Noniin, päälle vuosi siinä meni, mutta saimme tämän yhteistarinamme taas rullaamaan eteenpäin, jee!
Nyt löytyy taas inspiraatiota ja ideoita jatkaa, eli katsotaan jos nyt saisimme kirjoitettua tämän loppuun asti (milloin se ikinä tulee olemaankaan...).
A/N: Suurin osa tästä luvusta on kirjoitettu jo silloin joskus aiemmin, mutta nyt muokattu enemmän julkaisukuntoon. Betani ja kirjoittajakumppanini mielestä suomeni on välillä koukeroista, mutta toivottavasti se ei haittaa lukemista
Tässä siis seuraava luku, jonka takauma vain kasvoi kasvamistaan.
5. Elämän tanssia
Julio
”Nuo sinun hiuksesi häiritsevät minua todella paljon”, huomautin Javierille syödessämme aamiaista.
”Minkä minä sille voin, että ne päättivät muuttua vaaleanpunaisiksi?” hän kivahti takaisin ja heristeli minulle puoliksi syötyä paahtoleipäänsä.
”En tarkoittanut väriä, vaan tuota pituutta”, sanoin ja katselin arvioivasti hänen tällä hetkellä sekaista vaaleanpunertavaa hiuskasaansa, joka peitti hänen korvansa näkyvistä ja tunki itsepäisesti Javierin kasvoille.
”Olen täysin tyytyväinen hiuksiini!” hän sanoi ja huitaisi hiuskiehkuran naamaltaan.
”Suostuisit nyt leikkauttamaan ne, olisit niin kiltti”, pyysin niin ystävällisesti kuin pystyin.
Javier katsoi minua epäillen, hän ei selvästikään ollut tottunut kuulemaan sellaista äänensävyä minulta. En ollut minäkään, joten päätin vaihtaa takaisin entiseen ja toimivampaan.
”Meillä vampyyreilla on tietty standardi hiusten pituudessa.” En tiennyt mitä selitin, mutta sanat vain tulivat automaattisesti suustani. Tajusin, että huijasin Javieria melkein huomaamattani. Hän oli niin kokematon, niin uusi tässä, että hänelle oli helppo sanoa melkein mitä tahansa ja hän uskoi sen. Jollakin kierolla tavalla se oli erittäin hauskaa. ”Kukaan ei voi luottaa vampyyriin joka peittää kasvonsa hiuksillaan. Sen takia on parasta pitää hiukset sopivan pituisina.”
Javier katsoi minua kummissaan ”On teilläkin oudot säädökset.”
Kohautin olkiani. ”Minkäs teet. Olemme noudattaneet samoja sääntöjä jo vuosisatojen ajat, joten parasta noudattaa niitä yhä.”
”Miten vanhanaikaista ajattelua”, Javier tuhahti.
”No leikataanko hiuksesi vai ei?” kysyin ennen kuin hän ehtisi vaihtaa puheenaihetta.
”Hyvä on... Ei kai tässä muukaan auta.”
”Hienoa! Odota hetki, niin haen sakset.” Samalla hetkellä kiisin huoneeseeni ja palasin takaisin saksien kanssa. Javierista se näytti kuin sakset olisivat vain ilmestyneet käteeni.
”Hei, en minä sanonut, että sinä saisit leikata hiukseni!” Javier sanoi pelästyneenä nähdessään sakset kädessäni.
”Etkö sinä luota minuun?” kysyin.
”Luota? Vampyyriin? Hah! Kaikkea sinä kysytkin. Miten kukaan voisi luottaa vampyyriin?”
Javier tuntui olevan hyvin sitkeä tapaus, hänen kouluttamisestaan ei tulisi kovin helppoa. Toisaalta se houkutti minua, hänessä olisi ainakin tarpeeksi haastetta.
”Kehtaatko oikeasti mennä parturiin tuon näköisenä, hiukset vaaleanpunaisina? Sinuthan naurettaisiin ulos sieltä”, huomautin.
Häntä ei selvästi innostanut ajatus lähteä julkisille paikoille näyttäen vapputunnelmiin jumittuneelta nuorukaiselta.
”Eikö minulla ole muita vaihtoehtoja?” hän kysyi masentuneesti.
”Voi tietenkin on!” vastasin ja hymyilin leveästi, jotta kulmahampaani varmasti näkyisivät. ”Voin kaapata sinulle parturin ja pakottaa hänet leikkaamaan hiuksesi. Sen jälkeen joutuisimme tietenkin tappamaan hänet, mutta saisimmepa samaan hintaan iltadrinkit. Miten olisi?”
”Ei! Missään nimessä ei! Hyvä on, leikkaa sitten hiukseni, ei tässä ole muutakaan vaihtoehtoa”, hän sanoi alistuneesti. ”Kunhan et leikkaa liian lyhyiksi.”
”Miksi minä nyt niin tekisin?” kysyin vakavalla äänellä, mutta en voinut estää suupieliäni nousemasta ylöspäin.
Supernopeuteni ansiosta minulla ei kestänyt kauaa leikata Javierin hiukset.
”Sitten vielä loppusilaus”, sanoin ja hain kylpyhuoneesta muotoilugeelin.
Tarkastelin Javierin hiuksia edestäpäin ja ennen kuin hän ehti väittää vastaan aloin muotoilla hänen hiuksiaan geelillä.
Hetken päästä olin valmis ja katsoin aikaansaannostani arvioivasti.
”No?” Javier kysyi varovasti yrittäen tulkita ilmettäni.
”Hyvä etten siepannut sitä parturia, hän ei olisi kuitenkaan saanut näin hyvää jälkeä aikaiseksi.”
Johdatin hänet eteiseen peilin eteen ja ojensin hänelle käsipeilin hiusten takaa katsomista varten.
Hetken hän vain tuijotti kuvajaistaan liikahtamatta. Sitten hän ryntäsi lähemmäs peiliä ja tutki hiuksiaan tarkemmin. Hän näytti olevan vaikuttunut aikaansaannoksesta ja niin olin minäkin. En ollut koskaan leikannut kenenkään hiuksia (päätin olla mainitsematta siitä Javierille), joten lopputulos oli yllättävän hyvä. Hiukset eivät enää yltäneet hänen niskaansa ja edestä ne oli leikattu sivuamaan viistosti hänen kasvojaan. Geelillä muotoilin hiukset pysymään järjestyksessä niin, etteivät ne jatkuvasti tunkisi Javierin tielle. Nyt näin ensimmäistä kertaa Javierin silmät kunnolla. Katsoin niitä peilin kautta hänen yhä tutkiessa suuren muutoksen kokeneita hiuksiaan. Hänen siniset silmänsä olivat hyvin vaaleat, ikään kuin ne olisivat haalistuneet ajan kuluessa. Muistan kiinnittäneeni joskus huomiota niiden sinisyyteen, silloin olin ajatellut niiden näyttävän taivaansinisiltä. Sitten tajusin mistä oli kyse. Tietenkin, olisihan minun pitänyt ymmärtää se heti. Samoin kuin hänen hiuksensa, hänen silmänsäkin kokivat muutoksia. Omat silmäni olivat olleet ruskeat ennen muuttumistaan hopeisiksi. En ollut varma symboloiko silmien värikin jotain vampyyreilla, sillä en ollut kovinkaan perehtynyt vampyyrien ulkonäkömuutoksiin.
”Mitäs sanot?” kysyin, kun Javier ei tuntunut saavan silmiään irti peilikuvastaan.
”Ne ovat hienot”, hän sanoi katsoen minua peilin kautta ”Kiitos.”
Näin hänen silmistään, että hän tosiaan tarkoitti sitä ja se sai minut hyvilleni. Maailmassa oli harvoja asioita, jotka vaikuttivat minuun sillä tavalla, joten ehkä Javier loppujen lopuksi teki minulle hyvää.
”Yksi juttu...” Javier sanoi hieman epävarmasti ja kääntyi katsomaan minua.
”Niin?”
”Sinun täytyy opettaa minulle, miten saan hiukseni muotoiltua näin”, hän sanoi.
”Tietenkin opetan. Enhän minä voi aina olla laittamassa hiuksiasi”, virnistin ja iskin silmää.
Javier tuntui piristyvän huomattavasti saatuaan hiuksensa järjestykseen. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta en voinut olla huomaamatta muutosta hänen mielialassaan. Hän melkein tanssahteli ympäri asuntoa.
”Haluatko kuunnella musiikkia?” kysyin hänen nojaillessa kirjahyllyyni.
”Tietenkin!” hän riemastui ”Millaista musiikkia sinulla on?”
”Saat kuulla”, sanoin.
Hain komerosta cd:itä, joilla oli mielimusiikkiani ja palasin ne mukanani stereoiden luokse. Laitoin ensimmäisen levyn soimaan ja menin takaisin sohvalle istumaan.
”Tätäkö sinä kutsut musiikiksi?” Javier kommentoi mielestäni kaunista pianomusiikkia. ”Kuinka monta vuosisataa vanhaa tämä oikein on?”
”Älä aloita tuota!” varoitin häntä kääntäen pääni hänen suuntaansa ja katsoin häntä varoittavasti.
”Sanoin vain rehellisen mielipiteeni”, Javier väitti vastaan ja ennen kuin ehdin kinastella enempää, hän meni huoneeseeni.
Tuhisin itsekseni sohvalla ajatellen, miten joku voi noin röyhkeästi pilkata lempimusiikkiani. Ihmiset eivät vain tajunneet hyvän musiikin päälle.
Javier palasi huoneestani mukanaan joitakin cd-levyjä.
”Otin kotoa mukaan omaa lempimusiikkiani. Haluatko kuulla?”
”Hmph. Laita sitten...”
Javier laittoi omaa musiikkiaan soimaan ja se oli jotakin aivan muuta kuin olin odottanut. Ajattelin hänen kuuntelevan samanlaista musiikkia kuin mitä muutkin sen ajan nuoret kuuntelivat. Sitä oli kantautunut korviini ohi ajavista autoista järjettömältä kuulostavana bassojumputuksena. Javierin soittama musiikki oli kuitenkin rauhallista, hillittyä ja omalla tavallaan kaunistakin.
”Mitä tämä musiikki on?” kysyin katseltuani hetken stereoiden luona silmät kiinni seisoskelevaa Javieria. Hänelle tämä musiikki selvästi oli hyvin tärkeää.
”Tanssimusiikkia... Rumbaa”, hän vastasi yhä silmät kiinni ja alkoi liikkua vähän musiikin tahdissa.
Katselin häntä miltei lumoutuneena. Vaikka hän ei liikkunut paljoa, häntä ei voinut olla katsomatta. Hänen vartalonsa pienetkin liikkeet näyttivät vaikuttavilta, kun hän teki ne hallitusti ja taitavasti.
”Tanssitaanko?” hän kysyi kuiskaten, kuin varoen häiritsemästä rauhallista musiikkia.
Hänen silmänsä olivat yhä kiinni ja hän liikkui musiikin mukana. En ollut varma, oliko hän kysynyt mitään vai olinko kuvitellut koko kysymyksen.
Sitten hän otti muutaman tanssiaskeleen luokseni, avasi silmänsä ja kysyi ”No?”
”En minä osaa tanssia!” sanoin kauhuissani ajatuksesta. ”Ja miksi minä nyt sinun kanssasi tanssisin?”
Hän hymyili vähän. ”Kaikki osaavat tanssia. Etkä luultavasti saa minua parempaa tanssittajaa muutamaan vuosisataan. Tule nyt.”
Javier ojensi kätensä minua kohti.
Onneksi kukaan ei näe minua nyt, ajattelin tarttuessani Javierin käsistä kiinni.
Hän veti minut luokseen ja asetteli käteni tanssiotteeseen.
”Mitä minun täytyy tehdä?” kysyin hänen alkaessa liikkua.
”Kuunnella minua. Herranjestas, vampyyri, etkö sinä ole koskaan tanssinut?”
”Olen”, sanoin painokkaasti, jotta hän ei alkaisi käydä liian määräileväksi. ”Mutta siitä on kaksisataa vuotta ja se oli hyvin erilaista kuin tämä.”
Nousen ulos hevosvaunuista ja huomaan juuri ajoissa väistää vesilätäkön, jonka vierelle kuski oli pysäköinyt ajoneuvon. Varmasti teki sen tahallaan, ajattelen katkerana. Nostan verenpunaista maahan ulottuvaa viittaani aavistuksen ylöspäin, ettei sekään likaannu ja lähden lähestymään valkoista massiivista kartanoa muiden kutsuvieraiden joukossa. Suurin osa muusta väestä on ihmisiä, mutta tiedän joukossa olevan myös muita vampyyreita, pystyn haistamaan heidät kaupungin likaisen hajun ylikin. Luulen muiden vampyyrien tulleen paikalle tällä kertaa vain nauttimaan vapaa-ajastaan, eikä metsästämään, sillä tällaisessa julkisessa tapahtumassa ihmisten kuoleminen olisi hyvin riskialtista toimintaa enkä usko vampyyrien haluavan sellaista näkyvyyttä. Jotkut vampyyrit halveksivat ihmisten kanssa toimimista muussa kuin ruokamielessä, mutta hyvin luoduista suhteista ihmisiin on usein paljonkin hyötyä. He tietävät sen, mutta ovat liian ylpeitä myöntämään sitä.
Nousen jykevät portaat suurille parioville, jossa palvelijat toivottavat tulijat lämpimästi tervetulleiksi. Astuessani sisään kartanoon minua vastaan löyhähtää lämmin suurimmalta osin ihmisiltä tuoksuva ilma sekä kynttilöiden käry. Osa väestä on jäänyt ala-aulaan tapaamaan tuttaviaan ja vaihtamaan näiden kanssa kuulumisia ja ilman täyttää puheensorina, joka moninkertaistettuna vampyyrinkuulolleni saa minut melkein kääntymään takaisin tulosuuntaani. Minut kuitenkin pysäyttää tuttu huudahdus: ”Juliano!” Tunnistan äänen ja haistan ilmassa puhujan vampyyrinhajun.
”Claudius”, totean vähemmän hilpeästi kuin hän sanoi nimeni. Olemme olleet ystäviä jo puolisen vuosisataa, mutta en voi olla ihmettelemättä pitkään jatkunutta ystävyyttämme, sillä olemme kuin yö ja päivä, joista minä olen luonnollisesti se yö. Claudius on äänekäs, hilpeä ja teatraalinen. Hänen mielestään on uskomatonta, miten joku niin nuori kuin minä voi olla niin hapan ja piikittelevä. Minä en koe itseäni sellaisena, olenhan vain realisti ja sanon mielipiteeni ääneen. Mitä hyötyä minulle on kaunistella asioita, jotta minusta pidettäisiin? En minä halua, että minusta pidetään.
”Miten vanha korppi on eksynyt tänne verellisten seuraan?” hän kysyy ja läimäisee minua tuttavallisesti olkapäähän.
Vilkaisen ympärilleni, ettei kukaan vain kuullut Claudiuksen käyttämää sanaa.
”Päätin, että joskus on hyvä viettää aikaa muiden ihmisten
seurassa”, painotan tiettyjä sanoja, jotta hän ymmärtäisi olla puhumatta niin vampyyrimaisesti.
Claudius nauraa iloisesti kuin olisin sanonut hyvänkin vitsin. En tosin usko, että hän on kuullut minun koskaan kertovan vitsiä.
”Älä viitsi pihdata minulta totuutta, vanha kaveri. Et sinä tänne ihan huviksesi tule ihmisten keskelle juttelemaan turhia. Etsitkö iltapalaa?” Claudius kohottaa katseensa ja on etsivinään ihmisten joukosta jotakuta herkullisen näköistä.
”Claudius!” ärähdän, enkä todellakaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Madallan ääntäni, jotta lähellä seisoskelevat ihmiset eivät kuulisi sanojani. ”Yrittäisit käyttäytyä kuin ihmiset. Sitä paitsi olet väärässä, en ole täällä metsästämässä.”
”Miksi sitten…?” hän aloittaa, mutta nähdessään sulkeutuneen ilmeeni hän tietää, ettei saa minusta selityksiä irti vaikka kuinka kinuaisi niitä. Tiedän, että hän on halkeamaisillaan uteliaisuudesta saada tietää syyni olla siellä, mutta juuri se tuokin minulle kieroa mielihyvää.
”No, oli miten oli, mukavaa nähdä sinua pitkästä aikaa!” hän laittaa toisen kätensä hartioilleni alkaen johdattaa minua eteenpäin ihmisjoukossa. Ennen kuin kukaan ehtii nähdä läheisyyttämme kiskaisen voimalla, ehkä turhankin voimakkaasti, sillä Claudius älähtää, hänen kätensä alas ja lähden harppomaan eteenpäin jo nyt turhautuneena ystävääni. Kuulen Claudiuksen seuraavan minua hyräillen hiljaa itsekseen jotakin hilpeää sävelmää. Huomaan käveleväni kohti salia, josta kuuluu orkesterin soittamaa musiikkia. Tunnistan kappaleen samaksi, jota Claudius yhä hyräilee ja ihmettelen hänen kuuloaan, joka on tarkempi kuin minulla, sillä en ollut kuullut musiikkia aulaan asti, kuten hän selvästi oli. Astumme sisälle saliin, jossa on juuri menossa vauhdikas tanssi. Miehet ja naiset hyppivät tanssiaskeleiden mukaisesti lähes kaikki hymyillen toisilleen. Tuhahdan heidän yksinkertaiselle riemulleen ja kuten saatoin jo arvata, Claudius on heti vierelläni lähes mustat silmät samaa iloa hehkuen katselemassa tanssijoita.
”Kun olet vaivautunut tulemaan tänne asti, etkö voisi samalla viihdyttää itseäsi muutamalla tanssilla?” hän kysyy iloisesti.
Katson häntä toinen kulmakarva epäilevästi kohotettuna; täytyisi hänen tuntea minut niin hyvin, että saan viihdytystä jostakin aivan muusta kuin tanssimisesta.
”Hei, kampauksesi on vinossa”, Claudius sanoo äkkiä ja meinaa jo koskea hiuksiini, toisin sanottuna valkoiseen peruukkiini, joka kätkee alleen yleensä niin tehokkaasti erottuvat violetit hiukseni.
”Hyvä on, minä menen mukaan seuraavaan tanssiin”, murahdan ystävälleni, jotta pääsisin hänestä hetkeksi eroon. Joko minusta on tullut kärsimättömämpi tai sitten Claudius on muuttunut ajan myötä rasittavammaksi, sillä tuntuu, etten kestä häntä enää hetkeäkään. Suoristan peruukkiani nopeasti ja lähden eteenpäin.
Pujottelen ihmisten joukossa ja etsiskelen laiskasti katseellani naista, joka miellyttäisi minua ulkoisesti. En todellakaan ole innokas tanssija, mutta ei kai siitä kerran vuosisadassa haittaakaan ole. Ja luultavasti naisten seura tekee välillä hyvää muunakin kuin päivällisenä. Löydän väkijoukosta tummahiuksisen naisen, jonka ilme on varmaankin melko samankaltainen kuin minulla: tylsistynyt, turhautunut. Hänen vierellään on kaksi muuta naista, jotka juttelevat nopeasti keskenään jättäen ystävänsä täysin huomiotta. Kiinnitän naisen katseen itseeni katsomalla häntä silmiin. Näen hänen hämmentyneen katseensa, kun hän huomaa hopeaiset silmäni ja hän painaa katseensa alas, mutta ehdin huomata hänen punastuneen. Yritän estää virnistystä leviämästä kasvoilleni, ehkä nautin tästä sittenkin jollakin tavalla. Ollessani aivan naisten vieressä myös keskenään jutelleet naiset huomaavat minut ja niiaavat kohteliaasti kolmannen naisen niiatessa myös, katse yhä lattiaan painettuna. Kumarran heille kaikille kevyesti ja kysyn tummalta naiselta:
”Saisinko seuraavan tanssin kanssanne?”
Nainen nostaa arasti katseensa minuun ja huomaan hänen olevan nuori. Veri kiertää yhä voimakkaasti hänen poskillaan saaden vatsani kurahtamaan. Lähetän äänettömän käskyn vatsalleni pitää mielipiteensä ominaan ja saatuani naisen suostumuksen lähden viemään häntä tanssialueelle. Kuulen kuinka naisen ystävät jäävät kuiskimaan meidän peräämme (”Näitkö hänen silmänsä! Ne olivat kuin hopeaa!” ”Olisin varmastikin pyörtynyt, jos hän olisi pyytänyt minua tanssimaan! Annabelle on onnekas!”)
”Oletteko nauttineet juhlista?” kysyn kohteliaisuudesta. Tiedän tällaiset turhat kuulumisien kyselyt välttämättömiksi, mutta mieleni tekisi olla piittaamatta niistä. Yleensä käsitellessäni naisia en kysele kohteliaasti olisiko heistä mukavaa, jos naukkaisin heistä pienen drinkin.
”Kyllä, kiitos. Täällä on ollut erittäin mukavaa”, nainen vastaa melko värittömällä äänellä, josta päättelen hänen tulleen paikalle vain ystäviensä raahaamana.
Jatkamme kohteliasta sananvaihtoa kumpikin yhtä selvästi tympääntyneenä siihen. Onneksi edellinen tanssi loppuu pian, joten menemme tanssilattialle odottelemaan seuraavaa tanssia. Orkesteri alkaa soittaa ja kiitän vampyyrien jumalia siitä, ettei kappale ole samanlainen hilpeä sävelmä kuin edellinen, sillä en olisi halunnut kuvitella itseäni hymyilemässä kuin idiootti pomppiessani tanssiaskelin tumman naisen ympärillä. Katsoessani naista rauhallisen tanssin alkaessa mietin, ettei hänkään olisi luultavasti osannut arvostaa iloista tanssia minua enempää. Väistämättä minua alkaa kiinnostaa tuo melankolinen ihmisnainen.
Tanssi loppuukin yllättävän pian, aiemmin kuin olisin luullut. Saatan naisen takaisin paikalleen ja kiitän häntä tanssista. Huomaan hänen ystäviensä luovan vuoronperään ystäväänsä ja minuun kiinnostuneita katseita. En voi myös olla huomaamatta heidän silmissään kateellisuutta ja pientä toivoa siitä, että seuraavaksi pyytäisin jompaakumpaa heistä lattialle. Se tosin on turha toivo, sillä he molemmat näyttävät aivan liian elämäniloisilta minun makuuni. Luon vielä viimeisen pitkän, ehkä liiankin pitkän, katseen tummaan naiseen ja poistun sitten paikalta tällä kertaa etsien Claudiusta.
Häntä ei kuitenkaan näy lähettyvillä, joten menen seisoskelemaan salin oven vierustalle ja katselen ihmisiä. Mieltäni kuitenkin häiritsee, kun en saa päästäni pois kuvaa tumman naisen kasvoista. Yritän työntää hänet pois mielestäni, mutta se ei onnistu. Ärähdän turhautuneena saaden ohikulkevan miehen hypähtämään järkyttyneenä askeleen kauemmas minusta. Luovutan ja alan etsiä katseellani kiehtovaa naista. Näen hänen ystävänsä yhä samassa paikassa, mutta tumma nainen ei ole enää siellä. Mietin lähtisinkö etsimään häntä muualta rakennuksesta, kun Claudius pölähtää jostakin paikalle.
”Nautitko tanssista?” Claudius kysyy leikittelevästi.
”Nautin, kiitos kysymästä”, vastaan yllättäen hänet täysin.
”Mutta… ethän sinä pidä…” Hän vaikenee nähdessään katseeni. Yritän yhä paikallistaa naista. ”Ah, se nainen. Myönnän, hän oli kyllä harvinaisen kaunis, teit hyvän löydön.”
”Mmh”, mutisen hänelle vastauksen.
Samassa haistan tutun tuoksun oven suunnalta ja kääntyessäni katsomaan taakseni huomaan kauniin, tumman naisen purjehtivan sisään saliin. Olen jo ottamassa askelen häntä kohti, mutta sitten huomaan hänen seuralaisensa. Aivan hänen vierellään, hyvin lähellä häntä itse asiassa, kulkee mies, jonka vauraudesta ei ole epäselvyyttä. Hänen vaatteensa ovat arvokasta materiaalia ja hän näyttää hyvin tyytyväiseltä itseensä. Mies katselee ihmisiä pää pystyssä ja nainen askeltaa hänen vierellään näyttäen paljon epävarmemmalta. Nainen vilkuilee sivuilleen ja näin tehdessään huomaa minut. Hänen katseensa pysyy minussa hetken ja olen aistivinani siinä jotakin, ehkä uutuudenviehätystä tai kaipuuta erilaiseen elämään? Sitten hän kääntää katseensa lattiaan ja seuraa miestään tämän jatkaessa matkaansa.
Claudiuksen katse oli samassa suunnassa kuin minulla ja hän huomasi kaiken saman kuin minäkin. Kerrankin hänen katseessaan ei ole sitä ärsyttävää ylipirteyttä, vaan aitoa pahoittelua. Hän taputtaa minua lohduttavasti hartialle, enkä tällä kertaa estä häntä.
Siitä oli niin kauan, kun viimeksi olin tuntenut minkäänlaista kiinnostusta ketään kohtaan.”Ei se haittaa, vaikka tanssimisestasi on kauan”, Javier sanoi hymyillen. ”Sinun täytyy vain kuunnella minua, niin kaikki sujuu hyvin.”
Hän alkoi tanssittaa minua hitaasti. Minun oli vaikeaa yrittää ”kuunnella” häntä, olisin halunnut tanssia niin kuin itse halusin.
”Tämä ei onnistu, jos me molemmat viemme. Joten ole hyvä ja kuuntele minua, seuraa liikkeitäni omalla vartalollasi”, Javier sanoi.
Huokaisin ja meinasin jo luovuttaa koko tanssimisen kanssa. Silloin hän veti minut lähemmäs itseään, niin että tunsin hänen vartalonsa omaani vasten. Jännityin välittömästi äkillisestä läheisyydestä hänen kanssaan, sillä tunsin hänet aivan kokonaan minua vasten. Tunsin jokaisen hänen liikkeensä ja vartaloni alkoi automaattisesti seurata mukana. Kun hän otti askeleen, astuin minäkin. Näin tanssimme alkoi pikkuhiljaa sujua paremmin ja pystyin rentoutumaan hieman.
Kappale vaihtui, mutta onneksi rytmi pysyi samana. Javier alkoi kuiskailla laulun sanoja kappaleen mukana.
Hämmästyin kuinka helposti tanssi lopulta sujui. Minun ei tarvinnutkaan tehdä kovin paljoa, kun vain kuuntelin Javierin liikkeitä. Itse asiassa tanssiminen ei ollutkaan hullumpaa.
”No, mitäs pidit?” Javier kysyi irrottaen otteensa minusta.
”Menetteli”, myönsin vastentahtoisesti. Toivottavasti hän ei ollut huomannut kuinka paljon olin nauttinut hänen kanssaan tanssimisesta.
”Se on jo hyvä alku. Minustakin se oli mukavaa.”
Hän meni istumaan nojatuoliin ja painoi silmänsä kiinni nauttien musiikista. Annoin hänen olla rauhassa omissa ajatuksissaan, joten menin istumaan sohvalle ja tarkastelin häntä sieltä.
