Nimi: Aina jokin voi yllättää
Kirjoittaja: Kineza7
Ikäraja: S
Genre: Miten sen nyt luokittelee, viittauksia johonkin yliluonnolliseen. Hyvin tulkinnanvaraista
Päähenkilöt: Nimetön mieshenkilö
A/N: En saanut konettani yhdistettyä nettiin niin päätin kirjoittaa jotain kerrankin muusta kuin minä-kertojasta.
Aina jokin voi yllättää
”Viimeöinen oli mitä eriskummallisin yö”, herra kuiskasi aivan kuin olisi sanonut sen puoliääneen.
”Miten niin?” hänen vieressään oleva humaltunut parrakas mies sanoi muutama leivänmuru parrassaan. Molemmat istuivat baarijakkaroilla, musiikin soidessa jukeboxista. Jossain sellaisia vielä oli.
”Majakasta loisti mitä eriskummallisin valo ja se sumu, oi se sumu oli jotain niin kaunista ja karmivaa”, puvussa oleva mies jatkoi selittelyään.
Siinä vaiheessa hänen vieressään oleva mies ei enää kuunnellut, hänen ajatuksensa olivat jossain muualla. Jossain niissä selittämättömissä asioissa, mitä hän tai hänen edeltäjänsä eivät olleet hoitaneet.
”Kiitos kuuntelemisesta”, puvussa oleva herra jatkoi ja kolautti viimeiset viskit kurkustaan alas. Puvussa oleva mies ei ollut tarinoiltaan huomannut ettei vieressä istuva mies ollut kuunnellut häntä.
"Eipä mitään", toinen miehistä sammalsi viimeinkin jonkinlaisen vastauksen. Jos mies olisi ollut yhtä tarkkaavainen kuin edellisenä iltana, hän olisi pistänyt silmälle, että vieressä istuvaa miestä ei oikeasti kiinnostanut.
Parrakkaalle miehelle olisi pitänyt antaa lähtöpassit baarista, mutta omistaja, joka sattumoisin vietti useimmat iltansa ja yönsä niin kuin päivänsäkin baarissa, tiesi, ettei mies tehnyt pahaa kärpäsellekään. Sitä toista herraa baarimikko kyllä katsoi tummien ja paksujen kulmakarvojensa alta.
Joku muukin katsoi heitä, nainen. Naisella oli pitkät, vaaleat hiukset. Mahtoivat olla värjätyt, jos hiusten juureen oli katsominen. Sitä ei puvussa oleva mies huomannut, ei naisen nälkäistä katsetta. Naisen katse tihkui sitä, mistä mies ei olisi halunnut jäädä paitsi, jos olisi tiennyt. Mies ei tiennyt. Häntä oli aikaisemminkin katsottu sillä tavalla, mutta siitä oli aikaa. Aika, miten suhteellinen käsite se onkaan. Jokaisella, jolla on ollut nuoruus, tietää mistä puhutaan.
Mies ei tuntenut syyllisyyttä, ei tehdyistä teoista tai tekemättä jättämisistä. Olihan hän monilta naisilta oppinut monia asioita ja kuka vapaaehtoisesti luopuisi lämpimästä sylistä. Vaikka useimmat miehet eivät sitä myöntäisi, kyse oli enemmästä kuin vain seksistä. Sitä paitsi miehen puvuntakki ja housut olivat nekin yhden tietyn naisen valitsemat, mutta jonka viestejä mies ei ollut pitkään aikaan saanut.
Mies kuunteli kuolleen laulajan viimeiset säkeistöt ennen kuin hän astui sateiseen yöhön. Hänen hienot kenkänsä antoivat periksi sateelle ja ne päästivät vettä sisäänsä kastaen ensin miehen oikean sukan ja sen jälkeen vasemman. Mies astui turhautuneena yhä isompaan lätäkköön, minkä takia hänen housun lahkeensa kastuivat yhä enemmän. Mies kirosi ääneen ja pyyhkäisi kädellään otsahiuksiaan, jotka kiinnittyivät hänen otsaansa kuin niljakkaat iilimadot.
Mies katsahti taivaalle, mutta ei nähnyt merkkiäkään tanssivasta kullanhohtoisesta valosta. Aivan kuin sitä ei olisi edes ollutkaan. Mies ravisti päätään, eikä ajatus siitä, mitä hän oli nähnyt jättänyt häntä rauhaan. Mies mietti löytyisikö vastaus taivaalta vai auttaisiko se, että katsoisi maahan niin edes näki mihin oli menossa?
Miehen käsi haroi aivan kuin automaattisesti puhelinta taskusta. Hän tunsi puhelimen läpän peukalollaan. Hän oli kiertänyt oikean kätensä puhelimen ympärille, ja sen olisi saanut niin helposti auki ja vain yksi puhelu, vaimolle. Hänellä ei ollut vaimon nimeä tallennettuna puhelimeen, mutta se olisi vaatinut vain muutaman numeronäppäilyn. Hän muisti naisen numeron, totta kai hän muisti. Mies kuitenkin tiesi, että nainen oli sanonut, ettei tätä saanut häiritä. Siksi nainen olikin sanonut miehelle, että oli vuokrannut mökin, jotta miehellä olisi edes jokin paikka, jossa olla. Jossakin muualla kuin heidän kotonaan.
Miehen hartiat lysähtivät uupuneina. Hän ei enää osannut itkeä. Siitä oli niin kauan. Taivas saattoi itkeä hänen puolestaan. Mistä sen saattoi tietää?
Ilman vaimoaan hän tuskin olisi tullut tähän syrjäkylään tai koskaan edes nähnyt sitä, mitä näki.
Mies oli pitänyt itseään rationaalisena ajattelijana, sellaisena, joka uskoi vain silloin kun jokin asia oli todistettavissa. Mutta mikä sai hänet uskomaan jotain, mikä oli täysin sen vastaista mihin hän oli aikaisemmin uskonut? Kenen puoleen siinä tilanteessa saattoi kääntyä? Mitä jos hän olikin vain tullut raskaiden työvuosien jälkeen hulluksi? Jos sitä niin katsoi, ei ollut mitään syytä, miksei hän olisi voinut rikkoa todellisuuden rajaa paljon aikaisemmin.
Ihminen laittaa oman uskomuksensa päälle helposti sellaisia muistoja, jotka sopivat hänen omiinsa. Joku oli kerran sanonut niin miehelle, mutta ei hän sitä ollut silloin ajatellut. Se soti sitä ajatusta vastaan, että hänen vaimonsa ei saattaisi ymmärtää. Silti mies halusi soittaa vaimolleen, vaikka he olivat jo muutaman vuoden ajan luisuneet toisistaan yhä kauemmas.
Soittaisiko? Eikö soittaisi?
Pian mies kuitenkin otti puhelimensa niin kovalla otteella taskustaan, että kangas repeytyi hieman päästäen vain pienoisen repeytymisen äänen.
Mies näppäili vaimonsa numeron hengittäen kiivaasti. Hän ei tiennyt, oliko hänen kasvoillaan kyyneleitä vai oliko se vain taivaalta satavaa vettä.
Tuut.
Tuut.
”Niin?” Nainen vastasi, se olisi voinut kuulostaa syyttävältä, mutta se oli enemmänkin kysyvä. Huolestunut.