Taiteilijan lehtiö (S • erilaisuudesta ja ystävystymisestä • 3,5-raapale)

[Waulish]

S

Originaalikiipeily sanalla 76. mahdollisuus

Tämä teksti on rykäisty nopeasti ja vähän epätoivoisestikin luovan kirjoittamisen verkkopajaan, jossa oli viikon aiheena kuvailla jonkinlaista persoonaa tai ihmistyyppiä joko osana lyhyttä tarinaa tai erikseen. Tekstin syntytarina on niinkin dramaattinen, että olin ehtinyt rakentaa tarinaa alkuperäisen ideani ympärille yli tuhannen sanan verran, kunnes kolme tuntia ennen palautuksen deadlinea lopulta totesin, että ei tule mitään ja on pakko vaihtaa suunnitelmaa. Toivottavasti joskus vielä saan alkuperäisenkin tarinan valmiiksi, mutta tähän hetkeen visio oli aivan liian kunnianhimoinen.

Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.

✎

Se istuu välitunnilla soraisessa maassa, selkä verkkoaitaa vasten painuneena. Se on kääräissyt hoikat jalkansa rintaansa, ja reisiään vasten se on tukenut lehtiön. Lehtiö ei näytä kouluvihkolta, vaan ihan oikealta taiteilijan lehtiöltä, sellaiselta jota kuljetetaan mukana kaikkialle ja johon luonnostellaan hienoja hahmotelmia ja suuria suunnitelmia. Yhden sivun kulma on rullalla, ja toinen näyttää repeytyneen pitkältä matkalta. Mun silmissä kärsineisyys kuuluu asiaan; onhan kyseessä sentään taiteilijan lehtiö.

Sillä on lyhyt tumma tukka ja vielä tummemmat silmät, joilla se seuraa lyijykynänsä jälkeä niin tarkasti, ettei se vaikuta huomaavan mitään ympärillään tapahtuvaa. Koripallo karkaa verkkoaitaan metrin päässä, mutta silmät pysyvät räpyttelemättä paperissa. Matalien kulmien välissä on keskittynyt kurttu.

Sen farkkujen toinen polvi näyttää siltä, että se on aidosti kulunut puhki, toisin kuin niillä pojilla joilla on valmiiksi revityt farkut. Äiti yritti esitellä mulle kaupassa sellaisia, mutta lopulta se suostui ostamaan mulle syntymäpäivälahjaksi uuden osan keräämääni fantasiakirjasarjaa.

Tosi pitkään mä luulin, että sen nimi on ihan oikeasti Hiiri. Niin sitä on kutsuttu koulun käytävillä pitkin vuotta, siitä lähtien kun se syksyllä tuli uutena rinnakkaisluokalle. Sitä on myös revitty vaatteista ja tönitty, enkä mä ole aina osannut sanoa, onko se ollut toverillista tönimistä vai jotain muuta. Tajusin jutun jujun vasta eilen, kun joku riisti sen lehtiöstä sivun, rypisti sen ja polki sen kuralätäkköön. Silloin mulle valkeni, että sillä on varmaan ihan oikeakin nimi.

Kuudennella luokalla osa pojista yrittää olla tosi isoja ja cooleja. Niillä on skeittikengät, yli-isot hupparit ja valmiiksi revityt farkut, ja niiden lempisana on vittu. Niiden mielestä piirtäminen on nynnyä.

Mä seison koulun pihalla, rahisutan soraa kengänkärjellä ja yritän keksiä, miksen mä ole niiden mielestä nynny, vaikka vietän välituntini yksin ja vaeltelen pitkin pihaa kertomassa tarinoita itselleni. Johtuuko se siitä, etten mä kuljeta siitä merkkejä mukanani?

Tänään mä olen päättänyt tehdä jotain toisin. Mä hypistelen käsissäni paksukantista, lukollista muistikirjaa, jonka olen tuonut kotoa kouluun.

Lopulta kävelen sen eteen ja sanon: ”Piirrätkö sä? Mä tykkään kirjottaa. Haluutko nähä?”

Ensin sen silmissä on säikähdystä, ja se suojaa lehtiönsä käsivarsillaan kuin vaiston ohjaamana. Se tuijottaa jonnekin mun polviin, kunnes sen katse kiipeää varovasti ylemmäs. Kun se näkee mun ojennetun muistikirjan, sen silmänurkkiin kipristyy aavistus hymystä.

”No vaikka.”

[Kineza7]

Kommentoin siihen ihailijahaastejuttuun (viimein), vai millä nimellä se nyt olikaan. Mun ensimmäinen kommentti siihen:

Ai että! Tää oli aivan ihana. Tykkäsin tämän tunnelmasta ihan hirveästi. Tuli ihan muistoja ala-asteelta (kuten kiroilu!!). Taidevihot on kyllä ihan pakollisia omistaa.

Tykkäsin, miten päähenkilö meni juttelemaan loppujen lopuksi tälle piirtäjälle ja se että sanoi näyttävänsä omaa vihkoaan eikä kysynyt suoraa saako nähdä toisen vihkoa, koska reaktiokin oli sen mukainen että se olisi voinut säikäyttää enemmän. Toivottavasti he alkavat olemaan ystäviä ja pääsevät samalle luokalle yläasteella.

Toivottavasti saadaan kuulla siitä toisestakin ideasta!

[Waulish]

Kineza7, voi että, olen tosi otettu siitä että valitsit minut ihailtavaksi Ihailijakaartissa! Ihana ja ilostuttava yllätys, ja onpa hauskaa, että olet tarttunut näihin kirjoituskurssilla työstämiini teksteihin.

Hienoa kuulla, että tämä pieni teksti onnistui herättämään muistoja ala-asteajoista. Kirjoittaessa oli jännää palata takaisin ala-asteen pihalle muistelemaan, millaista silloin oikein olikaan. Siksi tähän valikoituivat esimerkiksi skeittikengät, kun ne olivat oman lapsuuden hittijuttu. Nykylapsista en oikein tiedä, millaisia villityksiä heillä on.

Minäkin luulen, että taiteilija olisi säikähtänyt kahta kauheammin, jos kertoja olisi vain halunnut nähdä tämän luomuksia. Tällainen vaihtokauppa osoittaa ehkä enemmän vastaan tulemista ja vilpittömiä aikeita, kun on valmis raottamaan myös omaa sydäntään ja omia hengentuotoksiaan. Minäkin toivon, että tämä on uuden ystävyyden alku.

Kiitoksia kovasti piristävästä kommentista!

[hiddenben]

Voi apua, tunnistan niin hyvin tuon, että on idea, joka venyy valtavaksi, mutta deadline pakottaa muuttamaan suunnitelmat ja lopputulos on pieni siivu suurta kokonaisuutta Mutta hei, usein se toimii! Jos on aivan pakko valita, toimii ytimekkäämpi usein pitkää paremmin. Tämäkin oli aivan todella onnistunut, välitunnin mittainen pohdinta, jossa päästään asian ytimeen ja luodaan uuden ystävyyden alku - ja mikä voisi olla parempaa kuin se?

Oli hauskaa totutella tuohon se-puhutteluun. Sehän on niin nuorille kuin aikuisille luonnollinen asia puhua ihmisistä ja eläimistä se-pronominilla (vaikka itse yritän parhaani mukaan välttää sitä, koska se tuntuu esineellistämiseltä ), on edelleen haastavaa lukea tekstiä, jossa ihminen on 'se'. Mutta se toimii, ehkä eniten siksi, että tässä ollaan koulun pihalla ja peruskoulussa on tärkeää olla in ja puhua niin kuin monet muut. Samalla kertoja muodostuu lause lauseelta mielenkiintoisemmaksi, selkeästi omaa polkuaan kulkevaksi luovaksi tekijäksi, jonka ajatuksia on kiehtovaa saada lukea. Etenkin tästä pidin:

Mä seison koulun pihalla, rahisutan soraa kengänkärjellä ja yritän keksiä, miksen mä ole niiden mielestä nynny, vaikka vietän välituntini yksin ja vaeltelen pitkin pihaa kertomassa tarinoita itselleni. Johtuuko se siitä, etten mä kuljeta siitä merkkejä mukanani?

Etenkin tuo viimeinen lause oli kiinnostavasti ilmaistu ja tuntui jotenkin niin... tervetulleelta ajatukselta. Ihanaa, että joku nuori kyseenalaistaa, miksi jotakuta kohdellaan yhdellä tavalla ja toista toisella. Ja vielä hienompaa on se, että kertoja tarttuu tuohon kysymykseen ja haastaa oikeastaan koko ympäristönsä ottamalla omat merkkinsä mukaan. Mieli oikein hypähtää ilosta, kun saa lukea tällaisen kypsän nuoren toimintaa

Se tuijottaa jonnekin mun polviin, kunnes sen katse kiipeää varovasti ylemmäs. Kun se näkee mun ojennetun muistikirjan, sen silmänurkkiin kipristyy aavistus hymystä.

Oi että, tämä loppu oli ihan kultaa. Ilahdun tällaisista jutuista ihan mielettömästi, kun kaksi kaverusta löytää toisensa ja etenkin se, että he uskaltavat jakaa taiteensa, hymyilyttää. Toivottavasti saamme siis jossain vaiheessa lukea sen pitkänkin version! Tästä kohtaamisesta ja kokonaisuudesta lukisin mielelläni lisää Kiitos tästä! ♥

[Larjus]

Tekstin syntytarina on niinkin dramaattinen, että olin ehtinyt rakentaa tarinaa alkuperäisen ideani ympärille yli tuhannen sanan verran, kunnes kolme tuntia ennen palautuksen deadlinea lopulta totesin, että ei tule mitään ja on pakko vaihtaa suunnitelmaa. Toivottavasti joskus vielä saan alkuperäisenkin tarinan valmiiksi, mutta tähän hetkeen visio oli aivan liian kunnianhimoinen.

Fiilaan tätä 😅 Niin monet kerrat ollut joku huikea idea, mutta sitten se onkin ollut liikaa johonkin tiettyyn hetken, ettei vain kykene sitä silloin kirjoittamaan. Tsemppiä alkuperäisen tarinan kanssa! Toivottavasti sekin valmistuu aikanaan.

Tämäkin tarina oli oikein mukava, enkä huomannut tässä mitään epätoivoisuutta Se on jäänyt ihan vain sun ajatuksiin eikä päätynyt paperille. Heti ekojen sanojen aikana päädyin mielessäni vanhan ala-asteeni pihalle ja sinne jäin Kivoja nostalgisia muistoja tuli tästä, vaikkei tämä niitä oikeestaan muuten edes sivunnut. Tykkään tekemästäsi valinnasta tässä, että minäkertoja ei olekaan tarinan oikea päähenkilö, vaan painopiste on nuoressa taiteilijassa :3 Hänen kuvailunsa lisäksi musta oli mukava lukea noita kertojan ajatuksia siitä, millaisia kutosluokan pojista suurin osa on Sellaistahan se on siinä elämän varhaisessa murroskohdassa. Pidin myös siitä, miten kertoja pohtii itseään ja suhdettaan/eroaan toisiin poikiin ja "Hiireen". Ehkä se hänen miettimänsä syy on juuri se, ehkä ei. Toisten ajatuksista ei koskaan tiedä.

Tosi kiva tuo loppu, kun kertoja päättää lähestyä "Hiirtä" omien kirjoitustensa kanssa. Hyvä lähestymistapa tuo, että tarjoaa omia kirjoituksiaan luettavaksi, eikä ala vain pyytää näkevänsä toisen taiteiluja (koska se jos mikä säikäyttää). Avoin lopetuskin oli mun mielestä toimiva valinta, mut kuitenkin niin että vastaus aloitteeseen saatiin. Jäi semmonen odottavan positiivinen fiilis. Toivoittavasti tarinan hahmot saavat toisistaan ystävät :3

[Angelina]

Mä en tiedä kehtaanko edes kommentoida, koska siis tätä lukiessa mulle piirtyi mielikuva AU!Stonysta :'DD Toki "Hiiren" ulkonäölliset piirteet eivät ihan osu yksiin Steven kanssa, mutta muuten hänet oli jotenkin todella helppo kuvitella tuohon! Nuori Tony sitten taas sopi mainiosti minäkertojan rooliin - seurailemassa ensin sivusta, kiinnostumassa ja lopulta hieromassa ystävyyttä <3 Heh, mulla onkin tässä hetken ollut Marvelin kanssa hiljaisempaa kun aika ei ole tahtonut riittää ao3:n kahlaamiseen, mutta voihan siihen varmaan uppoutua uudelleen näinkin

Mutta tykkäsin tästä kyllä kovasti, erilaisuudesta ja ystävyydestä on aivan nappikuvaus ❤️ Kiinnostaisi kyllä, että millainen se pidempi visio on ollut - tästäkin saisi rakennettua vaikka mitä, vaikka toki tämä toimii tällaisenaankin. Tästä jäi hyvä mieli, ilahduin kun tekstin minäkertoja päätti jättää muiden kommentit ja tekemiset omaan arvoonsa ja lähti rohkeasti ystävystymään!