Keväästä syntynyt (S, satumetsäfantasiaa ja löytölapsi)

[Isfet]

Nimi: Keväästä syntynyt
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: S
Fandom: originaali
Tyylilaji: satumetsäfantasia, söpö pikkulapsihype

Yhteenveto: Tuoksussa oli sekaisin muhevaa maata, kirpeää pihkaa ja kevään vimmaista voimaa.


A/N: Hyvää syntymäpäivää ihanaiselle Okaketulle! ♥  Tämä pikkuteksti on jonkinlainen taustatarina isompaan originaaliprojektiini, mutta uskoin että saattaisit viihtyä sen parissa. Osallistuu myös Sana/kuva/lause10 - haasteeseen sanalla kiintyä.



Löysimme lapsen metsästä keväällä.

Metsänpohja oli yhä lumilaikkujen kirjomaa ja maa henki routaa, vaikka talven alta vapautunut sammalpeite hehkuikin vihreyttä. Muistan, että me olimme hakemassa vettä lähteeltä, minä ja ystävättäreni sekä hänen veljensä. Muut heimomme jäsenet pelkäsivät metsänväkeä, mutta suurimpien puiden lomassa lepäävän pikkulammen vesi oli kaikkein raikkainta.

Minä kuljin ensimmäisenä, joten havaitsin hänet ensin. Lapsi makasi aivan polun varrelle osuvan kuusen juurella, vihreällä sammalvuoteella lumikehän ympäröivänä. Hänen paljas ihonsa oli tammenterhonruskea ja tuntui hohtavan oksaston läpi siivilöityvien auringonsäteiden kultaa. Hiukset olivat tummat, hieman samanlaista sävyä kuin puoliksi maatuneessa mullassa. Jäsenet näyttivät vielä lapsenpyöreiltä mutta jo venyneiltä, alle kaksivuotiaalle mutta yli vuodenikäiselle sopivilta.

”Peijakas”, Kaju puhahti siskonsa takaa, ”mistä tuo tuli?”

”Luulin, ettei täällä ole muita ihmisiä. Josko se on kuitenkin maahinen?” Vinna kuiskasi pelkoa äänessään.

Minä pudistin päätäni ja astuin varovasti lähemmäs, kyykistyin maahan päätäni kallistaen. Lapsi ei todellakaan ollut maahinen, ei sen enempää kuin minä hiisi. Metsänhaltijaksi se oli liian suuri, jätiksi pieni. Hänen ihonsa näytti pehmeältä ja haavoittuvalta kuin ihmisen, kasvonpiirteen samoin. Ei työstetyn nahkan sitkeyttä tai puiden runkoihin verrattavaa karheutta.

Katsellessani lapsi avasi silmänsä: ne olivat havunvihreät ja henkeäsalpaavat, syvät kuin meidän etsimämme lähde. Huulet kaartuivat luottavaiseen hymyyn. Ojensin käteni hurmaantuneensa, ja lapsi kömpi syliini.

”Areka, mitä sinä teet?” Kaju sihahti.

”Se on lapsi”, sanoin, ”et voi kuvitella että jättäisimme sen. Vinna?”

Vinna näytti epäilevältä, joten astuin lähemmäs lapsi sylissäni. Ystävättäreni otti vaistomaisen askeleen taaksepäin pelko katseessaan välähtäen.

”Älä viitsi”, sanoin lempeästi, maanitellen.

Otin kiinni Vinnan kädestä ja lähestyin jälleen, käänsin lasta sylissäni. Vinnan epäröivä katse kohtasi lapsen silmät. Hiljalleen hänen asentonsa kireys hellitti ja hän ojensi kätensä hipaisemaan lapsen nukkaista poskea. Vastaukseksi ilmassa helähti naurahdus, joka sai lämmön ailahtamaan rintakehässäni. Painoin nenäni lapsen päätä vasten ja hengitin syvään. Tuoksussa oli sekaisin muhevaa maata, kirpeää pihkaa ja kevään vimmaista voimaa. Aavistus metsämansikkaa, kuinka se oli mahdollista?

Kuulin kärsimätöntä painonvaihtoa jalalta toiselle, puoliksi maatuneet lehdet ja pienet risut kahisivat.

”Tiedän, että sinulla on nyt tunteet pinnassa. Mutta et voi korvata menetettyä lasta toisella, jonka vain poimit maasta kuin –”

Avasin silmäni ja mulkaisin Kajua niin, että tämä sulki suunsa. Kipeä paino nirhaisi rintaani raskaammin, enkä varmaan onnistunut piilottamaan sitä kasvoiltani kokonaan. Lapsi taputti minua poskelle, merkillistä vakavuutta ilmeessään. Vinna veti toisen suupielensä ylös pahoittelevaan hymyyn ja hipaisi kyynärpäätäni kulkiessani ohitseni. Lähdin hänen peräänsä, leuka koholla mutta silmät kirvellen. Kajun askeleet seurasivat perässäni tavallista pidemmän välimatkan päässä.

Lapsi painoi kasvonsa kiinni kaulaani, hengitti lämpimiä puuskahduksia. Lähteellä laskin hänet lantiolleni ja täytin astiani hiljaisuudessa. Tiesin muiden katsovan, joten pidin huolta ettei askeleeni horjunut ylimääräisestä taakasta huolimatta. Ammensin voimaa painosta sylissäni, metsän eläväisestä vehreydestä. Puut tuntuivat olevan lähempänä kuin koskaan, ikään kuin kaartuvan suopeasti polkumme ylle.

Puolimatkaan asti lapsi nuokkui sylissäni, mutta havahtui kovaääniseen nahisteluun menninkäisten känistessä varvikossa. Lapsi katsoi pieniä otuksia pää kallellaan ja nauroi heljyen. Menninkäiset kääntyivät, päästivät oudon pienen naksutuksen ja jäivät tuijottamaan jälkeemme. Linnunlaulu kuulosti hetken kirkkaammalta.

”Outoa”, Kaju mutisi.

Puiden lomitse puhalsi kujeileva puhuri, joka leyhäytti lapsen kiharoita. Hänen huuliensa välistä pirskahti ihastunut kiherrys, kädet haroivat ilmaa. Ja tuuli pyörähti ympärillämme uudestaan, aivan kuin olisi tahtonut saada lapsen nauramaan. Tunsin hymyn kiipeävän omillekin huulilleni ja olisin ollut valmis lyömään vetoa Vinnankin heltymisestä.

Kun saavuimme heimon luo, laskin lapsen hetkesi maahan asettaakseni vesiastian tukevasti jottei se kaatuisi. Lapsi nousi horjuville jaloilleen ja ja otti tukea Kajun lahkeesta. Miehen kulmat nytkähtivät ja jäin paikoilleni tarkkailemaan tilannetta. Lapsi hymyili Kajulle, joka polvistui huokaisten. Miehen suupielet nytkähtivät ylöspäin, iso kämmen laskeutui pörröttämään hiuksia.

”Kuinkahan kauan sinä mahdat pysyä hyvällä tuulella? Eikö ole nälkä?”

Lapsi kallisti päätään ja hymyili.



Auringonsäteet kirjoivat lapsen ihon ja lämmittivät tämän hentoa vartta hänen huojuessaan mättäältä toiselle. Puiden alla värjötteli varhaiskevään metsäkasveja, vuokkoja ja lumikelloja jotka avasivat kukkansa hänen kosketuksestaan. Minä katsoin häntä sydän täynnä ihmetystä ja rakkautta. Kun puuhun juossut orava sai lapsen jälleen nauramaan, huomasin puiden turpeiden silmujen puhkeavan. Kuin hekin olisivat iloinneet lapsen kanssa, kiihdyttäneet kevättä hänen riemukseen.

”Ätä!”

”Niin rakas. Voidaan viipyä vielä hetki”, sanoin lempeästi.

Nimesin hänet Heljäksi, eikä kukaan joka hänet oli tavannut voinut olla häntä rakastamatta. Hän oli aivan kuin ihminen, mutta ei sellainen kuitenkaan.

Metsä tunnisti lapsen omakseen.

[Sokerisiipi]

Oi, minulla nousi liikutuksen kyyneleet silmiin tätä lukiessa! Ihan hirmu kaunis ja herkkä teksti, tämä niin henki rakkautta ja lempeyttä. Sinulla on kyllä upea taito kuvata luontoa niin, että se kutkuttaa ja aktivoi omia aistimuistoja. Todella elävää ja raikasta kieltä. Hahmojen kanssakäyminen oli sekin hyvin läheistä ja koskettavaa.

Ihana teksti, kiitän! ♥︎

[hiddenben]

Olipa tämä kaunis teksti! Otsikko ja sen lisätiedot houkuttelivat avaamaan ja tämä olikin aivan ihana keväinen fantasiateksti piristämään sateista maanantaita Sokerisiipi sanoi hyvin, että taitosi kuvailla luontoa aktivoi lukijankin mieltä. Joskus turhan tarkka kuvailu ja haju- ja väriyksityiskohdat saattavat viedä tarinalta sen tahtia ja tunnelmaa, mutta tässä metsän elementeillä on tarinassa tärkeä rooli ja hetki on niin pysähtynyt, että tarkka kuvailu sopii tähän oivallisesti.

Juonellisesti pidin tästä myös kovasti: lukijalla on jatkuvasti aavistus siitä, että lapsessa on jotain tavallista ihmistä voimakkaampaa ja hiljalleen, tapahtuma kerrallaan, lapsen taikuus alkaa paljastua. Pidin siitä, kuinka hahmoistakin paljastui vähä vähältä enemmän ja tässä pienillä eleillä oli suuri merkitys. Etenkin tuo Vinnan hipaisu Arekan kyynärpäähän Kajun kovien sanojen jälkeen ja kuinka Kaju pitää tavallista pidempää välimatkaa jäivät mieleeni. Arekastakin paljastui paljon: niin päättäväisyyttä kuin herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta. Pienestä löytölapsesta pidin kovasti, vaikka hänessä olikin samanaikaisesti pientä pahaenteisyyttä, kun hän voittaa kaikki puolelleen tuosta vain. Heräsi jopa ajatus, että jos hän joskus päätyisi pahan puolelle (mielessäni pyöri vähän yllättäen Metsän syvyyksissä -hahmoni Ragni ), tuo ihastuttamisen taito voisi äkkiä kääntyä päälaelleen. Toivottavasti niin ei kuitenkaan käy! Mielenkiintoista, että tämä teksti toimii taustatarinana toiseen originaalitekstiin - uteliaisuuteni heräsi heti

Ainoa, minkä olisin ehkä tehnyt toisin, olisi ollut nimien kertominen heti alussa. Nyt minä ja ystävättäreni sekä hänen veljensä tuntui tarkoituksellisesti anonyymilta, vaikka nimet kerrotaan hetkeä myöhemmin. Olisin lukijan energian säästämiseksi laittanut nimet heti alkuun. Luulenpa kuitenkin, että tästä voi olla montaa mieltä, sillä tämä toimii todella hyvin näinkin Halusin kuitenkin kertoa, että omassa mielessä heräsi tuo ajatus tätä lukiessa!

Suuri kiitos tästä tekstistä, tämä oli aivan ihana, keväinen ja metsäntuoksuinen!

[Isfet]

Sokerisiipi, kiitos paljon! Ilahduin tosi paljon kun kehuit luontokuvailua noin kauniisti, sinullakin on tunnelmallisia tekstejä ♥

hiddenben, viipyilevä kuvailu on kyllä tarkka laji, tämä on onneksi niin lyhytkin ettei siihen ehkä ehdi kyllästyä    Ihanaa, että pidit tarinasta ja olit ehtinyt myös päästä hieman hahmoihin mukaan! Ja huomiosi on ihan aiheellinen, muistelen että alunperin kaavailin tästä tekstistä vähän anonyymimpää ja sitten tuo alku taisi jäädä muutamatta testin ottaessa toista suuntaa   Kiitos kommentistasi ♥

[marieophelia]

Terveisiä kommenttikampanjasta! Todella kaunis teksti. Kuvasit hienosti luonnon heräämistä, todella keväinen ja aamukasteinen tunnelma. Jos mun pitäisi kuvata tätä yhdellä sanalla sanoisin "heräilevä". Ihana myös tuollainen metsä, jossa on menninkäisiä, maahisia, jättiläisiä ja vaikka mitä.

Pidin myös kertojahahmon vaivihkaa esiin tuodusta taustatarinasta. Kaunis ajatus, että metsä lahjoitti hänelle lapsen sen jälkeen, kun hänen oma lapsensa oli kuollut. Jäin miettimään, jos Kaju olisi ollut menetetyn lapsen isä, mutta kun hänet oli kuvattu ystävättären veljeksi, ei hän varmaan sitten ollut. hiddenbenin tavoin jäin hieman miettimään tuota lapsen täydellisyyttä minäkin -- ehkäpä kertoja ei ollut ihan luotettava, vaan ihastui lapseen niin perinpohjin, ettei itse näe hänessä kuin hyvää? Mutta toisaalta saduissahan on usein hahmoja, joita kaikki rakastavat.

Tämä on siis osa jotain toista projektiasi? Onko kyse jostain, mitä et ole vielä julkaissut? Lukisin kyllä mielelläni lisää! Etenkin näin kevätkesällä tämä on juuri sellainen maailma, josta olisi mukava lukea.

[Kaarne]

No niin!

Meikä ei ole ehtinyt kirjoittaa kommentteja yhtään mihinkään viimeisen viikon aikana, ja sinulta on ehtinyt kerrankin ilmestyä useampi ihana teksti, ai että! ♥ Kylläpä minua hemmotellaan! Olen lukenut kaikki uudet (ja tietty Hypotermian osat myös) heti ilmestymispäivänä, ja haluan sanoa, että ne ovat tuottaneet ihan hurjasti iloa. ♥

Niin tämäkin! Vaikka tämä on selvästi sirpale jotakin isompaa kokonaisuutta ja jää siksi kutkuttamaan uteliaisuutta, tässä on myös ihana tunnelma tällaisenaan. Minunkin on sanottava, että löytölapsen hurmaavuus sai vähän kohottelemaan kulmia, koska usein saduissa tuollainen osoittautuu vaaralliseksi, mutta päätin kuitenkin lopulta, että aion olla ihan vaan iloinen Arekan puolesta. Kyllä hän vaikuttaa siltä, että ansaitsisi oman palasensa taikuutta!

Nimet tässä tekstissä olivat aivan ihania! Vinna, Areka ja Kaju ovat kaikki sellaisia nimiä, että vierähtävät soljuvasti kieleltä ja tuntuvat heti tutuilta, mutta ovat kuitenkin omaperäisiä, enkä ole juuri niihin aiemmin törmännyt. Heljästäkin pidin, se on tosi suloinen! hiddenbenin kanssa olen myös myös samaa mieltä siitä, että hahmoista ehtii syntyä näinkin lyhyessä tekstissä elävä vaikutelma, ja siksi heistä kyllä kiinnostaisi lukea lisää. Ja kevät on ihanalla tavalla tässä läsnä, oikein tunsi ja kuuli sen läsnäolon tekstin läpi kulkiessa. ♥

Ylipäätään tämä oli minusta tosi onnistunut ja suloinen pieni teksti, kiitos! ♥

P. S. Ihanaa, että tulit mukaan mikrofikkihaasteeseen, odotan innolla sun tekstejä siihen! ♥

[Isfet]

marieophelia, kivaa että poimit tämän! Pidän hirveästi luontokuvauksista, joten niissä onnistumisesta on kiva kuulla  Ja kyllä, tämä oli ensimmäinen mitä olen uskaltanut Finiin projektistani heittää 🙈 Ehkä vielä julkaisen näitä lisääkin kunhan ehdin    Kiitos kommentistasi! ♥

Kaarne, kokemukseni mukaan julkaisutahti jostain syystä kiihtyy kun koulutehtävän x DL on noin viikon päässä... Miksiköhän?    Ihanaa kuulla että olet niitä muitakin lukenut ♥ Ja että pidit tästä! Nimiasiaa mietin hetken, joten hienoa että ne tuntuivat onnistuneilta    Lapsen hurmaavuuteen on syynsä, mutta paljastan nyt (koska en ole varma milloin selviän jossain tarinassa asiaa avaamaan) että kovin pahansuopaa se ei ole. Kiitos vielä kommentistasi! ♥

[Okakettu]

Minäkin tulen nyt viimein kommentoimaan. Anteeksi, että tässä on kestänyt näin kauan - luin tekstin heti ilmestyttyään, ja se ilahdutti syntymäpäivääni todella paljon (kuten Hypotermiakin), mutta elämässä on ollut niin paljon kaikkea, että kommentointi jäi. Nyt lomalla on siihen onneksi viimein aikaa.

Mutta siis, tämä on aivan ihana. ♥ Satumetsäfantasia on paras mahdollinen tyylilaji, ja pidin siitä, miten merkityksellisiä mutta kuitenkin suhteellisen hienovaraisia fantasiaelementit tässä olivat. Ja ennen kaikkea, kuinka vahvasti ne liittyivät tässä juuri metsään ja luontoon; allekirjoitan ehdottomasti muiden kehut sen osalta, oli tosi nautinnollista lukea näin aistivoimaista, luontokuvauksessa hyvällä tavalla viipyilevää tekstiä. marieophelia ilmaus "heräilevä" oli minusta erityisen osuva, koska se sopii tässä sekä luonnon kuvaukseen että siihen, miten Areka löytää Heljän ja kiintyy tähän. Kaikki maininnat metsänväestä, maahisista ja muista, olivat myös tosi kiehtovia, ja minäkin haluaisin ehdottomasti lukea tästä maailmasta lisää. Hahmoista myös - heidän dynamiikkansa välittyy näinkin lyhyestä tekstistä hyvin, ja itseäni juuri Areka kiinnostaa eniten. Se, miten Kaju mainitsee hänen menettäneen (ilmeisesti) oman lapsensa toi Arekan hahmoon lisäsyvyyttä, ja pidin siitä, miten se auttoi osaltaan ymmärtämään, millä tavalla hän heti alussa löytölapseen suhtautuu. hiddenbenin mainitsema sanaton viestinnän kuvaus hahmojen välillä oli minustakin todella onnistunutta.

Lapsi painoi kasvonsa kiinni kaulaani, hengitti lämpimiä puuskahduksia. Lähteellä laskin hänet lantiolleni ja täytin astiani hiljaisuudessa. Tiesin muiden katsovan, joten pidin huolta ettei askeleeni horjunut ylimääräisestä taakasta huolimatta. Ammensin voimaa painosta sylissäni, metsän eläväisestä vehreydestä. Puut tuntuivat olevan lähempänä kuin koskaan, ikään kuin kaartuvan suopeasti polkumme ylle.

Tämä oli minusta erityisen hieno kohta; ensinnäkin Heljän välitön luottamus Arekaan ja se, miten hän sanattomasti tahtoo vakuuttaa muut siitä, että teki oikein ottaessaan tämän mukaansa: Tiesin muiden katsovan, joten pidin huolta ettei askeleeni horjunut ylimääräisestä taakasta huolimatta. Ammensin voimaa painosta sylissäni, metsän eläväisestä vehreydestä. Upeasti kuvattu! Myös tuosta puiden kuvauksesta lopussa pidin, koska liitin sen ainakin itse juuri Heljän läsnäoloon, mikä tuo häneen taas lisää taianomaisuutta.

Puolimatkaan asti lapsi nuokkui sylissäni, mutta havahtui kovaääniseen nahisteluun menninkäisten känistessä varvikossa. Lapsi katsoi pieniä otuksia pää kallellaan ja nauroi heljyen. Menninkäiset kääntyivät, päästivät oudon pienen naksutuksen ja jäivät tuijottamaan jälkeemme. Linnunlaulu kuulosti hetken kirkkaammalta.
”Outoa”, Kaju mutisi.

Tämä oli luultavasti suosikkikohtani, tykkäsin aivan valtavasti. ♥ Ensinnäkin kanervikossa känisevät menninkäiset ja niiden reaktio Heljään, hetken kirkkaammalta tuntuva linnunlaulu. Hienon elävä ja silti taianomainen kuvaus, ja tuo Kajun lausahdus osaltaan sitten vielä alleviivaa, että jotain erityistä hetkessä (ja Heljässä) on, vaikka menninkäiset olisivatkin tarinan hahmoille tuttu näky. Myös viimeisen hetken kuvaus oli todella kaunis, ja Heljän ätä-huudahdus osoitti hyvin, miten hänestä tulee osa Arekan elämää. Kiitos hirmuisen paljon kauniista synttärilahjasta ja lukukokemuksesta, mieluusti palaisin vielä tähän maailmaan ja hahmojen pariin.

[Larjus]

Olipas tämä ihana lukukokemus! Tuntui melkein kuin olisin itsekin ollut tuolla hahmojen mukana kirpakassa keväisessä metsässä (mikä oliskin kyllä kivaa vaihtelua kesän tunkkaiseen kuumuuteen), niin elävää ja runsasta kuvailu oli. Tässä oli mukavasti myös pientä salaperäisyyttä, kun ainakin minä lukijana jäin vähän miettimään Heljän "salaisuutta". Aivan kuin ihminen mutta ei ihan kuitenkaan... Kiva pohtia, millä kaikilla eri tavoilla hänen alkuperänsä sitten loppujen lopuksi näkyykään, niin lapsena kuin sitten vanhempanakin. Ihana juttu kyllä se, että kukaan hänet tavannut ei voinut olla rakastamatta häntä, varsinkin kun alkuun Vinna ja Kaju suhtautuivat epäilevästi siihen, että Areka ottaa lapsen mukaan. Toivottavasti Heljä elää hyvän elämän Arekan luona :3

söpö pikkulapsihype

Tää oli kyllä ihana genre Ja todella kuvaava! Alkoi itseänikin hymyilyttää tarinaa lukiessa Heljän söpöys :3