Nimi: Myrskylyhtypuutarha
Ikäraja: K-11
Fandom: The Winternight Trilogy
Tyylilaji: grimhygge, shakki!AU
Yhteenveto: On kahdenlaista shakkia: sellaista, jonka säännöt on helppo oppia - ja sellaista, jota pelataan vain Myrskylyhtypuutarhassa.Vastuuvapautus: Katherine Arden kirjoitti erinomaisen Winternight-trilogian, ja minä vain lainaan sen hahmoja hyötymättä tästä taloudellisesti.
Haasteet: OST20 (Okaketun lempiparitukset & grimhygge).
K/H: Kirjoitin tällaisen shakki-AU:n joskus helmi-huhtikuussa 2021, ja sen oli tarkoitus ilmestyä syntymäpäivälahjana
Okaketulle. Sitten kävi kuitenkin niin, että en tietenkään kehdannut sitä julkaista, ja vaikka olenkin nyt lukenut tämän tekstin läpi jotain miljoona tsiljoonaa kertaa, se tuntuu silti aina vähän hankalalta ja jostain kulmasta väärältä. Tää on siis ehdottoman AU, kuten jo ensimmäisestä luvusta voi päätellä.
Mutta siis onnea vaan,
Okakettu, näin melkein vuoden myöhässä. Näkökulmat luvuissa vaihtelevat Morozkon ja Vasyan välillä, mutta eivät mitenkään tasaisesti (ensin on esimerkiksi kaksi Morozkon lukua ja vasta sitten Vasyan), ja muutenkin tässä tarinassa on vähän omanlaisensa rakenne, mutta no. Se siitä alkulöpinästä.
MyrskylyhtypuutarhaEnsimmäinen luku: TalvimyrskyMoskovassa myrskyää. Tuuli ujeltaa pitkin kaupungin katuja ja valittaa sen hormistoissa. Se saa Moskvajoen tumman veden kuohumaan vaahtopäisinä aaltoina ja riipii viimeisiä lehtiä puistojen ruusupensaista.
Marraskuu on vasta aluillaan, mutta taivaalta tupruttaa silti lunta. Tuuli pyörittää suuria hiutaleita ja kinostaa niitä kujien ja katujen varsille. Se puhaltaa ikkunoihin ensin huurua, sitten kuuraohdakkeita. Sähkölinjat katkeilevat kaatuvien puiden alla, ja kokonaiset korttelit pimenevät. Varhain saapuneesta talvimyrskystä tullaan puhumaan Moskovassa viikkokausia. Se vaatii varmasti myös uhrinsa, sillä kodittomia on kaupungissa valtava määrä, eivätkä kaikki löydä turvapaikkaa puhurilta ja pakkaselta.
Morozkoa myrsky ei vaivaa. Hän istuu pienessä asunnossaan puulieden ääressä ja rapsuttaa hajamielisenä Soloveyta korvan takaa. Valkoinen koira makaa sohvan edessä omiin mietteisiinsä vaipuneena, eikä välitä sekään, vaikka tuuli viskoo lunta ikkunaa vasten ja rymistelee ovenkahvaa.
Liedessä palaa tuli ja ikkunalaudalle asetettu kynttilä valaisee sen verran, että Morozko näkee lukea. Hän on jo hyvissä ajoin hakenut sisälle riittävästi polttopuita, sillä myrsky on tuoksunut ilmassa viikkokausien ajan. Se on kerännyt voimiaan.
Nyt talvi on päättänyt saapua kaikella voimallaan, ja se ajaa pois tieltään jokaisen, joka on liian typerä sitä uhmatakseen.
Paitsi ne, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa.
Solovey murahtaa. Morozko kurtistaa kulmiaan, muttei ehdi kysyä mitään, kun oveen jo koputetaan. Hän nousee ja vilkaisee ikkunasta, mutta se on huurtunut niin pahoin, ettei pihalle näe.
Morozko avaa oven valmiina sanomaan, ettei voi ottaa ketään sisään.
Kynnyksellä seisova tyttö ei kuitenkaan näytä anovalta, vaan seisoo pakkasesta ja tuiskusta huolimatta suorana. Päälaelle, tumman palmikon sekaan ja ohuen vihreän takin hartioille on kinostunut lunta.
“Saanko tulla hetkeksi sisälle lämmittelemään?” tyttö kysyy. Hänen vihreiden silmiensä katse on vakaa ja tarkkaavainen.
Morozko pudistaa päätään ja on jo sulkemassa ovea, kun tytön katse nauliutuu johonkin hänen takanaan.
“Pelaatko sinä shakkia?” hän kysyy.
Kysymys on niin häkellyttävä, että Morozko pysähtyy. Hän kohottaa kulmiaan ja vastaa:
“Ehkä pelaankin. Mutta en silti voi ottaa sinua sisään.”
“Entä jos voitan sinut?” tyttö ehdottaa. Jokin välähtää hänen katseessaan. “Saanko sitten jäädä hetkeksi?”
“Jos voitat minut?” Morozkon huulet taipuvat hymyyn, vaikka hän yrittää pitää kasvonsa ilmeettöminä.
“Niin.”
Morozko miettii hetken. Pyry on yltymässä entisestään, ja menee vielä pitkään, ennen kuin sähköt palaavat. Tuuli raivoaa todennäköisesti koko yön.
“Mikä sinun nimesi on?” hän kysyy.
“Vasya”, tyttö vastaa. Hän yrittää selvästi peitellä hampaidensa kalinaa.
Morozko astuu syrjään ja päästää hänet sisään.
*
Morozko voittaa Vasyan yhdessätoista siirrossa. Siihen menee alle neljä minuuttia.
“Uudestaan”, Vasya sanoo, eikä se ole pyyntö.
“Minä en anna uusia mahdollisuuksia”, Morozko pudistaa päätään.
“Ei siihen menisi kovin pitkään”, Vasya pudistaa päätään. Kynttilänvalossa hänen mustiin hiuksiinsa sekoittuu punaisen sävyjä. Palmikkoa kuorruttava lumi sulaa hitaasti ja vesi valuu noroina vaaleaa kaulaa pitkin. “Anna minun yrittää uudelleen.”
Hän alkaa järjestellä nappuloita jo puhuessaan, eikä Morozko väitä vastaan. Hänellä ei ole ollut elävää vastustajaa pitkään aikaan.
Tällä kertaa Vasya pärjää vähän paremmin. Hänen ilmeensä on keskittynyt, ja hän sormeilee palmikkonsa päätä siirtoja pohtiessaan. Siitä ei kuitenkaan ole apua, sillä yrittipä Vasya sitten kuinka kovasti tahansa, Morozko on paljon taitavampi, ja peli päättyy kahdeksassa minuutissa.
Vasya huokaa ja nousee.
“Odota”, Morozko sanoo. Solovey kohottaa päätään ja höristää korviaan.
“Annan sinulle tehtävän. Jos ratkot sen puolessa tunnissa, saat jäädä”, Morozko sanoo.
“Tehtävän?”
“Shakkitehtävän. Sellaisen, jollaisia ratkotaan, kun opetellaan pelaamaan peliä paremmin. Jopa mestarit pohtivat niitä toisinaan.”
Vasya istuu alas. Morozko järjestää nappulat laudalla uuteen muodostelmaan. Vasya seuraa hänen jokaista liikettään tarkasti, aivan kuin voisi lukea niistä pulman ratkaisun.
“Sinun täytyy voittaa peli kahdeksalla siirrolla”, Morozko sanoo. Hän vilkaisee seinällä tikittävää tummaa kaappikelloa. “Jos onnistut siinä, tarjoan sinulle yösijan.”
Vasya nyökkää, eikä vastaa mitään, koska on jo keskittynyt tuijottamaan lautaa ja pohtimaan ongelmaa. Hän ei koske nappuloihin: se on hyvä merkki, sillä taitavat pelaajat pelaavat ratkovat tehtäviä mielessään, ja lauta on oikeastaan vain apuväline.
Siitä huolimatta Vasya ei onnistu. Kaksikymmentäkahdeksan minuuttia myöhemmin hän pudistaa päätään ja työntää tuolinsa taaksepäin.
“Kiitos, kun päästit minut sisään”, Vasya sanoo.
“Etkö halua tietää ratkaisua?” Morozko tuntee pettymyksen ailahduksen.
“Aion keksiä sen itse”, Vasya sanoo ja hymyilee. Hän napittaa takkinsa.
“Hmm”, Morozko nyökkää. Hän seuraa Vasyaa eteiseen ja poimii hattuhyllyltä paksun mustan villahuivin, jonka ojentaa Vasyalle. “Sitten sinun täytyy selvitä siihen asti.”
“Älä huoli”, Vasya vastaa lainkaan epäröimättä, vaikka myrsky ulisee talon nurkissa. Hän kietoo huivin kaulansa ympärille. “Kyllä minä selviän.”
Vasya avaa oven ja katoaa lumipyryyn.