Ikäraja: S
Tyylilaji: jouluinen fluffyinen höpsöttely
Fandom: Harry Potter
Paritus: Mandy Brocklehurst/Blaise Zabini
Kirjoittajalta: Onko liian myöhäistä julkaista jouluficci? Ei kai. Ai on? Shhh!
Syksy on ollut mulle kirjoittamisen kannalta aivan surkeaa aikaa johtuen joko kaameasta työstressistä tai siitä, että olen kaiken vapaa-aikani pelannu Red Dead Redemption 2:sta. :'--) Tulipa kuitenkin idea kirjoittaa vähän jouluista höpsöttelyä Mandystä ja Blaisesta (feat. herra Ollivander, ofc). Ihanaa joulun aikaa ja uutta vuotta kaikille finiläisille, ja ihan erityisesti Umpparin lukijoille! <3
Sydämen valtakuntaan kulkematta lähtöruudun kautta
1
Sauvapuodin näyteikkunan omaleimainen tyyli oli vuosikymmenten aikana hiottu askeettiseen täydellisyyteensä, kuten herra Ollivander mielellään muistutti. Mandy ei pitänyt hienovaraisuutta ja vähäeleisyyttä yhtä suuressa arvossa, vaan katseli kaihoten, kuinka Viistokujan muut näyteikkunat puettiin yksi kerrallaan jouluasuun. Matami Malkinin kaapupuodin ikkunassa kimalsivat punaiset paljetit, Lurppuluomen pöllökeskus oli lumottu muistuttamaan lumista kuusimetsää, ja Weasleyn Welhowitsit mainostivat räjähtäviä tonttuja. Enää Mandy ei vaivautunut ehdottamaan, että sauvapuotikin koristeltaisiin jouluksi, sillä Ollinvaderin äkäinen saarna kaupallisesta hömpötyksestä ja turhanaikaisesta roskasta oli hänellä yhä tuoreessa muistissa.
Joulukuun ensimmäisenä päivänä Mandy oli sen keksinyt: Ollivander tuskin huomaisi, jos hän lisäisi ikkunaan koristeen kerrallaan. Totuus kun oli, ettei vanha sauvaseppä enää kaihiltaan nähnyt puodin hämärämpiin nurkkiin. Joka aamu Mandy pyyhki pölyt, pöyhi samettityynyn, kiillotti jalopuisen taikasauvan pellavaöljyllä – ja asetti vaivihkaa aina uuden joulukoristeen ikkunaan. Ensimmäiset koristeet – nukkavierut tontut ja siipirikot enkelit – hän löysi vanhempiensa vintiltä, mutta pian hän jo suunnitteli asetelmaa ruutupaperille ja hikoili tavaratalon jouluryysiksessä täydellistä Petteri Punakuonoa etsiessään. Hän veti mustan verhon visusti kiinni perässään, mutta ikkunan takaa kantautuva ihastunut kuiskutus kertoi, ettei hänen vaivannäkönsä ollut jäänyt huomaamatta.
Koitti jouluaatto, ja kokonaisuuden viimeistelläkseen Mandy päätti ripustaa ikkunaan kultaisen tähden. Vaikka hän kuinka hyppi ja pomppi, jäi ikkunankarmi sormenmitan päähän. Hän huojui ikkunassa vaarallisen näköisesti varpaisillaan ja oli kaatua, kun kuuli selkänsä takaa lakonisen äänen:
”Jos olisin sinä, käyttäisin taikaa tai vähintäänkin jakkaraa.”
Mandy asetteli kasvoilleen sopivan syyllisen ilmeen ennen kuin kääntyi. Ollivander seisoi ikkunan edessä ja nojasi kävelykeppiinsä. Hänen ilmeensä oli stoalaisen tyyni, mutta kaihikaan ei täysin peittänyt silmien huvittunutta pilkettä. Vanhus näpäytti sauvaansa, ja jakkara liihotti lattian poikki Mandyn jalkojen juureen.
Tähti kieppui lankansa varassa, ja kun valo osui siihen, heijastui tummalle lankkulattialle kultaisia säteitä. Mandy astui alas jakkaralta. Hän avasi suunsa selittääkseen, mutta Ollivander vaiensi hänet alkuunsa kättään heilauttamalla. Joukko pieniä velhoja ja noitia pysähtyi ihailemaan näyteikkunaa. Ollivander vilkutti heille iloisesti.
”Kuvittelitko todella, että täällä tapahtuu mitään minun huomaamattani?” vanha velho kysyi. ”Sitä paitsi, sinä olet aika kovaääninen tontuksi.”
2
”Kinkkua vai kalkkunaa? Kuorrutettua vai täytettyä?” kysyi rouva Brocklehurst ja tiiraili kohmeisen lasin läpi pakastealtaaseen. Hänen takanaan Mandy nojasi tympääntyneenä ostoskärryihin. Marketin soittolistaan oli valittu joululauluista imelimmät, ja huppuun tarttunut räntä, jonka muuttumista lumeksi koko Lontoo odotti, norui sulaessaan ikävästi kauluksen alle. Mandy oli lähtenyt äitinsä mukaan ostoksille täysin vapaaehtoisesti, mutta loisteputkien alla, tuskanhiki kainaloissa hän huomasi taantuvansa naljailevaksi teiniksi, ja äiti puolestaan kiukkuiseksi mutsiksi.
”Äh, äiti, hällä väliä. Mitä tahansa teetkin, tekee herra Pinkerton sen kuitenkin paljon paremmin”, hän sanoi ja raaputti peukalonkynnellään ”Sulje Ovi, Säästä Energiaa” -tarraa.
”Sinä se sitten osaat olla kannustava”, hänen äitinsä tuhahti ja kalautti kärryn pohjalle jäisen kalkkunan.
Blaise oli kutsuttu Brocklehurstien joulupäivälliselle, ja aivan viime päiviin asti äiti oli suhtautunut asiaan rennosti. Sitten hänen päässään oli naksahtanut, eikä hän ollut muuta tehnytkään kuin selannut kuumeisesti ruokalehtiä. Tottahan toki Mandy ymmärsi, mistä oikeasti kiikasti.
”Olet itse sanonut, että minussa yhdistyvät sinun ja isän huonot puolet, joten tuskin mikään voi Blaisea enää järkyttää”, Mandy sanoi sävyyn, jonka oli kai tarkoittanut lohduttavaksi. Äiti loi terävän katseen kelmeiden, kelmuun käärittyjen kanalintujen yli.
”Olenko minä muka sanonut niin?”
”Ainakin olet joskus ajatellut niin, siitä olen varma”, Mandy huokaisi ja väisti keski-ikäistä miestä, jonka ostoskärryihin oli ahdattu niin korkea keko ostereita, ettei tämä nähnyt eteensä.
”Juuri nyt olen kyllä vaarallisen lähellä”, äiti mutisi. Otsaryppyjen kaltevuuskulmasta Mandy luki, että lähestyttiin äidin sietokyvyn rajoja. Nuorempana hän olisi painanut päälle, mutta nyt hän päätti hellittää. Toppavaatteet kahisivat, kun hän kietoi kätensä äidin ympärille.
”Minä rakastan häntä ja minä rakastan teitä – mikä siis voisi mennä vikaan?”
3
Mandy puristi shampanjalasin hoikkaa jalkaa kuin talismaania, jonka oli määrä suojella häntä vieraassa valtakunnassa. Rouva Zabinin joulujuhliin kutsuttujen kuuluisuuksien joukossa oli ehta vampyyrikin, mutta Mandy pelkäsi enemmän ihmiskasvoisia verenimijöitä ja syöjättäriä. Kaikeksi onneksi useimmat vieraat jättivät hänet rauhaan siinä vaiheessa kun tajusivat, ettei hän ollut millään muotoa silmäätekevä.
Shampanjanloput roiskahtivat mekon rinnukselle, kun joku kiskaisi häntä käsivarresta.
”Mandy!” Rouva Zabinilla oli omintakeinen tapa sanoa hänen nimensä: aivan kuin tämä olisi pyöritellyt suussaan jotakin makeaa, joka yhtäkkiä osui ikävästi vihlaisten hampaaseen laitettuun paikkaan.
”Ihanat juhlat, rouva Zabini”, Mandy sanoi ja lähti maireasti hymyillen mukaan leikkiin, jossa kumpikin teeskenteli pitävänsä toisesta. Hänen ei tarvinnut valehdella kehuessaan koristeluita, joita upeampia hän ei ollut kuunaan nähnyt. Portaikot ja patsaat oli koristeltu tuoksuvin havuköynnöksin, ilmassa leijui sadoittain kynttilöitä, ja salin keskellä kohosi valtava joulukuusi, jonka jokainen neulanen oli kullattu yksitellen. Joulupallot säihkyivät, ja niiden sisällä olevat keijut hoilottivat a cappella -sovituksia joululauluista aina, kun joku käveli riittävän läheltä.
”Oletko nähnyt Blaisea?” rouva Zabini kysyi ja heilautti kärsimättömänä kättään niin, että Mandyn päälle ropisi kultaisia paljetteja. ”Haluan esitellä hänet eräälle monacolaiselle prinsessalle. Tyttö on puoliveela, koulunsa priimus ja keksi kuusi tapaa hutsunmunankuorien kierrätykseen ennen kuin täytti kaksikymmentä!”
”Mieletöntä”, Mandy sanoi vaisusti. ”Kerron hänelle heti, kun näen hänet.”
Hän ei ollut nähnyt Blaisesta vilaustakaan sen jälkeen, kun tämä oli tunti sitten kadonnut suklaasammakkokorteista tuttujen kasvojen mereen. Ehkä tämä oli jo löytänyt prinsessan ja oli parhaillaan puolimatkassa Monacoon.
Blaisen äidistä eroon päästyään Mandy antoi lumotun haarniskan täyttää lasinsa. Hän päätti lähteä katsomaan, tarvitsisiko herra Pinkerton apua tiskaamisessa. Eteisaulassa hän ohitti luutakomeron.
”Pssst”, kuului ovenraosta.
Mandy ähkäisi hämmästyneenä löytäessään Blaisen kyyristelemästä komeron nurkasta luudanvarsien ja pölyrättien keskellä.
”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi, kun velho viitoi hänet kömpimään peremmälle.
”Lapsena tulin aina tänne piiloon, kun äidillä oli juhlat”, Blaise tunnusti ja teki tilaa niin, että Mandy mahtui istumaan hänen viereensä.
”Äitisi haluaa esitellä sinut jollekin prinsessalle”, Mandy sanoi. Hän puhalsi vanhan Puhtolakaisun harjakset kasvoiltaan.
”Äh, taasko?” Blaise tuhahti. ”Hän ei tajua, että minun sydämeni valtakuntaan mahtuu vain yksi hallitsija”
Mandy tirskahti.
”Sinä olet juonut liikaa shampanjaa.”
”Tai ehkä sinä olet juonut liian vähän”, Blaise sanoi ja painoi hänen huulilleen juovuttavan suudelman.
4
Mandya sapetti, että omien vanhempien perinnöttä jättämisellä ei ollut uhkauksena kummoistakaan painoarvoa. Jotain sen suuntaista olisi ansainnut hänen äitinsä, joka oli päättänyt rikkoa heidän ikiaikaiseksi tarkoitetun sopimuksensa siitä, että jouluna ei enää pelattaisi Monopolia. Äidin silmät olivat kiiltäneet kuin väärä raha, kun hän parin sherrylasillisen jälkeen oli ehdottanut peliä. Blaise ei ollut ymmärtänyt kurkunleikkaus-eleitä, joita Mandy oli tehnyt äitinsä selän takana. Tietenkään velho ei voinut vastustaa tilaisuutta kiinteistökeinotteluun, luihuinen kun oli.
Peliä oli kestänyt toista tuntia, ja sekä Mandy että hänen isänsä olivat ajautuneet konkurssiin. Äiti ja Blaise olivat tuskin huomanneet, kuinka häviäjät olivat kadonneet keittiöön.
”Ainakaan sinun ei tarvitse olla huolissasi siitä, hyväksyykö äitisi hänet”, isä sanoi ja kaatoi tonic-vettä ginilaseihin.
”Ja entäs sinä sitten? Täytyykö minun olla huolissani sinusta?” Mandy kysyi.
”Se riippuu… Onko hän aina yhtä tarkka puhtaudestaan, vai pelkääkö hän jästipöpöjä?”
Mandy hymyili lasin reunaa vasten.
”Voin vakuuttaa, että siinä ei ole mitään henkilökohtaista.”
Vitseistä viis, Mandy oli helpottunut. Siitä hänellä ei ollut ollut epäilystäkään, etteikö Blaise käyttäytyisi moitteettoman kohteliaasti. Tuntui kuitenkin hyvältä nähdä, että velho tuntui aidosti viihtyvän hänen vanhempiensa seurassa.
He vaikenivat kuuntelemaan olohuoneesta kantautuvaa tuskaista parkua.
”Voiko olla, että kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen saan vihdoin tietää, onko äitisi hyvä vai huono häviäjä?”
”Siltä näyttää”, Mandy tirskahti.
Hetken kuluttua hänen äitinsä pyyhälsi huoneeseen. Kehenkään vilkaisematta hän marssi jääkaapille ja kaatoi itselleen ison lasin vettä. Hän puristi lasia tarpeettoman kovasti ja kulautti sen kerralla tyhjäksi. Se rauhoitti häntä kai sen verran, että hän saattoi kohdata Mandyn ja aviomiehensä, jotka tekivät parhaansa pitääkseen ilmeensä peruslukemilla.
”Ensi jouluna pelataan jotain muuta”, äiti tuhahti.
Mandyn isä iski silmää Blaiselle, joka nojasi ovenpieleen säyseästi hymyillen.
”Tervetuloa perheeseen, Blaise.”
5
Mandy tuskin jaksoi laittaa jääkaappiin kalkkunarullaa, jonka rippeet äiti oli eteisessä hänelle tuupannut, ennen kuin kellahti sängylleen. Blaise makasi jo vatsallaan voimattomana kuin ajotielle hyytynyt kastemato.
”Muistuta minua ensi vuonna, että kolme annosta jouluvanukasta on yksinkertaisesti liikaa”, Mandy ähkäisi.
”Muistuta sinä minua, että kahdeksan konvehtia on se raja, jonka jälkeen ne kaikki maistuvat ihan samalta.”
”Miten sinä voit maata noin päin? Minun vatsani tuntuu siltä, että se räjähtää ihan kohta.”
”Kääntyisin, jos se ei vaatisi niin paljon vaivaa”, Blaise mutisi päiväpeittoa vasten.
Mandy oli ostanut kynttilöitä ja punaiset alusvaatteet, mutta ne olivat kaikki yhä pakkauksissaan vaatekomeron hyllyllä.
”Minulla on sinulle lahja, mutta en jaksa nousta.”
”Ei se mitään. Tässä on kaikki, mitä tarvitsen”, Blaise sanoi. Hän ojensi kättään tarkoituksenaan kai silittää Mandyn kasvoja, mutta onnistui vain vääntämään noitaa nenästä. Mandy oli saanut Blaiselta puputossut, jotka oli lumottu raportoimaan päivän säästä, kun ne laittoi aamulla jalkaan. Hän rakasti niitä siitä huolimatta, että lahjalla oli itsekkäät tarkoitusperät: Blaise oli saanut tarpeekseen siitä, kuinka hän aina lainaili omin luvin velhon satiinisia aamutossuja.
Ilta sinersi jo, kun he viimein jaksoivat liikahtaa sen verran, että kävivät sylikkäin.
”Hyvää joulua”, Blaise kuiskasi Mandyn hiuksiin ennen kuin nukahti.
