtelua minulle tyypillisemmälle Marvelslashille ja kirjoitit näistä kovin luontevalla ja kivalla tavalla.

Virkehaaste oli myös kivasti toteutettu tässä. Suurimmassa osassa lauseita nuo sanat upposivat tekstiin todella luontevasti ja saumattomasti - jotkut kenties vaativat enemmän selittelyä taustalle kuin toiset, mutta kaikki sanat olivat lopulta oikein kivasti mukana eivätkä tuntuneet semmoiselta väkisin mukaan väännetyltä. Tekstin tunnelmallinen sävy sopi hyvin yhteen sanojen kanssa ja oon huomannut, että käytät muutenkin usein sellaisia erottuvia sanoja yksityiskohtina, jotka erityisesti lisäsivät noiden haasteen sanojen luontevaa uppoamista tekstin sekaan. Tässä esim. tuoksuja ja värejä kuvaavat sanat olivat sellaisia (toisessa karmiininpunaisessa oli muuten pieni painovirhepaholainen )

Laura ja Clint eivät antaneet tuikitavallisten, arkisten hetkien valua hukkaan. He uskalsivat rakastua toisiinsa jokaisena aamuna uudelleen ja kohdata toisensa kynnyksellä jokaisena iltana kuin vastarakastuneet.

Tämä oli musta erityisen ihana kohta, jäi mieleen kauniina ja elämänmakuisena viisautena. Arkiset hetket ovat tärkeitä parisuhteessa, koska suurin osa on juurikin sitä arkea, joka toisen kanssa jaetaan ja tehdään. Tykkäsin siis tosi paljon tästä sanomasta ja lisäksi se oli muotoiltu tosi nätisti, tykästyin tuohon jälkimmäiseen virkkeeseen kovin. Niin kaunis ajatus, että rakastuu toiseen joka aamu uudelleen, ja erityisen kaunis oli tuo muotoilu iltaisin kynnyksellä kohtaamisesta kuin vastarakastuneet, oih. <3

Suloinen pätkä, kiitos tästä!

[Vuorna]

Iltaa! Minä tyhmä suorastaan unohdin napanneeni tämän matkaan Kommenttikampanjasta, suuret pahoittelut kommentin viivästymisestä! Mutta nyt oon täällä ja ilokseni pääsin nauttimaan valtavan hienosta tekstistä. Marvel ei mulle oo se tutuin fandom ja senkin puolelta on tullut luettua enemmän näitä yleisempiä slashparituksia, mutta femmestä nautin varsin paljon ja sen takia tää mua kiinnosti. Natasha ja Wanda nimittäin vaikuttaa erityisen kiehtovalta kombolta.

Tämä oli jotenkin ihanan rauhallinen tunnelmaltaan, kuten sekä flaw että Angiekin aiemmin mainitsivat. Näitä rauhallisia tekstejä on myös kiva lukea just tästä fandomista, kun lähdemateriaalissa räiskitään menemään sitten ihan olan takaa. Minusta se rauhallisuus korostaa tosi nätisti sitten kaksikon tunteiden syvyyttä – muutenkin tässä oli kivasti semmoisia pieniä yksityiskohtia, joista sitten Natashan ja Wandan läheisyys ja tunteet ilmenivät. Virkehaastetta varten kirjoitettuja tekstejä on aina ilo lukea, sanalistan sanat tuovat oman lisänsä tekstiin kuin tekstiin ja tässä ne toimivat vallan mainiosti. Komppaan flawia siinä, että tekstin tunnelmallisuus sopi hyvin yhteen sanojen kanssa, ja myös ne listan vaikeammat sanat upposivat tekstiin erinomaisesti.

Tai, kenties Natashan sisimmässä vallitseva tyyneys kumpuaakin lämpimästä karmiininpunaisesta ilmavirrasta, joka saa syyskuisen sumun hehkumaan kauniisti pihakeinun ympärillä, kun Wanda astelee aamukasteen kostuttamaa polkua hänen luokseen. Natasha kohottaa katseensa ja kohtaa Wandan unisen hymyn, joka on aavistuksen säädytön, jos sitä osaa tulkita oikein - ja Natasha tietää olevansa ainoa, joka osaa. Hänen ei tarvitse kutsua Wandaa luokseen sanoin, vaan riittää, että hän ojentaa ruhjeita osakseen saaneen kätensä tämän puoleen.

Oli melkeinpä pakko lainata tää koko kappale, kun tässä kuvailtiin niin hienosti kaikkea! Niin Natashaa, Wandaa kuin heidän välistään suhdetta, mutta ehdottomasti myös ympäristöä.

Sulla on kyllä loistava kyky kuvailun suhteen, tää teksti oli kielellisesti erittäin ilahduttavan rikas. Tykkään myös lukea arkisia tekstejä, ja tää oli semmoista söpöä arkiromantiikkaa parhaimmillaan. Kaikkiaan tää oli kokonaisuutena tosi ihana, tässä toimi oikeastaan kaikki otsikosta ihan viimeiseen pisteeseen asti. Otsikko muuten olikin erityisen kiva myös! Mulle vähän oudompi parituskin tuntui erittäin luontevalta, mistä saa myös kiittää sun taitoja. Kiitos tästä tosi sympaattisesta tekstistä, tätä oli ihana lukea <3

[marieophelia]

Olen tässä mietiskellyt, miten kovin synkkiä tekstejä tälle virkehaastekierrokselle on kirjoitettu - tai ainakin itse oon sattunut lukemaan pelkästään sellaisia! Siksi onkin kiva huomata, että sanoista on myös mahdollista kirjoittaa näin lämmin ja kotoisa teksti!

Tässä on kauniin raukean rauhallinen tunnelma. Vaikka tässä on muistumia kivuista ja sairasvuoteista, ne pysyvät kuitenkin pelkkinä muistumina taustalla. Tuo, miten Laura komentaa Clintin kotitöihin ja arkeen kiinni on kivan tervehenkinen tapa suhtautua elämään.

Pidän paitsi tekstin tunnelmasta myös siitä, miten olet sovittanut virkehaasteen sanat mukaan. Ehkäpä lempivirkkeni on:

Natasha kohottaa katseensa ja kohtaa Wandan unisen hymyn, joka on aavistuksen säädytön, jos sitä osaa tulkita oikein - ja Natasha tietää olevansa ainoa, joka osaa.

Monista tämän kierroksen teksteistä on jäänyt semmoinen synkän sumuinen fiilis, mutta tästä ei - päin vastoin näen nyt vain hehkeää karmiininpunaista.

Kiitokset, oli mukava lukea!

[Fiorella]

Tämäkin ihana teksti on odotellut lukemista ja kommenttiaan kirjanmerkeissäni julkaisustaan asti.

Kirjoitat niin kauniisti seesteisiä hetken tunnelmia, minä tykkään kovasti. Ja tähänkin on upotettu niin sujuvasti se virkehaasteen teema, ettei asiaa juuri tule ajatelleeksi. Vaikka tässä on synkkiäkin teemoja ja kipua, niin että kiintymyskin vertautuu käsirautoihin, joista ei haluakaan irti, on kokonaistunnelma kuitenkin kevyt ja rauhaisa.

Kenties juuri se oli kuitenkin asia, joka sai heidän suhteensa kestämään - Laura ja Clint eivät antaneet tuikitavallisten, arkisten hetkien valua hukkaan. He uskalsivat rakastua toisiinsa jokaisena aamuna uudelleen ja kohdata toisensa kynnyksellä jokaisena iltana kuin vastarakastuneet.

Tämä kohta on aivan ihana, koska mikä voisi olla ihanampaa kuin rakkaus siinä arjen jokaisessa hetkessä?

Herätessään ajatuksistaan Natasha tuntee Wandan katseen yhä itsessään. Hän kohottaa katseensa naisen kirkkaisiin silmiin ja vie kätensä tämän hiuksiin, jotka hehkuvat kilvan syysruskan kanssa. Kevyellä liikkeellä hän vetää Wandan kiinni itseensä ja painaa poskensa nojaamaan vasten tämän hiusrajaa. Pihakeinu kiikkuu verkkaan heidän allaan ja natisee vaimeasti hiljaisessa aamussa, joka alkaa valjeta auringon häilyvän kullan hehkuessa nummien takana. Natasha tuntee, kuinka sumu heidän ympärillään hälvenee hiljalleen ja vie viileän koillistuulen mennessään.

Pihakeinussa tunnelmointi on jotain niin ihanaa. ❤ Aivan valtavan suloinen tuokiokuvaus. Eikä haittaa mitään, että hetki keskeytyy vilkkaan pikku pojan tupsahtamiseen paikalle - sekin on suloista, että Natashalla on niin tärkeä lapsi osana elämäänsä. Rauha ja hiljaisuus ehdittiin jo kokea, sitten koittikin jo seuraava hetki!

Tämä sopi mainiosti ystävänpäivän lukemisiksi!