S
innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Ränts!
Paljon onnea ja halauksia. ♥ Toivottavasti tämä pikkuinen perhehömppä ilahduttaa.
Niko nojasi takamuksensa keittiökaappia vasten, antoi jalkojensa luisua aavistuksen eteenpäin ja rentoutti takaraivonsa yläkaappia vasten. Lämmin teemuki tuntui hyvältä käsissä, ja siitä nouseva vaniljan tuoksu rauhoitti. Niko huokaisi ja sulki silmänsä pikkuisessa keittiössä vallitsevalta kaaokselta. Heillä ei ollut ollut juuri aikaa keskittyä tiskaamiseen sinä viikonloppuna, kun Titta oli ollut hoidossa, ja kolme syöjää näkyi väistämättä tiskin määrässä, etenkin kun yksi syöjistä oli varsin huono syömään kunnon ruokaa ja vonkui jatkuvasti välipalaa.
Nikoa hymyilytti. Viikonloppu Tuomaksen siskontytön kanssa oli ollut raskas mutta kaikesta huolimatta antoisa. Niin kovasti kuin ylienerginen ja pohjattoman utelias kuusivuotias välillä koettelikin hermoja, kokonaisuus jäi kuitenkin ehdottomasti plussan puolelle. Tylsää hetkeä ei ollut, ja yllätyksiä riitti joka nurkan takana. Titan kanssa leikkiessään Niko huomasi kerta toisensa jälkeen pääsevänsä kosketuksiin mielikuvituksensa kanssa ja tavoittavansa jostakin sisältään sen innokkaan lapsen, joka hänkin joskus oli ollut. Dinosaurusleikeissä hän eläytyi Tyrannosaurus rexiksi niin antaumuksella, että Tuomaskin pyöritteli silmiään. Se oli Nikosta toisaalta virkistävää. Kun istui päivät pitkät toimistossa tilikirjojen ääressä silmät numeroita vilisten, kaipasi vastapainoksi jonkinlaista lennokkuutta ja spontaaniutta.
Villasukissa ei ollut tarpeeksi pitoa ylläpitämään Nikon laiskanvetelää asentoa, joten hän suoristautui suosiolla ennen kuin ehti menettää tasapainonsa ja läikyttää teetä sormilleen. Hän tepasteli mukinsa kanssa makuuhuoneen ovelle. Silmäkulmastaan hän huomasi, että heidän Nestori-kissansa oli jälleen hypännyt olohuoneen sohvapöydälle. He olivat ostaneet uuden sohvapöydän pari viikkoa takaperin, ja jostain syystä siitä näytti muodostuneen Nestorin lempipaikka, vaikka se oli ihan tavallinen puupöytä.
Niko kurkisti ovenraosta pieneen huoneeseen, jota valaisi lämminsävyinen jalkalamppu. Titta makasi sykkyrällä omalla patjallaan heidän parisänkynsä vieressä ja rutisti kainalossaan lempipehmoleluaan, suurta meritähteä nimeltä Maisa. Tuomas istui lattialla patjan vieressä jalat ristissä ja kirja sylissään ja luki.
”Onni Orava oli varma, että se löytäisi Siiri Siilin kiven alta. Mutta ei!” Tuomas korotti ääntään ihmetykseen eläytyen, ja Nikoa hymyilytti. ”Kivenkolossa köllöttelikin Päivi Päästäinen!”
”Mikä se päästäinen oikeen on?” kuului Titan kirkas mutta uninen ääni. ”Äiti sannoo että hiiri, mutta ei se kuulosta yhtään hiireltä vaan linnulta.”
Tuomas naurahti. ”Ei se hiirikään ole, mutta vähän hiiren tapanen kyllä. Määpä näytän sulle kuvan huomenna.”
Satu jatkui, ja Niko jäi kuuntelemaan Tuomaksen rauhallista, matalaa ääntä. Siinä oli jonkinlaista rauhoittavaa lämpöä, vähän samanlaista kuin teessäkin, eikä Niko ihmetellyt yhtään, kun Titan silmäluomet alkoivat pian lupsahdella. Se johtui tosin varmasti väsymyksestäkin, sillä päivä oli ollut pitkä ja puuhakas. Kello lähenteli jo yhdeksää, ja lapsi oli sentään ollut hereillä aamuseitsemästä saakka.
Niko siemaisi teetä ja painoi otsansa ovenkarmia vasten. Hän ei osannut eritellä, mikä tunne hänet oikein valtasi hänen siinä kuunnellessaan ja katsellessaan unista lasta ja satuhetkeen syventynyttä puolisoaan, mutta jotain hyvää ja lämmintä se oli. Hän havahtui siihen tunteeseen usein seuratessaan Tuomaksen ja Titan vuorovaikutusta. Siinä oli jotain yksinkertaisen kaunista, kun iso miehenköriläs ja hento tyttönen olivat niin läheisiä ja ymmärsivät toisiaan puolesta sanasta.
x
Kun Tuomas sai sadun luettua ja painoi makuuhuoneen oven perässään kiinni, Niko istui teemukinsa kanssa olohuoneen sohvalla. Televisiossa pyöri parhaillaan mainoksia, mutta yhdeksältä alkaisi jokin toimintaelokuva, jonka hän arveli kiinnostavan Tuomasta. Äänenvoimakkuus pitäisi tietenkin pitää alhaisena, jottei seinän takana nukkuva Titta heräisi, mutta eiköhän elokuvasta silti saisi jotakin irti.
”Nukkuu ku karhu talaviunta”, Tuomas naurahti.
Niko vilkaisi Tuomasta olkansa yli ja hymyili. Sitten hän taputti sohvaa vierellään. ”Liityhän seuraan. Keittiössä on sulleki teetä, jos maistuu.”
”No maistuuhan tuo. Kiitos.”
Tuomas meni keittiöön, ja Niko katseli hajamielisenä pesuainemainosta. Hän veti jalkansa sohvalle, ja sohvapöydällä keränä kyhjöttävä Nestori raotti laiskasti silmiään liikkeen havaittuaan. Saman tien silmät kuitenkin painuivat takaisin kiinni. Nestori oli jo neljäntoista, ja vanhan kissan arvokkuudelle sopivasti se vietti suurimman osan ajastaan lepäillen ja ympäristön tapahtumia etäältä tarkkaillen. Sen mustaan turkkiin oli hiljalleen ilmestynyt yksittäisiä harmaita karvoja, mutta se oli iästään huolimatta pysynyt sangen terveenä ja vetreänä.
Niko havahtui mietteistään, kun Tuomas istahti hänen viereensä sohvalle oman höyryävän mukinsa kanssa. Tuomas nojautui raukeana selkänojaa vasten ja nosti jalkansa sohvapöydälle – tapa, josta Tuomas ei ollut koskaan vaikuttanut pyristelevän eroon ainakaan kovin sinnikkäästi ja josta Nikokaan ei ollut osannut häiriintyä enää aikoihin. Tuomas taivutti jalkateräänsä silittämään Nestorin kuvetta.
”Mitä Nessu?” Tuomas kysäisi kissalta, ja se vastasi naputtamalla hännänpäätään pari kertaa närkästyneenä.
Nikoa hymyilytti. Tuomaksella oli tapana leikkimielisesti härnätä Nestoria silloin tällöin, mutta silti kaksikko oli hyvää pataa keskenään. Tuomas sai Nestorin usein kainaloonsa nukkuessaan. Nikolla oli toki aivan erityinen paikka Nestorin sydämessä, sillä Nestori oli alun perin Nikon kissa, mutta lämmikkeeksi Tuomas tuntui lähes poikkeuksetta kelpaavan paremmin.
”Tulleeko tuolta jotaki?” Tuomas nyökkäsi television suuntaan.
”Kohta alakaa joku toimintapätkä.”
”No sehän passaa. Tuon hulivilin kanssa ku tahtoo välillä olla toiminnasta puutetta…” Tuomas pyöritti naurahtaen päätään ja hörppäsi varoen mukinreunasta.
Niko oli saanut omansa jo juotua. Hän laski mukinsa sohvan viereen lattialle, jottei Nestori tai Tuomas vahingossa huitaisisi sitä, ja kääntyi sohvalla Tuomasta päin. Hän ujutti jalkansa Tuomaksen syliin ja rentoutti kylkensä sohvan selkänojaa vasten. Televisiomainosten välkkyvät valot heijastuivat Tuomaksen kasvoilta.
”Oliko kiva satu?” Niko kysyi ja kyhnytti varpaillaan Tuomaksen vatsaa.
Tuomas laski toisen kätensä pitämään Nikon varpaat aisoissa. Hän oli herkästi kutiavaa sorttia. ”Ihan kivahan se. Titta se ei kyllästy eläinsatuihin millään. Tiina kehu että ne on lainannu sille kohta kaikki kirjaston eläinaiheiset lastenkirjat…”
”Siitä sitten luonnollinen siirtymä tietokirjoihin”, Niko hymähti. ”Tulleekohan siitä biologi niin ku enostaanki?”
”Jaa-a, kuka tietää.”
Molemmat hymyilivät ajatukselle. Niko veti jalkansa takaisin mutta piti katseensa Tuomaksessa, tämän jäyhissä mutta hyväntuulisissa kasvoissa ja vakaassa, tutun turvallisessa olemuksessa. Hänestä tuntui, että oli sopiva hetki ottaa esiin asia, jota hän oli märehtinyt mielessään jo pidempään.
”Kuule”, hän aloitti. ”Mää oon vähä miettiny.”
Tuomaksen pää kääntyi verkkaisesti televisiosta Nikoon päin. Silmät seurasivat perässä, ja Nikoa nauratti. Tuomas liimautui aina katsomaan televisiota, jos se vain sattui olemaan päällä – tulipa sieltä mitä hyvänsä, vaikka sitten mainoksia kuukautissuojista niin kuin juuri sillä hetkellä. Kerran terveyskeskuksen odotusaulassa Tuomas oli keskittynyt televisiosta tulleeseen saippuaoopperaan niin, ettei ollut tajunnut lääkärin kutsuneen häntä. Onneksi Niko oli ollut vieressä tuuppimassa.
”Tuo kuulostaa aina jotenki pahaenteiseltä”, Tuomas totesi. Hän hylkäsi television kokonaan, veti jalkansa pois pöydältä ja kääntyi sohvalla puolittain Nikoon päin. ”No, kerro pois.”
Niko hilautui lähemmäs, pyydysti Tuomaksen hupparinnarun hyppysiinsä ja alkoi hypistellä sitä. ”Sitä mää vaan että… Ootkohan sää vieläki sillä kannalla, että haluaisit ruveta sijaisvanhemmiksi?”
He olivat keskustelleet aiheesta ennenkin. Tuomas oli ensimmäisen kerran ottanut sen esille jo viitisen vuotta sitten, mutta silloin Niko oli epäröinyt ja lopulta he molemmat olivat päätyneet siihen lopputulokseen, ettei ajankohta ollut ollut otollinen. Asiat olivat kuitenkin hiljalleen muuttuneet: he molemmat olivat saaneet vakituisen työn, he olivat muuttaneet tilavampaan asuntoon, he olivat saaneet lisää elämänkokemusta ja ennen kaikkea varmuutta parisuhteestaan ja toisistaan. He olivat päässeet hoitamaan Tittaa tämän kasvettua hieman ja saaneet kokea, miltä todella tuntui olla vastuussa lapsesta.
Nikosta oli alkanut hiljalleen tuntua, että he saattaisivat olla valmiita. Eivät tietenkään vielä valmiita sijaisvanhempia, eivät läheskään, mutta valmiita aloittamaan tiedonhankinnan, opiskelun, henkisen valmistautumisen, sen koko prosessin. Valmiita ottamaan ensimmäiset askeleet.
Niko kohotti katseensa Tuomaksen kasvoihin ja kohtasi Tuomakselle tyypillisen hillityn mutta lämpimän hymyn. Tuomas tarttui Nikon hupparinnarua hypistelevään käteen ja sulki sen omaansa.
”Oonhan mää vieläki sillä kannalla. Mää oon sitä miettinykin viime aikoina. Luuletko että meissä vois olla sitä niin sanottua vanhempainainesta?”
Niko rypisti kulmiaan. ”Vanhempainainesta?”
”No sitä sannaa ne jossai lehessä käytti. Ainesta vanhemmiksi.”
”No, sitä pittää varmaan kysästä tuolta meiän Nestorilta…”
Molemmat katsahtivat kissaa, joka yleensä kyllä tunnisti oman nimensä mutta ei sillä kertaa ollut kuulevinaankaan vaan tuhisi vain tyytyväisenä keränä.
”Tai Titalta”, Niko jatkoi hymyillen. ”Se lienee hedelmällisempää ku Nestorilta kysyminen.”
”Totta turiset.”
Tuomas kurottautui laskemaan mukinsa pöydänkulmalle. Kolahdukseen Nestori reagoi: se urahti ja kiersi päänsä parempaan asentoon, siirsi tassunsa päätä kehystämään niin veikeänsuloisesti kuin vain kissat osasivat. Tuomas kohotti kätensä Nikon olkapäille, kuljetteli kämmeniään tämän olkavarsia pitkin, hieroi kevyesti. He unohtuivat katselemaan toisiaan, ja Niko uskoi näkevänsä Tuomaksen hymyilevistä silmistä, että he jakoivat saman onnen ja varmuuden tunteen. Kumpikaan ei huomannut, että 21st Century Foxin intro ilmestyi television ruudulle elokuvan alkamisen merkiksi.
Niko kohotti toisen kätensä Tuomaksen poskelle ja suuteli Tuomasta, ja kun Tuomas sulki hänet syleilyynsä, hän oli varma siitä, että jos hänestä olisi sijaisvanhemmaksi, hänestä olisi siihen juuri Tuomaksen kanssa. Hän
halusi sitä juuri Tuomaksen kanssa. Kymmenen yhteistä vuotta olivat opettaneet hänelle, että yhtä köyttä vetämällä selvisi paljosta.
Saattoihan tietysti olla, ettei heistä yrityksestä huolimatta tulisi vanhempia. Samaa sukupuolta olevan avioparin adoptio tuntui edelleen miltei sulalta mahdottomuudelta, vaikka se teoriassa mahdollista olikin, ja sijaisvanhemmiksi pääseminenkään ei käynyt sormia napsauttamalla, varsinkaan kun monilla oli yhä ennakkoluuloja homopareja kohtaan. Tai voisihan olla, etteivät he syystä tai toisesta sopisi vanhemmiksi. Yrittämällä se kuitenkin selviäisi, ja ehkä he todella olisivat valmiita yrittämään.
Vanhempainainesta, Niko makusteli sanaa mielessään. Kai heissä sellaista oli, jos heillä oli rakkautta jaettavaksi ja tahtoa olla luotettavia ja turvallisia aikuisia lapselle, joka kipeästi sitä kaipaisi, joka tarvitsisi rakastavan kodin. Ehkä tärkeintä oli juuri se tahto, se sama joka piti parisuhteen kasassa heikkoinakin hetkinä ja sai vetämään yhtä köyttä vielä sittenkin, kun kämmenet olivat jo rakoilla.
Hän rutisti Tuomasta lujasti, ja tuntui hyvältä huomata, että Tuomas rutisti ihan yhtä lujasti takaisin.
