Title: Ei kuuleville korville
Author: Larjus
Chapters: Lyhyehkö oneshot
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Pairing: Nanjou Kojirou (Joe)/Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Mpreg, (omegaverse), arkinen pehmoilu
Rating: S
Disclaimer: Alkuperäissarja hahmoineen ei kuulu minulle, enkä ole saanut rahaa tämän kirjoittamisesta.
Summary: Kojirou kuulee jotain, mitä ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen.
A/N: Oon tämän ficin kohtausta pyöritellyt mielessäni jo jokusen tovin ja nyt tänään sitten vähän kirjoitusblokkia purkaakseni päätin lopulta kirjoittaa tämän ihan valmiiksi asti, yhdeltä istumalta. Aattelin eka, että tästä tulisi joku max. 400 sanaa, mutta niin vain meni vähän tuplasti yli sen
Taas uusi osanen kokoelmaan
Kirsikka kukkii kolmesti, eli vähän lisää MatchaBlossom-aboilua :3 (vaikka itse se ABO-aspekti mpregiä lukuun ottamatta on tässä ihan olemattomassa osassa.)
Tää on omistettu
Maissinaksulle, toivottavasti piristää edes vähän päivääsi! Haasteista tämä on mukana
One True Something 20:n kolmoskiekalla (jossa aiheenani on slash).
Ei kuuleville korvilleKojirou havahtui äkisti hereille puoliunestaan, joskaan hän ei ollut varma, mikä hänet oli herättänyt. Hän oli kömpinyt vuoteeseen jo pari tuntia sitten odottamaan Kaorua seurakseen, mutta sänky oli tämän puolelta vieläkin tyhjä. Siinä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, vaikka kello nopealla vilkaisulla oli viisarien mukaan melkein yksi yöllä. Unen melkein umpeen muuraamien silmäluomien lomasta Kojirou kuitenkin huomasi, että taisi Kaorukin viimein olla valmis yöpuulle. Vielä pari tuntia sitten tällä oli ollut yhä yllään tuttu arkikimononsa, mutta nyt se oli vaihtunut
hänen väljään t-paitaansa, jollaisia tämä oli raskauden aikana siirtynyt käyttämään yöasuinaan aina vain enenevässä määrin. Kädessään tämä piteli hiusharjaa.
Hetken ajan Kojirou katseli parin metrin päässä seisovaa puolisoaan, joka pöytälampun utuisessa valossa harjasi pitkiä hiuksiaan silkkisen sileiksi, niin ettei niihin jäisi pienintäkään takkua. Kojirou sulki silmänsä kaivautuessaan peiton alle entistä enemmän ja haki itselleen uutta hyvää asentoa. Kaorun ei tarvinnut tietää, että hän oli havahtunut hereille, sillä jostain syystä tämä aina piti itseään syypäänä siihen, vaikka moinen ajattelu olikin hänen mielestään aivan turhaa.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen kuului vaimea kolahdus, kun Kaoru laski hiusharjan pöydälle. Kojirou valmistautui jo mielessään siihen, että kohta Kaoru viimein kömpisi hänen viereensä ja pyöriskelisi aikansa omalla sängynpuoliskollaan kunnes lopulta rauhoittuisi johonkin asentoon. Siihen hän ei osannut varautua, että Kaoru alkoikin puhumaan.
”Pari kuukautta enää”, tämä sanoi hiljaa.
Oli selvää, ettei Kaoru puhunut Kojiroulle – tämähän ajatteli hänen vielä nukkuvan. Kojirou ei halunnut muuttaa sitä käsitystä muttei voinut olla raottamatta silmiään hieman, niin että näkisi Kaorun. Tämä oli pysähtynyt paikalleen ja laskenut oikean kätensä vatsakumpunsa päälle. Kojirou ei erottanut tämän kasvoja, sillä hiukset verhosivat sen sivun, mutta pelkän äänenkin perusteella hän osasi varmuudella sanoa, että Kaoru hymyili.
”Pari kuukautta, niin saan viimein pidellä sinua käsivarsillasi, rakas lapseni. Odotus on ollut pitkä, mutta onneksi se on pian ohi.”
Kaoru silitteli vatsaansa ja jatkoi hiljaista monologiaan, seuraavaksi esittäen toiveensa siitä, että lapsi muistuttaisi enemmän Kojirouta, ja Kojirou painoi silmänsä visusti kiinni. Hän kuitenkin kuunteli yhä tarkkaan Kaorun jokaisen sanan, ja niiden myötä hänen sisimpänsä täyttyi lämmöllä ja hellyydellä, jotka tuntuivat tulvivan yli äyräiden. Oli kaunista kuulla Kaorun puhelevan niin hellästi ja rakastavasti heidän vielä syntymättömälle lapselleen ja selvästi iloitsevan tästä, varsinkin kun moinen näky oli suorastaan ennenkuulumaton. Perheen perustaminen oli kyllä ollut heidän yhteinen päätöksensä ja Kojirou tiesi, että Kaoru halusi sitä ihan omastakin tahdostaan eikä vain hänen toiveitaan mukaillakseen, mutta päällepäin tämä näytti usein suhtautuvan raskauteensa ja tulevaan perheenjäseneen jopa välinpitämättömästi.
Kaoru vaikeni, ja vaimeista askelista päätellen lähti vielä käymään jossakin, luultavasti vessassa. Kojirou puri alahuultaan ja painoi nyrkkiin puristetun kätensä rintakehälleen juuri siihen kohtaan, joka tuntui sisältä erityisen lämpimältä.
Kaoruko todella halusi heidän esikoisensa muistuttavan häntä, jotta voisi aina nähdä rakastamansa miehen lapsensa kasvoissa? Mitään sellaista tämä ei ollut koskaan sanonut hänen kuullensa, ja Kojirou tiesi ettei sanoisikaan, ei edes aseella uhattuna, mutta sanojen todellisuutta hän ei silti epäillyt. Kaorulla ei ollut ollut pienintäkään syytä valehdella.
Hetken päästä Kojirou kuuli Kaorun palaavan. Hänen silmänsä olivat yhä kiinni, mutta silmäluomienkin läpi hän huomasi valon sammuvan ja tunsi, miten patja painui alaspäin kun Kaoru asettautui hänen viereensä. Tuttuun tapaan tämä haki sopivaa asentoa aikansa kunnes lopulta rauhoittui paikalleen. Kojirou ei odottanut mitään enää tapahtuvan, ei ennen aamua, mutta sitten hän tunsikin vielä käden hiuksissaan. Olipa Kaoru sinä yönä harvinaisen hempeällä mielellä.
Äkillinen kosketus sai Kojiroun avaamaan silmiään hieman, minkä Kaoru tietenkin huomasi. Tämän ilme kiristyi välittömästi.
”Herätinkö sinut?” tämä kysyi melkein kuiskaten.
”Et.”
”Oletko sinä sitten ollut koko ajan hereillä?” Kaorun ääneen hiipi epäuskoa ja jopa tyrmistystä.
”En”, Kojirou kielsi jälleen, vaikka sama vastaus molempiin kysymyksiin ei kuulostanut kovinkaan vakuuttavalta. ”Kuinka niin?”
Kaoru ei näyttänyt tyytyväiseltä saamiinsa vastauksiin mutta ei jäänyt inttämään. Mitä vain, jottei hänen tarvitsisi ottaa aikaisempia puheitaan esille. ”Äh, ei miksikään. Antaa olla. Nukutaan.”
Niine sanoineen hän käänsi selkänsä Kojiroulle. Kyljen vaihtaminen kävi häneltä sen verran kömpelösti, että Kojirou ei voinut olla hymyilemättä. Kaoru yleensäkin päätyi lopulta nukkumaan selkä häneen päin, joten tämä oli tainnut olla kasvot toiseen suuntaan vain voidakseen vähän aikaa silitellä hänen hiuksiaan.
”Erinomainen ehdotus”, Kojirou sanoi tukahduttaen haukotuksen ja könysi lähemmäs Kaorua voidakseen käpertyä lusikka-asentoon tämän kanssa, vatsaa tietysti varoen. Hän ei aikonut sanoa enää mitään mutta ei lopulta voinutkaan hillitä kieltään. ”Muuten, minä toivon, että synnyttyään lapsi näyttää mahdollisimman paljon sinulta.”
Kaorun koko keho jäykistyi välittömästi.
”Sinä kuulit!” hän kivahti, eikä Kojirou ollut varma, oliko äänensävy ensisijaisesti vihainen vai ainoastaan nolostunut. ”Sinä kuulit!”
”Mitä minä kuulin?” Kojirou kysyi naurahtaen ja valmistautui siihen, että saisi kohta nyrkistä.
Kaoru ei kuitenkaan lyönyt, muttei myöskään vastannut esitettyyn kysymykseen. Hän pysyi aivan hiljaa ja aloillaan alahuultaan jäytäen, kasvot punaisina, ja Kojirou uskaltautui vetämään heitä lähemmäs toisiaan ja painamaan suukon hänen hiustensa sekaan.
”Olen niin onnellinen”, Kojirou sanoi lempeästi hymyillen päätettyään olla kiusoittelematta toista enempää. Ne sanat riittäisivät kuittaamaan koko edellisen keskusteluntyngän ja toivottavasti myös saamaan Kaorun rentoutumaan.
Kaorun sydäntä suorastaan särki lukuisien eri tuntemusten takia, mutta hän tunsi pienen hymyn porautuvan omillekin kasvoilleen. Hän tarttui Kojiroun käteen, painoi sen itseään vasten ja toivoi, että tämä antaisi hänelle toisenkin suukon.
”Niin olen minäkin”, hän sanoi Kojiroun kättä puristaen. ”Todella onnellinen.”
Ne sanat hän halusi Kojirounkin kuulevan.