Nimi: Miss you, hullu luokka
Kirjoittaja: Brangwen
Ikäraja: S
Fandom: Kaisa Ikolan Hullu luokka
Vastuunvapaus: Henkilöt ja tapahtumapaikat kuuluvat Kaisa Ikolalle. En tienaa tällä.
Summary: On vuosi 2002 ja muinainen 9B vuosimallia -92 pitää luokkakokouksen entisessä kotikaupungissaan. Luokan maineen tuntien kaupungin poliisivoimat ovat hälytystilassa. Kymmenessä vuodessa lähes kaikki on muuttunut, mutta yksi on ja pysyy, nimittäin Loiva. Paitsi että nyt Loivia onkin monta.
A/N: Pidin pääsykoerumban loppumisen kunniaksi Hullu luokka -maratonin (sopivan kevyttä luettavaa aivojen tyhjentämiseen), ja innostuin kirjoittamaan lyhyen 10 vuotta myöhemmin -shotin.
Miss you, hullu luokka
Anna pysäköi pienen Fiatinsa pizzeria Casanovan parkkipaikalle ja oli vähällä kompastua piikkikorkoihinsa astuessaan epätasaiselle asfaltille. Hän kompuroi pari askelta ja törmäsi päin nuorta filmitähdeltä näyttävää naista, joka tavasi ääneen pizzerian oveen kiinnitettyä kylttiä ”yksityistilaisuus”.
– Robin? Anna kysyi. – Robin Matthews?
Filmitähti hymyili leveää pepsodent-hymyään.
– Anna! Miten hauska nähdä sinua!
Robinin suomenkielestä puuttui sekin vähä luontevuus, jonka Anna muisti ysiluokan keväältä.
– Tosi kiva, että sääkin pääsit tulemaan, Anna sanoi ja avasi pizzerian oven. Vastaan tulvahti valkosipulin ja oreganon tuoksu. Robin nyrpisti nenäänsä ja vilkuili ympärilleen kuin toivoen, ettei ravintolasalista löytyisikään tuttuja.
Salin perälle oli koottu monta pöytää yhdeksi pitkäksi pöydäksi. Pöydän ääressä istuvan viimeisillään raskaana olevan naisen Robin tunnisti Emiliaksi valkoisen kauluspaidan hihaa sotkevasta viinitahrasta ja samaisessa hihassa roikkuvasta pojasta, jonka yhdennäköisyys Juha Loivan kanssa oli lievästi sanottuna ilmeinen.
– Moi Anna! Emilia tervehti. – Ja Robin, kiva, että sääkin ehdit tänne.
– Missäs sun miehenrumilukses on? Anna kysyi.
– Lähti hakemaan Herbertiä juna-asemalta. Se varmaan luulee, että Herbert on parissa vuodessa unohtanu, miten täällä liikutaan, Emilia huokaisi. – Mutta hei, menkää hakeen tuolta noutopöydästä ruokaa, niin päästään juoruamaan.
Annan ja Robinin palatessa täysien lautasten kanssa istumaan Emilian viereen Emilian hihassa roikkunut poika oli lähtenyt juoksemaan ympäri pöytää.
– Ainakin sillä on energiaa, Anna sanoi. – Niin kun eräällä toisellakin tuntemallamme Loivalla.
– Se mies on tehny mulle jo kaks aivan ittensä kaltasta poikaa, Emilia sanoi ja taputti vatsaansa. – Lääkäri ennusti, että tästä tulee kolmannes Juha-klooni. Äiti ja isä uhkas, että me ei kohta saada tulla kylään kun yks poika kerrallaan mukana. Ja sitten, kun nää muksut kasvaa teineiks, ne ei enää oo ollenkaan tervetulleita mummolaan. Isä muistaa vieläkin vähän turhan elävästi, miten se naaras Juhan mopoo jäiden alta.
– Mä kuulin, että reksi uhkas jäädä eläkkeelle, jos se elää tarpeeks vanhaks näkeen sen päivän, kun koulussa on monta Loivaa kerrallaan, Anna tirskahti.
Pizzerian ovi kävi, ja kovasti parjattu ja rakastettu Juha Loiva astui sisään perässään Herbert. Herbertin näkeminen oli Annalle pieni järkytys. Viimeksi nuori mies oli vielä näyttänyt terveen opiskelijanuorukaisen perikuvalta hiekkapestyissä farkuissaan ja silittämättömässä kauluspaidassaan, mutta nyt Herbert oli lihonut ja vaihtanut farkkunsa vakosamettihousuihin. Miehet suunnistivat naisten luokse noutopöydän kautta.
– Moikka tytöt, Herbert tervehti rojahtaessaan istumaan Annan viereen. – Mitäs kuuluu?
– Töitä, opiskelua, töitä, opiskelua, Anna vastasi. – Mitäs sulle? Paitsi että näytät tavoittelevan Kyöstin painoindeksiä.
– Kyösti muuten ilmoitti tulevansa vähän myöhässä, Juha sanoi. – Sillä on lapsenvahtivuoro, eikä se oikein voi viedä Matildaa Siirillekään hoitoon, kun Siirikin on tulossa tänne. Ne on tänään varmaan ekaa kertaa kolmeen vuoteen samassa huoneessa yli kaks minuuttii.
– Kaikki vaan eroo, Emilia huokasi ja painoi päänsä Juhan olkapäätä vasten. Anna katsoi Loivan pariskuntaa ripaus kateutta sydämessään.
Emilia ja Juha olivat tapelleet joka ikinen päivä ennen kuin alkoivat seurustella, ja sama tahti oli jatkunut vielä seurustelun ajankin. Ehkä jatkuva riitelemään ja sopimaan oppiminen oli tehnyt noista kahdesta jotain niin perustavanlaatuisen pysyvää, ettei Emilian mieleen mahtunut muiden pariskuntien riitoihin päättyvät suhteet.
– Terve kaveri! kuului iloinen huudahdus ovelta. Miina purjehti sisään pitsimekko ympärillään hulmuten ja heilautti kättään entisille luokkakavereilleen suunnatessaan noutopöytään. Robin tyrkkäsi Herbertiä kyynärpäällä kylkeen.
– Kaunis sormus Miinalla, hän huomautti.
– Joo, vaan kun ei oo mun sormukseni, Herbert mutisi happamasti.
– Mitä? Robin kauhisteli. – Tehän olitte aina niin… niin match made in Heaven.
– Mikä hevikauppa tekee tulitikkunsa itse? Juha kysyi uteliaana. Hänen englanninkielentaitonsa oli ruostunut pahemmin kuin Robinin suomi.
– Niin me varmaan oltiinkin, Herbert huokasi vaisusti. – Mutta sitten Miina joutu istuun siitä kettutyttö-jutusta.
Anna tuhahti.
– Niin, istumaan, meidän pieni kiltti Miina, joka ei istunut edes jälki-istunnoissa paitsi silloin, kun me oltiin koko luokan voimin sählätty.
– No, Miinassa on aina ollut vähän turhan paljon humanistihenkee, Emilia sanoi. – Etteks te muista, kuinka se meinas vapauttaa meidän lehmät rakentaa pesää luontoon?
– No siellä vankilan vierailupäivillä sitten kävi meidän yks vanha tuttu kattoon opiskelukaveriaan, joka istu jossain mielenosotuksessa riehumisesta, Herbert jatkoi välittämättä pesää rakentavista lehmistä.
– Kuka? Robin tiukkasi.
– No sanotaan nyt näin, ensijoulusta eteenpäin Miina tottelee sukunimeä Tuomenvuo, Herbert sanoi.
Robin räpytteli silmiään järkyttyneenä.
– Sputnik?
– Joo, meidän rakas sijainen Sputnik, Herbert sanoi. – Niiden piti mennä naimisiin jo viimekeväänä, mutta Sputnik ei sitten yllättäen ilmestynytkään kirkkoon. Vahingosta viisastuneena Miina soitti heti ekaks Istanbuliin, ja siellähän nuori herra Tuomenvuo oli. Oli taas hienosti unohtanut.
– Ei noin voi käydä ees yhtä kertaa saati kaks, Juha kakoi yrittäen olla purskahtamatta nauruun.
He vaikenivat nopeasti, kun Miina saapui pöytään täyden lautasensa kanssa.
– Mitä se Juha noin pärskii? Miina ihmetteli.
– Mä vaan mietin, että lähettikö Sputnik sulle pikakirjeen, jossa ilmoitti myöhästyvänsä alttarilta.
– Heko heko, Miina sanoi ja ahtautui istumaan Emilian viereen. – Se lähetti mulle tekstiviestin seuraavana päivänä. Tulli oli jostain syystä takavarikoinu sen kännykän vuorokaudeks. Sitä paitsi se toi mulle anteekspyynnöks tuliaisiks aivan ihanan helmikaulanauhan ja jonkun kolikon, jonka se oli pölliny sieltä arkeologisilta kaivauksilta.
– Joo, varastetut muinaisesineet on aina hyvä anteekspyyntö, Herbert tuhahti. Miina mulkaisi häntä vihaisesti.
– Se otti kauheen riskin sen kolikon kanssa. Aattele, jos se oltas tulomatkallakin tarkastettu tullissa, niin se olis voinu joutuu turkkilaiseen vankilaan.
– Saattas teidän häät lykkääntyä parilla vuosikymmenellä. Tyhmältä tuo lähinnä kuulostaa, Herbert sanoi.
– Mun mielestä se oli kauheen romanttista, Miina julisti ja alkoi lappaa pizzaa suuhunsa.
Pizzerian ovi aukesi taas ja sisään vyöryivät Kyösti ja Siiri jutellen ystäviensä yllätykseksi aivan rauhallisesti keskenään. Heidän perässään sisään astui verkkosukkahousuihin ja minimekkoon pukeutunut nainen, jonka permanentti sojotti jokaiseen ilmansuuntaan. Robinin oli pakko räpäyttää silmiään useampaankin kertaan, ennen kuin hänen aivonsa suostuivat ymmärtämään, että se todella oli Pirre. Hän avasi suunsa lausuakseen rapakon takana suositun hämmästystä ilmaisevan kirouksen, mutta päätti sittenkin vaieta ja yritti tervehtiä Pirreä mahdollisimman luontevasti. Hänen ei auttanut kuin toivoa, ettei ”kiva nähdä sinua” viitannut suomenkielessä paljaana olevan ihon määrään.
– Kalle ja Ville ei sitten tuu, Kyösti ilmoitti vetäessään pöydän alta tuolin Siirille. – Ne muutti just yhteen, hän jatkoi nähdessään Annan hämmentyneen ilmeen. – Varmaan luulivat, että me jotenkin tuomittas ne.
– Ihme, jos ne luulee meidän ees yllättyneen, Emilia tuhahti. – Mitenkäs teidän Matilda voi?
– Se on mun vanhemmilla hoidossa, Siiri sanoi. – Ne lupas pitää sen huomiseen asti, niin että meillä ei oo mitään kiirettä.
Puhuessaan Siiri katsoi Kyöstiä tavalla, joka kertoi muille, ettei noiden kahden ero ehkä ollutkaan lopullinen.
– Mitenkäs teidän Jokke, vai Saku, vai kumpi toi on? Kyösti kysyi ja nyökkäsi kohti pikkupoikaa, joka juoksi edelleen pöytää ympäri.
– Tää on Saku, Emilia sanoi, nappasi ohi juoksevaa poikaa paidankauluksesta kiinni ja veti pojan pöydän ääreen muiden nähtäväksi. – Jokke on meidän Villellä hoidossa. Mulla ei kädet riitä kolmeen Loivaan yhtä aikaa.
– Kohta sä oot neljän Loivan Loivatar, Juha sanoi. – Sitten me juostaan poikien kanssa eri suuntiin ja katotaan, kenestä sä välität eniten niin että lähdet eka sen perään. Muut kolme murjottaa loppuviikon.
– Jos näistä vintiöistä jotain hyötyy on, niin se, että Juha lopetti tupakoinnin, kun Saku synty, Emilia sanoi. – On se sentään sen verran vastuullinen, ettei opeta pojille huonoja tapoja.
– Mitäs sulle kuuluu, Pirjo? Anna kysyi Pirreltä ennen kuin Emilia pääsi vauhtiin poikiensa ja miehensä vikojen listaamisessa.
– Mitäs tässä, Pirre vastasi tavalla, joka ei varsinaisesti rohkaissut jatkokysymyksiin.
– Mä näin sut telkkarissa, kun sä hait siihen mikä-se-ny-oli-ohjelmaan, Anna painosti. – Oliks se jännä kokemus?
– Jos on jännää juosta toimittajia pakoon, kun tietää, että ne palaa halusta kirjottaa hävyttömiä lööppejä, joissa ei oo totuutta ees välimerkkien verran, Pirre vastasi.
– Voi sua raukkaa, Siiri sanoi myötätuntoisesti.
– Sä voit mennä mun porukoiden maatilalle piileksiin, Emilia sanoi. – Ne kaipaiskin kesäks sinne vähän apuu, kun mä ja Ville ei ehditä. Ja sinne ei toimittajat eksy, kun Juhakaan ei tahdo sinne löytää, vaikka on ajanu samaa reittiä ykstoista vuotta.
Pirre avasi suunsa sen näköisenä, kuin aikoisi sanoa ”mä sun apuas kaipaa, kellarirotta”, mutta vaikeni, ennen kuin sanat karkasivat hänen suustaan.
– Joo, hän mutisi hitaasti. – Sitä vois varmaan harkita.
Entinen 9B vilkuili toisiaan vilpittömän hämmentyneenä Pirren ja Emilian keskustelun saamasta käänteestä.
– Tää jos mikä todistaa, että me ollaan aikuistuttu ihan liikaa, Anna mutisi hiljaa.
Niillä edellytyksillä, joilla luokkakokous oli rakennettu, olisi koko tapahtumasta pitänyt tulla katastrofi. Mutta niin kuin Anna myöhemmin kirjoitti päiväkirjaansa, 9B vuosimallia -92 tapasi saada asiat selviämään. Vanhojen aikojen kunniaksi (tai oikeastaan vahingossa) he kuitenkin laukaisivat Casanovan murtohälyttimen poistuessaan pizzeriasta. Pihaan kurvanneet poliisit tosin muistivat heidät sen verran hyvin, etteivät vaivautuneet edes kysymään, oliko pizzeriassa tarvetta virkavallalle. Vanhempi konstaapeli mutisi jotain rehtorin pidättämisestä ja meni auttamaan Casanovan omistajaa murtohälyttimen sammuttamisessa.
Luokkakokouslaiset hyvästelivät toisensa poliisiauton vieressä, ja muiden riemuksi Miina ja Herbert jopa kättelivät. Siiri ja Kyösti poistuivat paikalta käsi kädessä, ja Juha kaasutti Emilia ja Saku kyydissään valtatielle Ladalla, josta lähti samanlainen vinkuva ääni kuin Loivan vanhasta moposta. Pirre liukeni Robinin kanssa bussipysäkin suuntaan ja Anna huomasi jääneensä kahdestaan Herbertin kanssa.
– Mää olisin oikeastaan ajamassa sun porukoiden talon ohi, jos sää oot sinne menossa yöks, Anna sanoi varovasti.
– Joo, kyyti olis kyllä ihan kiva, Herbert sanoi ja väläytti hymyn, johon Miina oli muinoin langennut. Anna muistutti itselleen, että kaikkien heidän kokemiensa elokuvakliseiden jälkeen pari uutta ei tuntuisi enää missään, ja vastasi hymyyn.
