Yllättävän rohkea puuskupuhiksi | Susan Bones | S, raapalesarja 8/8

[hiddenben]

Nimi: Yllättävän rohkea puuskupuhiksi
Kirjoittaja: hiddenben
Ikäraja: S
Genre: drama
Paritus: paritukseton, päähenkilönä Susan Bones (paitsi ehkä ihan vähän Susan/Neville)
Yhteenveto: Susan on aina ollut esimerkillinen puuskupuh, edustanut sukuaan keltamustissa kaavuissa, tehnyt tupansa arvoista omansa. Miten sellaisesta perinnöstä irtaudutaan – varsinkin, kun sen turvaan on aina ollut helppo nojautua?

A/N: Kärsivällisyys, sietokyky, päättäväisyys, rehellisyys, luotettavuus... Puuskupuheista on moneen, mutta minun mielessäni Susan kasvaa yhä itsenäisemmäksi ja vahvemmaksi, eivätkä kotituvan luonteenpiirteet aivan tunnu enää sopivan Susanin luonteeseen. Siitä ajatuksesta syntyi tämä kahdeksanosainen raapalesarja. Aikaisempia tekstejäni Susanista, jotka kuuluvat tähän epäviralliseen sarjaan ovat Kuinka ilvesnaaras herätetään (K-18) ja Kasvukipuja (K-18).

Suurkiitokset Fiorellalle ja Nevillalle ajatuksenvaihdosta tämän tekstin suhteen, kun itse en enää selkeästi tämän tekstin loogisuutta hahmottanut! Tämä teksti osallistuu myös FF1000-haasteeseen sanalla epävarmuus sekä Spurttiraapalehaasteeseen.


Yllättävän rohkea puuskupuhiksi

0

Itämeri on vihreänharmaa ja aallot kohoilevat leposykkeen tahtiin paiskautuen kuitenkin rantakiviin adrenaliinipiikin tavoin. Susan seisoo laiturilla ja uhmaa tuulta pitäen kiinni kaulahuivistaan eikä välitä, vaikka taskussa ollut nenäliina lähtee tuulen mukaan.

Tallinna yllättää karuudellaan, vaikka tasapainottaakin sitä lempeillä kahviloillaan ja romantisoidulla keskiaikaisella historiallaan. Itsenäistymisen jälkeinen taival on kuitenkin vielä lapsenkengissä ja maa etsii vielä identiteettiään, paikkaansa maailman kartalla.

Mitä tarkoittaa olla vapaa?

Sitä Susan on miettinyt viime viikot yhä uudelleen ja uudelleen, kun Viron taikaeläinjärjestö oli saanut tahtonsa läpi pitää thestralit tiukan valvonnan alaisina. Ensin hän oli suhtautunut asiaan myötämielisesti, mutta sitten jokin syvempi tahto hänen sisällään oli herännyt ja vaatinut enemmän. Thestralien vapaudesta oli tullut hänen sydämenasiansa – ei hän välittänyt siitä, mitä olentojen vapaus tarkoittaisi jästeille.

”Thestralien kuuluu olla yhtä vapaita kuin meidänkin”, Susan oli yrittänyt selittää. ”Ei niitä voi vain vangita ja pakottaa yhdelle alueelle. On niiden luonteelle ominaista vaeltaa paikasta toiseen.”

Kaikilla on oikeus olla vapaa, hän oli argumentoinut ääneen.

Tosin vapaudellakin on hintansa, hän oli muistuttanut itseään mielessään. On luovuttava jostain.

Työ taikaeläinjärjestöjen kansainvälisenä konsulttina on antanut Susanille sen fyysisen vapauden, jota hän on kokenut kaipaavansa. Nyt hän huomaa kaipaavansa mielen vapautta. Hän kaipaa normeista ja odotuksista irtautumista, jopa niiden vastustamista.

Mutta jokin pidättelee häntä. Se, miten hänen pitäisi olla.

Ehkä on luontosi rehti Puuskupuh,
sinuun aina voi luottaa.

Niin, Puuskupuh – tupa, johon voi aina luottaa. Susan on aina ollut esimerkillinen puuskupuh, edustanut sukuaan keltamustissa kaavuissa, tehnyt tupansa arvoista omansa. Miten sellaisesta perinnöstä irtaudutaan – varsinkin, kun sen turvaan on aina ollut helppo nojautua?

Puolustaessaan thestraleja Susan on valinnut puolen puolueettomuuden sijaan, asettanut vapauden tasa-arvon ja turvallisuuden edelle. Puuskupuh ei sellaista tekisi, ja Susan saakin itsensä kiinni kipeästä kysymyksestä: onko hän enää tupansa arvoinen?

Se herättää toisen kysymyksen: kuka hän on, jos ei puuskupuh?

Vapaudellakin on hintansa.

Merituuli puhaltaa yhä raivokkaammin, kun Susan kääntyy kävelemään kotiin päin.

[hiddenben]

1

”Kuulitko hänen tädistään? Susan-raukka.”

Voi Susania. Susan-raukka. Voi raukkaparkaa, kuinka kamalaa. Susan kävelee ripein askelin pois Suuresta salista yrittäen päästä kuiskeiden, hiljaisten kauhisteluiden ja säälivien katseiden ulottumattomiin.

Viimeisen sukulaisen menettäminen tekee hänestä kaikkien puheenaiheen.

Silmäparit tuntuvat seuraavan häntä kaikkialle. Osa katseista on ehkä kuviteltuja, osa ei, mutta rauhaa Susan ei löydä kuin vasta harppoessaan portaat ylös toiseen kerrokseen ja sulkiessaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan oven takanaan.

Hiljaisuus saa kaiken asettumaan paikoilleen. Tyhjyyden tunne, joka on ottanut tilaa Susanin vatsanpohjassa, vaihtuu suruun, ja hetken Susan vain yrittää täyttää keuhkonsa hapella ja räpyttelee pois kyyneliä.

Yksi kerrallaan Susanin ympärillä ollut tukiverkko on tippunut pois. Kuolonsyöjien toimesta jokainen Bones on nyt kuollut – Ami-täti oli ollut viimeinen. Hänestä oltiin jo tekemässä taikaministeriä, mutta sitten Voldemort itse oli astellut tädin kotiin ja murhannut hänet.

Vain Susan on jäljellä. Mutta miten kauan kestää ennen kuin kuolonsyöjät saavat hänetkin?

Luokan ovi aukeaa ja Susan pyyhkii pois kyyneleitä poskiltaan. Professori Kalkaros seisoo oven kynnyksellä ja katsoo häntä mitään paljastavalla katseellaan.

”Sota koettelee meitä kaikkia”, Kalkaros sanoo hiljaa. Susan nyökkää ja huomaa yllättyneenä tuntevansa lohtua.

Oven sulkeutuessa hänet täyttää ajatus, joka valaa häneen uskoa tässä käsittämättömässä yksinäisyydessä.

Ehkä ei olekaan oletusarvo, että Susanin päivät ovat luetut. Ehkä, jos hän oikein päättää, hän voi elää elämänsä sukunsa ja varsinkin tätinsä muistoa kunnioittaen. Tästä eteenpäin Susan voi taistella elämästään ja oikeudestaan elää, tehdä kaikkensa sen eteen, kunnes velhosota olisi ohi ja siten härnätä kuolonsyöjiä olemassaolollaan olemalla viimeinen elävä Bones.

Ja hän livahtaisi näiden käsistä aina, kun kuoleman sormet tulisivat liian lähelle.

[hiddenben]

2

”Kokeilemme tänään jotain aivan uutta, nimittäin –”

”Suojausloitsua?”

”Ei, minä tiedän! Suojeliusloitsua!”

”Ei vaan pommitusloitsua!”

”Riittää!” Harry huutaa saadakseen hiljaisuutta arvailuille, mutta tämän äänessä on Weasleyn kaksosten huutokilpailun herättämää huvittuneisuutta ja naurua.

Susan seuraa uteliaana huoneen taka-alalla, kuinka Harry seisoo itsevarmana Albuksen Kaartin edessä ja muistaa, kuinka ensimmäinen oppitunti oli alkanut kömpelösti ja haparoiden. Kaksi kuukautta myöhemmin ja Tarvehuoneessa vallitsee hyvä, innostunut tunnelma, joka tarttuu Susaniin huononkin päivän jälkeen.

”No, Harry? Mitä opetat meille tänään?” Neville kysyy eikä tämän äänestä voi päätellä, onko hän jännittynyt innostuksesta vai kauhusta.

”Ajattelin, että jatkaisimme perusteiden parissa”, Harryn ilmoitus saa aikaan kevyen huokauksen, pettyneen sellaisen. ”Tänään kokeillaan karkoitusloitsua, kutsuloitsun vastakohtaa. Se on hyödyllinen tilanteissa, joissa edessänne on kulkua estäviä tavaroita tai jos haluatte rikkoa heikkoa tekoa olevia esineitä. Ajatelkaa vaikka pakenemistilannetta.”

Viimeinen lause herättää ryhmässä hieman eloa.

”Sauvan liike on yksinkertainen. Tönimös”, Harry lausuu loitsun ääneen saaden lyijykynän sinkoamaan huoneen toiseen päätyyn. ”Jakautukaa pareiksi ja harjoitelkaa näillä tyynyillä.”

Susan antaa katseensa vaeltaa luokassa etsien paria itselleen. Hannah etsiytyy Nevillen läheisyyteen ja Justin on kadonnut jonnekin. Zachariasta on turha edes harkita pariksi. Sitten Luna Lovekiva kävelee Susanin luo ja kysyy utuisalla äänellään:

”Harjoittelisitko kanssani, Susan?”

Kiitollisena Lunan ystävällisyydestä Susan nyökkää ja he etsiytyvät yhdessä vapaalle tyynylle.

Luna onnistuu saamaan tyynyn laatikkoon heti ensiyrittämällä. Hänen tönimös-huudahduksensa on kevyt ja kaunis, mutta voima, jolla tyyny lentää taaksepäin, on rajuudessaan karu. Susan kehuu Lunan loitsukättä ja siirtyy sitten itse tämän paikalle, yrittäen karkottaa tyynyn laatikkoon.

Kolme epäonnistunutta yritystä myöhemmin Susan tarjoaa paikkaansa jälleen Lunalle.

”Ei tästä tunnu tulevan mitään”, Susan mutisee ja yrittää olla ajattelematta tönimös-loitsunsa töksähtäväisyyttä. Luna ei kuitenkaan anna Susanin luovuttaa.

”Kokeile vielä. Vähän enemmän päättäväisyyttä.”

Kaksikymmentä minuuttia Susan on jo lopettanut laskemisen eikä enää pyydä anteeksi, kun tyyny lentää milloin kenenkin päälle. Hän jatkaa loitsun harjoittelua, uudelleen ja uudelleen, aina Lunan kehumana, pakottamana, haastamana, tukemana. Sitten, vihdoin, kun moni muu pari huoneessa on jo lopettanut harjoittelunsa, Luna keksii muuttaa Susanin otetta taikasauvastaan. Muutaman sentin muutos, ja - -

”Tönimös!”

Tyyny lentää ilman halki kauniisti laatikkoon. Susan tuntee punan kohoavan poskilleen ja hermostuksissaan heilauttaa pitkän lettinsä olan yli. Luna halaa Susania itselleen tyypillisesti kysymättä tai välittämättä siitä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun he ovat oikeasti olleet tekemisissä keskenään.

”Onnistuit!” Luna sanoo iloisesti.

”Niin”, Susan katsoo lattiaan. ”Sinun ansiostasi. Te korpinkynnet olette kyllä tupanne veroisia.”

”Mutta Susan”, Luna sanoo ja saa Susanin kohtaamaan tämän vaaleansiniset, utuiset silmät. ”Yhdelläkään meistä ei ole yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin sinulla.”

[lotus]

Sanon nyt rehellisesti, että tämä teksti yllätti. Kun ensimmäisen kerran katsoin synopsista, luulin, että tämä olisi jotain Puuskupuh-bashingia. Luuloni osoittautuivatkin vääriksi, ainakin vielä tässä vaiheessa.

Prologi herätti heti uteliaisuuden. Mielenkiintoista, että olit tehnyt hänestä prologissa aikuisen. Se herättää heti kysymyksiä ja saa jatkamaan tarinan lukemista. Miten Susan on päätynyt taikaeläinjärjestöjen konsultiksi? Ja se, mitä tekstissäkin palloiltiin: mitä vapaus tarkoittaa?

Susanin tunteet vaikuttavat näissä kaikissa hyvin todellisilta. Se turhautuminen, kun mitään ei opi ja tyhjyyden tunne läheisten menettämisen jälkeen. Voi Susania. <3 Toivottavasti raapaleiden sävy muuttuu edes hiukkasen pirteämmäksi seuraavissa osissa.
Luna oli viimeisissä raapaleissa ihanan IC: hyvin lunamaista halata hetken tuntemisen jälkeen. Se oli ihana yksityiskohta.

Kiitos tästä!

[hiddenben]

Kiitos, kommentistasi lotus! Mutta voi ei – tarkoitus ei ole todellakaan aliarvioida Puuskupuhin tupaa, melkein päinvastoin Yritin vähän avata ajatuksiani jo A/N -kohdassa, mutta haluan siis tässä ficissä tarkastella tuvan luonteenpiirteitä ja miten ne sopivat yhteen Susanin kanssa. Hauskaa kuulla, että osasin yllättää! Kyllä näissä raapaleissa tulee olemaan onnistumisen hetkiäkin, vaikka niitä synkemmät tunnetilat ehkä hieman varjostavatkin. Kiitos ajatuksistasi


3

”Miten niin sinun mielestäsi Potter ansaitsee voittaa?” Justin Finch-Fletchley kysyy häneltä, jankkaa, eikä kuuntele, vaikka Susan yrittää selittää. ”Mikset ole Cedricin puolella? Hän on meidän tuvastamme, meidän omiamme!”

On mahdotonta selittää yleisön mylvinnän läpi, että Susan kyllä kannattaa Cedriciä, mutta hänen mielestään Harrylla on yhtä suuri oikeus mahdollisuuteen voittaa kuin Puuskupuhin tuvan edustajalla. Justin ei kuitenkaan ymmärrä häntä, ei halua ymmärtää, ja on hetkessä saanut puolelleen suurimman osan muistakin puuskupuheista, jotka heidän lähellään istuvat.

Koko konflikti saa alkunsa siitä, että Susan ei osaa peitellä mielipidettään – ei ainakaan oikealla tavalla. Totuus purkautuu hänen suustaan ennen kuin hän edes tajuaa, ja samassa Susan ymmärtää, että hänen rehellisyytensä varsinkin Justinin silmissä on juuri tässä tilanteessa suurin synti, jonka puuskupuh voi tehdä.

”Tässä tilanteessa pitää valita lojaalius rehellisyyden sijaan”, Justin yrittää selkeyttää Susanille.

Totuus on kuitenkin tullut jo ilmi.

Koko loppuottelun ajan Susan tuntee huonoa omaatuntoa mielipiteestään. Kun kolmivelhoturnajaisten ensimmäinen tehtävä tulee päätökseensä, ja riemusta ja adrenaliinista huumaantunut yleisö katoaa Suureen saliin nauttimaan juhla-ateriaa, Susan suuntaa askeleensa kohti metsää etsien omaa rauhaa ajatuksilleen.

Hänen mieltään painaa syyllisyys ja harmi katsomossa käydystä keskustelusta.

Susan pysähtyy katselemaan metsän keskellä olevan pienen järven pintaa. Hän tietää mielipiteensä olevan yhtä perusteltu kuin Justinin ajatus lojaaliuudesta. Miksi hän silti tuntee keskustelusta huonoa omaatuntoa?

Ehkä, koska hän tietää, miten hänen pitäisi valita.

Niin kauan kuin Susan muistaa, on hän valinnut niin kuin muut – sulautunut joukkoon, mukautunut muihin. Kohtaus katsomossa on kuitenkin tuonut mukanaan jotain aivan uutta ja saa Susanin tajuamaan, että rehellisyys itseään kohtaan on tärkeämpää kuin itsensä sovittaminen muihin. Totuuden kertominen tuntuu helpolta, rintakehää keventävältä – ja ennen kaikkea oikealta.

Tuntuu ristiriitaiselta, että rehellisyydestä rankaistaan heti, kun se uhmaa uskollisuutta. Justin, joka mielellään asettuu jommallekummalle puolelle jokea ei ymmärrä, kun joku toinen valitsee toisin. Ehkä Susanin olisi pitänyt pitää totuus itsellään –

Mutta olisiko hän silloin ymmärtänyt rehellisyyden puhdistavan voiman?

[Kaarne]

Yo! Ajattelin, että tuun nyt kommentoimaan näitä tänne ennemmin, kun yksityisviestillä ei näemmä vaan onnistu. Liekö kyseessä sitten vaan jokin random kynnys, kun ois pitänyt vastata jo aikaa sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi. (Näin 29-vuotiaanakin olen ihan yhtä tumpelo kommentoimaan kuin vuonna 2012, kehitystä ei siis ole tapahtunut. Rip meikä.)

Oli miten oli, minusta tämä on tosi toimiva kokonaisuus! Oon ihan harmissani tosin Susanin puolesta, koska Hannah mokoma meni ja vei Nevillen. >: ( (En ole koskaan varsinaisesti shipannut Hannah/Nevilleä, mutta se johtuu ehkä siitä, että kirjoissa paritusta ei rakenneta mitenkään ja Rowling on vaan sen jossain haastattelussa todennut, ja kaikissa ficeissä se paritus on yleensä jotain tylsää hattaraa.) Mutta pidin kyllä siitä, millaiseen tilanteeseen se Susanin sai, ja tuosta keskustelusta Lunan kanssa. Ylipäätään minusta on hienoa, miten tässä tulee raapale raapaleelta esiin sekä puuskupuhin että rohkelikon piirteitä, ja tuvista piirretään sitä kautta hienosti kuvaa. Minusta olet usein ihan puuskupuhiuden ytimessä, ja Susanilla tuntuu olevan samaan aikaan vähän sellainen alakuloinen "äh, en halua olla puusku" ja "voi, olisinpa puusku" -asenne. Ja se, miten Susan sitten edustaa puuskujen ideaaleja usein kuitenkin, vaikka siltä ei vaikuttaisikaan. Että rehellisyys ja lojaalius ovat kolikon eri puolia, ja vaikka hän valitsisi rehellisyyden ja reilun pelin, sekään ei saisi olla väärin.

Tykkään myös tuosta kehyskertomuksesta ja siitä, miten Susan kasvaessaan alkaa myös reflektoida omaa menneisyyttään ja valintojaan. Pidän siitä, miten ne lapsuuden ja nuoruuden tutut asiat alkaa toiselta puolelta maailmaa katsoessa nähdä uudessa valossa. Taas kerran nämä sinun kerrontavalinnat on tosi uskottavia ja eläviä ja minusta kuvaavat todentuntuisesti juuri tällaisia kasvupisteitä! Nämä sarjat ovat yhdessä tosi hieno kokonaisuus ja musta on kiehtovaa, miten näppärästi ikärajatkin voivat vaihtua ja palaset silti sopia paikoilleen.

Oot myös selvästi kehittynyt kirjoittajana. Tykkäsin teksteistäsi jo silloin vuosia sitten, mutta olet löytänyt näihin enemmän sellaista tiiviyttä ja karsinut ilmaisua puhtaammaksi. Myös hiottu jälki ja oma tyyli ovat kehittyneet ja näitä on todellinen ilo lukea! ♥

[hiddenben]

Voi Nevilla, kiitos kehuista ja huomiosta kirjoitustaitojeni suhteen! Omasta mielestäni ne ovat alkaneet todella kehittyä tässä viimeisen vuoden aikana, mutta hauskaa kuulla, että aineksia tyyliini ja taitoihini löytyi jo silloin... seitsemän vuotta sitten Mutta kiitos, huikean kivaa kuulla!

Arvelinkin, että tulet kommentoimaan tänne, kun sinusta ei kuulunut yksärin puolella – eikä siinä mitään vikaa ole! Hauskaa kuulla ajatuksiasi tarkemmin. Minunkin mielestäni Hannah/Neville on outo! En jotenkin ollenkaan osaa nähdä sitä varsinkaan, kun Hannahista tiedetään niin vähän (paitsi että tiesitkö, että Hannahista tulee myöhemmin Vuotavan Noidankattilan omistaja?!). Heh, sopivasti tässä raapaleessa tulee lisää Hannahia Mutta myös Nevilleä! Eli ehkä elämässä säilyy jonkinlainen tasapaino?



4

Susan tuijottaa peilin ääressä istuvaa ystäväänsä, tämän yrittäessä ojentaa jääräpäisesti väärin asettuvia hiuksiaan järjestykseen.

”Milloin ajattelit pyytä häntä pariksesi?” Susan yrittää kuulostaa iloiselta.

”En tiedä, ehkä tänään”, Hannah sanoo ja puuskahtaa. ”Mutta aina kun näen hänet, minua alkaa jännittää!”

”Tanssiaiset ovat jo ensi viikolla. Eikö sinulle tule kiire?”

”Hyvä sinun on sanoa – ethän sinäkään ole pyytänyt Terryä.”

”Niin.”

Mutta Susan ei halua pyytää Terryä parikseen kolmivelhoturnajaisten joulutanssiaisiin. Hän haluaa pyytää Nevilleä, rohkelikoista mukavinta. Hannah oli kuitenkin ehtinyt varata ujon rohkelikon itselleen muutama viikko sitten aamupalalla eikä Susan voinut sanoa siihen enää mitään – kaatoi vain itselleen lisää kurpitsamehua.

Hänestä ja Nevillestä oli kehittynyt ystäviä torstai-iltapäivän yrttitiedon tunneilla: he molemmat nauttivat multien vaihtamisesta ja kasvien käsittelystä. Siinä sivussa he olivat alkaneet jutella. Susanin mielestä heillä oli paljonkin yhteistä: kömpelyys ja hiljaisuus, vaikka ei hän niitä ollut Nevillelle ääneen sanonut.

Kun tieto tanssiaisista oli tullut, Susan oli heti alkanut elätellä mielessään toivoa Nevillen pyytämistä parikseen. Hän oli kuitenkin venyttänyt mahdollisuuttaan kysyä liian pitkälle.

”Tykkäätkö sinä Nevillestä?” Susan kysyy eikä uskalla katsoa peilin kautta Hannahia silmiin.

Sano ei, sano ei, sano ei.

”Kyllä hänessä on jotain söpöä”, Hannah sanoo unelmoivasti. ”Ehkä minä voisinkin olla ihastunut.”

Eikä Susan voi muuta kuin hymyillä, kuten hyvän ystävän kuuluu.


[hiddenben]

5

Oleskeluhuonetta kellon ympäri valaiseva pehmeä valo ei ole piristänyt Susania enää pitkään aikaan. Hän selaa neljännen vuoden muistiinpanojaan taikaliemien tunneilta ja puuskahtaa, kun tajuaa kirjoittaneensa huolimattomasti professori Kalkaroksen ääneen lausuttuja ohjeita. Niitä ei löydä kirjoista vaan ne ovat liemimestarin itsensä selvittämiä – ja juuri siksi kallisarvoisia.

V.I.P. –kokeiden alkuun on enää muutama viikko eikä Susan jaksaisi enää yhtäkään päivää lisää. Silti hän jatkaa kokeisiin lukua päivän tuntien jälkeen, pitäytyy kirjojensa parissa oleskeluhuoneen kulmaan linnoittautuneena eikä välitä juoruilla Hannahin kanssa, vaikka tämä sitä paljon tuntuu tarvitsevankin. Illat vaihtuvat öiksi, joskus jopa aamuiksi, mutta Susan ei anna periksi. Hänen on onnistuttava näissä kokeissa. Ami-täti odottaa hänen suoriutuvan V.I.P. –kokeista kunnialla.

”Susan”, professori Verson lempeä ääni herättää Susanin ahdistuksen kierteestä, joka on jälleen alkanut kiertää rintakehässä. Onko professori tullut yövierailulle hänen takiaan? ”Vieläkö sinä olet hereillä?”

”Kertaan kokeisiin.”

”Muistathan, että aivot tarvitsevat myös unta”, tuvanjohtajan ääni on lämmin, mutta tiukka. ”Jätä loput muistiinpanot huomiseen.”

”En voi”, Susan vastaa ja kohottaa kasan pergamenttikääröjä ilmaan. ”Nämä ovat puolihuolimattomasti kirjoitettuja, jopa surkeita. En ikinä tule onnistumaan taikaliemissä, jos joudun kertaamaan näin surkeista muistiinpanoista. Eikä Justin suostu lainaamaan omiaan, koska on niin kilpailuhenkinen. Hannah taas ei ole taikaliemissä erityisen taitava.”

Susan tajuaa puhuvansa pahaa ystävistään ja katsoo Versoa pahoittelevasti. Samalla hän tietää puhuvansa totta – totuus vain purkautuu hänen huuliltaan karummin kuin mitä ehkä tarvitsisi.

”Olet väsynyt, Susan”, professorin äänestä alkaa kadota lempeys. ”Päätä lukemiset tältä päivältä.”

”En”, Susan sanoo kiihkeästi ja saa vastaukseksi napakan sauvanheilautuksen, joka kokoaa muistiinpanot pinoon ja sulkee ne jostain ilmestyneeseen laatikkoon. Kuullessaan lukon napsahtavan kiinni Susan huudahtaa kauhusta. ”Et kai…!”

”Kyllä vain. Lukko aukeaa huomisaamuna”, Verso sanoo ja osoittaa taikasauvallaan Susania. ”Jos et tottele, juotan sinulle nukkujuomaa. Olen tosissani, Susan. En anna kenenkään oppilaani uupua koestressistä. Se ei ole sen arvoista.”

”Onhan! Mitä minun perheeni – se vähä, mitä minulla on jäljellä –, mitä he ajattelevat minusta, jos en pärjää?” Susan antaa äänensä kohota, mutta samalla se alkaa väristä ja rikkoutua patoutuneen itkun voimasta. ”Minun on saatava lukea!”

”Juuri sen takia öisin lukeminen usean viikon ajan ei ole sen arvoista.”

”Kuka sinulle minusta on kielinyt? Itse Helga Puuskupuh?” Susan tiuskaisee ja katsoo takan yläpuolella roikkuvaa taulua. Taulun nainen näyttää syylliseltä. Susan nyyhkäisee. ”Arvasin sen.”

”Susan”, Professori Verso sanoo. Lempeys on palannut tämän ääneen. ”Sinä olet yksi taitavimmista oppilaista tuvassasi. Sinulla ei ole mitään pelättävää kokeita ajatellen. Luulet vain, että sinun on mekaanisesti opittava jokainen yksityiskohta, mutta totuus on, että tulet muistamaan kaiken tärkeän itse tilanteessa.”

”Mistä tiedät?”

”Muistatko viime vuoden loppukokeet?” Verso kysyy. ”Kukaan muu luokassa ei muistanut, mitä upposilmukasville pitää tehdä viikko silmujen aukeamisen jälkeen. Sinä muistit – mutta miksi?”

”En tiedä”, Susan mutisee. ”Tiesin vain.”

”Nimenomaan”, Verso hymyilee ja asettaa kätensä Susanin olalle. Susan nyyhkäisee vielä kerran, tukahdutetusti. ”Huomaatko? Sinulla ei tule olemaan mitään hätää.”

[hiddenben]

6

”Susan Bones!”

Nyt jo? Susan yrittää vältellä kaikkien katseita, mutta samalla hänestä tuntuu kuin kaikkien silmät iskeytyisivät juuri häneen. Susan laskee kolmeen niin kuin Ami-täti on opettanut, keskittää sitten katseensa puiseen jakkaraan ja alkaa päättäväisesti kävellä sitä kohti.

Professori McGarmiwa kohottaa lajitteluhatun ilmaan ja asettaa sen Susanin päähän. Hattu peittää hänen silmänsä muulta salilta, eikä Susan enää näe mitään. Sitten hänen mielensä täyttää hiljaisuus.

”Nuorin Bones, oletan?” lajitteluhattu lausuu uteliaalla äänellä, ja Susan nyökkää uskaltamatta avata suutaan. ”Tervetuloa Tylypahkaan. Viimeisimmästä onkin aikaa… Taisi olla tätisi Amelia, jonka silloin ohjasin Puuskupuhiin. Mutta minua kiinnostaa tietää, mistä puusta sinut on veistetty?”

Susan ei tiedä, pitäisikö hänen vastata lajitteluhatun mietintöihin. Hattu ei kuitenkaan tunnu välittävän hänen ajatuksistaan vaan pohtii edelleen.

Hattu hiljentyy kuitenkin miettimään niin pitkäksi aikaa, että Susan alkaa hermostua ja yrittää kurkistaa hatun alta. Miksei hattu jo kerro valintaansa? Sitten –

”Sinussa on paljon rohkeutta”, hattu kuulostaa yllättyneeltä. ”Löytyy sitä toki muistakin tuvista, mutta tämä sinun itsepäisyytesi ja pelottomuutesi… Se saa minut harkitsemaan aivan toista tupaa.”

Susan jäykistyy yllättyneisyydestä ja kauhusta – mitä hänen perheensä sanoisi, jos hän ei päätyisikään Puuskupuhiin?

”On aivan turha miettiä muita, kun kyse on ainoastaan sinusta”, lajitteluhattu vastaa hänen ajatuksiinsa. ”Joskus vaihtelu tekee hyvää, muista se. Mutta huomaan, että sinulla on vielä kasvettavaa ennen kuin voisin lajitella sinut Rohkelikkoon levollisin mielin, joten olkoon tupasi - - PUUSKUPUH!”

Keltamustiin kaapuihin pukeutuneet oppilaat hurraavat, kun lajitteluhattu nostetaan Susanin silmiltä, ja helpotuksesta salaa huokaisten hän rientää tupapöytänsä luo. Lämpimät tervetulotoivotukset ja olantaputukset saavat hymyn Susanin huulille – ne saavat hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi.

[hiddenben]

A/N: Ja näin, kahdeksas ja viimeinen osa tähän raapalesarjaan!


7

Myrsky vavisuttaa ikkunaruutuja, kun Susan istuutuu kirjoituspöydän ääreen juomaan teetä. Mitä jos lajitteluhattu on ollut oikeassa kaikki nämä vuodet? Oliko tosiaan lähellä, että Susan olisi voinut viettää vuotensa Rohkelikon punakultaisissa väreissä ja kuulua tupaan, josta seikkailijoita tuntui löytyvän kaikkein eniten?

Puuskupuhiin kuuluminen on aina herättänyt Susanissa turvallisuuden tunteen. Tupa oli hänelle hellä ja ystävällinen, professori Verso äitihahmon kaltainen tuki ja turva varsinkin viimeisinä kouluvuosina. Susan on ollut tuvalleen uskollinen monella eri tapaa – mutta tekeekö se hänestä ikuisen puuskupuhin?

Ehkä ei, Susan toteaa mielessään seuraten katseellaan sadetta pakenevia turisteja.

Ehkä thestralien vapauden puolesta puhuminen ei tarkoitakaan mitään – ehkä se ei määritä Susania. Ehkä vapaus on, miten ihminen sen itselleen määrittää. Susan voi samaan aikaan kuulua ja olla kuulumatta kotitupaansa. Sitähän lajitteluhattukin oli sanonut –

Mutta huomaan, että sinulla on vielä kasvettavaa.

Ehkä Susan on nyt kasvanut hieman itsenäisemmäksi ja kuka tietää, ehkä lajitteluhattu lajittelisikin hänet Rohkelikkoon. Mutta ehkä silläkään ei enää ole väliä. Ainoastaan sillä on väliä, että hän osaa perustella itselleen, miten valintansa tekee – välittämättä siitä, mitä muut asiasta miettivät.

Susanin on opittava, missä hänen oma tasapainonsa kulkee.

Ehkä hän on luonteeltaan puuskupuh, ehkä rohkelikko. Ehkä vähän kumpaakin, ehkä ei kumpaakaan. Mutta minkään ei tarvitse määrittää häntä ennalta vaan aika saa näyttää, mistä Susan on tehty.

Vain Susanin omilla arvoilla on väliä – ja hänellä on loppuelämänsä aikaa selvittää, mitä ne ovat.

[Avaruuspiraatti]

Kommenttikampanjasta iltaa! Nappasin tämän luettavakseni, koska Nevilla suositteli tätä ja ajattelin hypätä vähän oman mukavuusalueeni ulkopuolelle vieraan hahmon kanssa. Oli mielenkiintoista lukea sellaisen hahmon mielenmaisemista, josta en ole koskaan aikaisemmin lukenut. Edes Susan Bonesin nimi ei herättänyt mitään muistikuvia, joten lähdin niin sanotusti täysin puhtaalta pöydältä lukemaan.

En aluksi tajunnut, että tässä mentiinkin ajassa taaksepäin. Siksi vähän (tai paljon) hämmennyinkin, kun Susanin tädistä puhuttiin taas, kuin hän olisi elossa, vaikka 1-raapaleessa muut voivottelivat, kun Susanilta oli kuollut viimeinenkin sukulainen. 6-raapale sitten selvensi hämmennystäni, kun saatiin kohtaus lajitteluhatun kanssa! Aikajatkumo olisi ehkä avautunut minulle paremmin, jos tuntisin Pottereiden opiskeluvuosien aikajanaa paremmin.

Jokaisessa raapaleessa oli kivasti minusta tuo 0-raapaleen esittelemä vapauden teema piilossa: vapaus elää, vapaus olla totuudenmukainen itselleen, vapaus ihastua tiettyyn poikaan... Toisissa se oli ehkä paremmin piilossa kuin toisissa, mutta mielestäni kuitenkin läsnä koko ajan! Ehkä päälimmäisenä mulle jäi käteen näistä vapaus rikkoa rajoja ja olla rehellinen itselleen, eikä vain lojaali perinteille ja odotuksille. Tottahan esimerkillisen puuskupuhin rooli tuo turvaa, mutta se voi myös rajoittaa, kuten Susan huomasi. Tämä raapalesarja toi minusta myös hyvin esille sen, miten hölmö oikeastaan Pottereiden lajittelu on. Ihmiset ovat muuttuvaisia ja monimutkaisia, eikä heitä minusta pystyisi oikeasti (paitsi juuri Pottereiden kaltaisessa lastenkirjasarjassa) lokeroimaan näin ankaralla kädellä. Fanfictionissa on musta ollut aina kivaa se, että tällaisiin asioihin tuodaan uudenlaisia ja ei-niin-mustavalkoisia näkökulmia ja huomioita. Joskus fanfictionissa on tavallaan aikuismaisempi ote, joka sopii ainakin itselleni (joka väitän olevani jollain tapaa aikuinen jo) paremmin. Totta kai lastenkirjoissa asioita yksinkertaistetaan, mutta toisaalta taas pohdin, että onko sekään hyvä, että pienet lapset kasvavat monta vuotta niin, että kirjojen hahmot lokeroidaan aina tiukasti yhteen tiettyyn muottiin.

Tämä oli aika erilainen fikki, joita Finissä yleensä luen, mutta pidin tästä silti! Kiva lukea itselleni uudesta hahmosta. Ehkä, kun/jos palaan lukemaan Potterit uudestaan, kiinnitän Susaniin eri tavalla huomiota, jos hänen nimensä bongaan! Kiitoksia

[hiddenben]

Hei Avaruuspiraatti, hauskaa, että uskaltauduit mukavuusalueesi ulkopuolelle! Arvostan sitä, ja toki hauskaa, että löysit mielestäsi jotain lukemisen arvoista Susan Bones on tosiaan hahmo, joka on melko vähän Pottereissa esillä – hänet mainitaan ainakin ekassa (lajittelussa), toisessa (Lockhartiin ihastuneena) ja kuudennessa kirjassa (menetettyään viimeisenkin perheenjäsenensä), ehkä joskus muutoinkin, muttei erityisemmin. En ehkä osaa selittää, miksi valitsin Susanin, mutta jokin hahmossa viehättää – ehkä tuo ajatus perheettömyydestä, ehkä jokin muu.

Kiva, että pääsit raapalesarjan logiikkaan kiinni, vaikka aluksi hämmennyitkin! Mutta sait kuitenkin kommentin perusteella tekstistä paljonkin irti On ihan totta tuo, mitä lajittelusta mietit – samalla tavallahan nuoret "lajitellaan" Outolintu-sarjassakin. Ehkä Pottereissa kuitenkin, kun ekaluokkalaiset ovat vasta 11-vuotiaita, oma tupa tuo turvaa ja paikan, jossa voi olla oma itsensä. Mietin jotenkin yläasteaikoja, milloin tuntui tärkeältä kuulua johonkin porukkaan ja pukeutua tietyllä tavalla. Mutta mitä vanhemmaksi oppilaat kasvavat, ajattelisin jotenkin, että persoonallisuudetkin muuttuvat ja omat arvot siinä samassa. Olisi kiinnostavaa kuulla, miten Rowling on asian ajatellut!

Kiitos hurjasti kommentista, tässähän syntyi paljonkin mielenkiintoista ajateltavaa, enemmän kuin mitä itse ajattelin raapalesarjaa kirjoittaessani

[Fiorella]

Minä tosiaan sain kunnian lukea tämän kiehtovan ficin jo ennakkoon, ja lämpimästi suosittelen muillekin. Ei kannata syrjiä Puuskupuhia tai parituksetonta ficciä, kun se on näin oivaltavaa luettavaa!

Kommentoinkin jo ajatuksiani yksityisviestillä, mutta tahdon toistaa sitä, miten hyvin tämä pikku sarja kertoo Susanin henkistä kasvutarinaa. Kuten Harryllekin lajitteluhattu antoi vihiä siitä, että samassa ihmisessä riittää piirteitä, jotka sopisivat eri tupiin, myös Susan pääsee pohtimaan osaltaan lajittelun pysyvyyttä; lapsena tehty tupajako ei määrittele koko loppuelämää, varsinkin kun on selkeästi piirteitä kahdesta tuvasta. Vaikka Susan on ikään kuin kasvatettu Puuskupuhiksi, ei se tarkoita sitä, että hänen olisi suoritettava väkisin tiettyjä normeja elämässään. 

Pidin myös siitä, että tarina hyppeli ajassa, eikä mennyt ihan kronologisessa järjestyksessä. Se hieman haastaa lukijaa ajattelemaan ja samalla saa lukemaan huolella.

Ehkä ei olekaan oletusarvo, että Susanin päivät ovat luetut. Ehkä, jos hän oikein päättää, hän voi elää elämänsä sukunsa ja varsinkin tätinsä muistoa kunnioittaen. Tästä eteenpäin Susan voi taistella elämästään ja oikeudestaan elää, tehdä kaikkensa sen eteen, kunnes velhosota olisi ohi ja siten härnätä kuolonsyöjiä olemassaolollaan olemalla viimeinen elävä Bones.

En muista, olenko ikinä ajatellut sitä, oliko Susan tosiaan sukulinjansa viimeinen, ja tykkäsin siitä, että tässä sille annettiin arvo; Susan tahtoo vaalia olemassaoloaan ja tämä lause etenkin oli tosi rohkelikkomainen.

”Onnistuit!” Luna sanoo iloisesti.

”Niin”, Susan katsoo lattiaan. ”Sinun ansiostasi. Te korpinkynnet olette kyllä tupanne veroisia.”

”Mutta Susan”, Luna sanoo ja saa Susanin kohtaamaan tämän vaaleansiniset, utuiset silmät. ”Yhdelläkään meistä ei ole yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin sinulla.”

Sitten tässä taas tuli ihanalla tavalla esille Puuskupuhin hyvät puolet. Sekin oli ihana, että vaikka tässä tarkasteltiin Puuskupuhin ominaisuuksia myös kriittisellä silmällä, ei kuitenkaan annettu sitä mielikuvaa, että se olisi huonompi tupa. Susan on välillä vähän liiankin kiltti, ja ehkä juuri tuo rohkelikkopuolen kieltäminen itsessään saa hänet olemaan vähän "yli-puuskupuh", korostamaan sitä puolta liikaakin, minkä toisetkin pistävät merkille?

Ficin loppu oli ihana. Susan löytää itsensä ja omat vahvuutensa ja katsoo eteenpäin rohkeana. Ainakin minuun tämä ficci kolahti ihan täysillä.

[hiddenben]

Hei Fio, kiva kun tulit vielä tänne kommentoimaan! Tosiaan, tuo mitä kirjotit Susanin sukulinjasta – sehän mainitaan kai kuudennessa kirjassa, että Susan on menettänyt viimeisenkin sukulaisensa Amelia Bonesin murhan myötä, mutta tämä asia jätetään pelkkään mainintaan ja lyhyeen dialoginpätkään, mikä jättää paljon oman mielikuvituksen varaan. Tämä tekee omasta mielestäni Susanista tosi mielenkiintoisen hahmon: miten sellaisesta tilanteesta jatketaan, kun ei ole ketään, kenen luo palata? Se on kai yksi syistä, miksi tykkään kirjoittaa Susanista hahmona

Susan on välillä vähän liiankin kiltti, ja ehkä juuri tuo rohkelikkopuolen kieltäminen itsessään saa hänet olemaan vähän "yli-puuskupuh", korostamaan sitä puolta liikaakin, minkä toisetkin pistävät merkille?

Mielestäni erittäin mahdollinen teoria! Juurikin se, kun yrittää ja yrittää istua johonkin muottiin ja yrittää niin paljon, että menettää perspektiivin koko asiaan... Ehkäpä. Ja sellaisissa tilanteissa usein tarvitsee jonkun ulkopuolisen muistuttamaan tai huomauttamaan asiasta, koska ihminen itse on niin helposti sokea omille virheilleen tai omalle käyttäytymiselleen. En tiedä, onko tässä selityksessä mitään järkeä Mutta joka tapauksessa, tykkään ajatuksestasi! Hurjan kivaa kuulla, miten muut tämän asian näkevät!

Kiitos hurjasti kommentista ja avustasi ennen ficin julkaisua

[Fairy tale]

Näin unta että nyt on aika tulla lukemaan tämä. 
Aivan mahtavasti olet saanut irti siitä vähästä faktatiedosta, mitä Susanista on kerrottu ja rakentanut sen ympärille mielenkiintoista henkilötarinaa. Se, että eri osat kuvasivat eri vuosia ja aikoja antoi tähän kivan perspektiivin. Kronologinen kerronta voi olla jopa tylsääkin välillä. Hienoa pohdintaa omasta identiteetistä ja siitä, mihin kaikkeen se oma minä perustuukaan ja oivalluksia että sen ei tarvitse olla pysyvää vaan onkin muuttuvaa.

Lajitteluhattu on varmasti toisinaan aika kovilla valitessaan sen kaikkein sopivimman tuvan. Pidin tuosta loitsujen harjoittelusta ja siitä ettei se aina sujukaan ihan heti kaikilta. Onneksi Luna oli auttamassa ja huomasi sen pienen seikan josta loitsun toimivuus oli kiinni. Ja sitten tuo että Susan oli yksin metsän reunalla ja rannalla pohtimassa syntyjä syviä. Kuinka monen oppilaan olenkaan lukenut siellä käyneen murjottamassa ja pohtimassa, mutta aina on yhtä säväyttävää käsittää että siellä käyvät muutkin, kuin ne tunnetut seikkailijaoppilaat.

Pidin myös professori Verson tiukasta tavasta komentaa oppilaansa nukkumaan ja pois muistiinpanojen ääreltä. Yleensähän sitä saa lukea McGarmiwalta. Hienoa saada myös puuskupuhien tupaa esille ja tutuksi tätä kautta.

[mursuhilleri]

Heti otsikko kiinnitti huomioni, olenhan ylpeä puuskupuh itsekin. Tämä teksti oli kyllä aivan huippu, hieman ihmettelin tuota aikajanaa, mutta kyllä se toimi kuitenkin. En ole koskaan välittänyt Susanista hahmona, ehkä sen takia, että kirjoissa ei juurikaan hänestä puhuta. Tämän tekstin myötä Susan sai kyllä sympatiani puolelleen.

Pidin tarinan kerronnasta huisin paljon. Teksti on sujuvaa ja helposti luettavaa. Kuvasit ihanasti eri tupien ominaisuuksia jokaisessa raapaleessa, varsinkin nyt se puuskupuh. Puuskupuhiudesta ja puuskupuheista yleensäkin kirjoitetaan hirmuisen vähän, mikä on sääli. Pidin siitä, kuinka otit tekstiin mukaan oikeita kirjan tapahtumia, ja kuvasit ne Susanin näkökulmasta. erityisesti pidin tuosta osasta, jossa oltiin Albuksen Kaartin kokouksessa. Rakastuin myös professori Verson äidilliseen hahmoon, en ole häntäkään juuri koskaan ajatellut suuremmin kuin yrttitiedon opettajana.

Kaikenkaikkiaan loistava teksti. Ihania teemoja ja kaunista kerrontaa Kiitos tästä lukukokemuksesta!

[hiddenben]

Fairy tale, heh, toivottavasti uni oli hyvä, koska minulle on mukavaa, että se sai sinut kommentoimaan Kiitos hurjasti kommentista! Kiva kuulla, että tarinan ei-kronologisuus oli onnistunut ja että identiteettipohdinnat oivaltavia. Mielestäni Susanista on ollut sekä hauskaa että mielenkiintoista kirjoittaa, sillä olen juuri käyttänyt niitä vähäisiä tiedonmuruja, joita kirjoista/netistä löytyy ja täydentänyt itse muita tapahtumia. Olen siis iloinen siitä, jos hahmo tuntuu luontevalta Kiitos kommentista!

mursuhilleri, kivaa, että tykkäsit lukea tätä tekstiä! Hauskaa kuulla, mitkä kohtaukset jäivät eniten mieleen. Itsekin pidän tuosta Tarvehuoneen kohtauksesta ja professori Verson äidillisyydestä. Kiitos hurjasti kivasta kommentistasi!

[Lyra]

Terveisiä vaihdokkaista! Mulla on viime aikoina ollut kovin levoton olo, mutta yritän jotenkin järjestellä ajatuksiani tästä tekstistä. Tykkään tästä sun Susan sarjasta kovin ja on ihanaa, että tätä on niin paljon ja jaksat kirjottaa samaan sarjaan lisää, voi tehdä syväluotaavan sukelluksen Susanin elämään.

Nollaluku! Jee - rakastan tällaisia fiksuja jutskia ja nollaluku kuulostaa jotenkin tosi jännältä verrattuna prologiin (vaikka onhan ne tavallaan sama juttu, mutta silti!) Pidän tässä itämeren kuvauksesta, vihreänharmaa on todella nätti sana. (pitäisi varmaan muuten lukea se susan teksti, jossa oikeasti oltiin virossa, muistaakseni oot sellaisenkin kirjoittanut)

Itsenäistymisen jälkeinen taival on kuitenkin vielä lapsenkengissä ja maa etsii vielä identiteettiään, paikkaansa maailman kartall

Tämä kuulosti tosi britanniamaiselta, maa kun on suurvalta ollut,  joten tietenkin susan ajattelisi jotain tuon suuntaista, varmaan kaikki sillä plänttillä ajattelee :D Tykkäsin miten Susan päätyy Thestraleista oman itsensä vapauteen, identiteetin kyseenalaistus antaa hyvän pohjan tulevalle tekstille vaikka otsikosta voikin huomata että kyllä Susan on puuskupuh, rohkea sellainen vain!

haa, miten tämä hyppäsikin 7. vuoteen. Pudun miten harryn näkökulmasta mitättömiltäkin tuntuneet tapahtumat sai Susanin näkökulmmasta tunnesyvyyttä. Surullista että Susan menettää viimeisen perheenjäsenensä. Jotenkin oon ite ihan super tykästynyt susanin tätiin vain sen vähän perustella mitä hänestä kirjoissa kerrotaan. Mutta voi susania kyllä :(

Ja tässähän mennään entistä enemmän taaksepäin! Pidin kovasti AK:n harjoituksista ja siitä että Susan on Lunan pari:

”Mutta Susan”, Luna sanoo ja saa Susanin kohtaamaan tämän vaaleansiniset, utuiset silmät. ”Yhdelläkään meistä ei ole yhtä paljon kärsivällisyyttä kuin sinulla.”

Tämä, niin nätisti ja Lunamaisesti ilmaistu.

Tykkään oikeesti paljon että tässä mennään koko ajan ajassa enemmän taaksepäin. Ihan super ihana ja virkistävä tapa kertoa tarinaa. 3. osassa tykkäsin kovasti siitä miten kaikki puuskupuhit ei kuitenkaan ole niin täydellisiä ja sitten tämä:

On mahdotonta selittää yleisön mylvinnän läpi, että Susan kyllä kannattaa Cedriciä, mutta hänen mielestään Harrylla on yhtä suuri oikeus mahdollisuuteen voittaa kuin Puuskupuhin tuvan edustajalla. Justin ei kuitenkaan ymmärrä häntä, ei halua ymmärtää, ja on hetkessä saanut puolelleen suurimman osan muistakin puuskupuheista, jotka heidän lähellään istuvat.

Hyvin sanottu!

Taisin lukea sulta jonkin Susan/Neville/joku(hannah??) kolmiodraaman ja tämä 4. osa kyllä satuttaa kovin.

Sano ei, sano ei, sano ei.
”Kyllä hänessä on jotain söpöä”, Hannah sanoo unelmoivasti. ”Ehkä minä voisinkin olla ihastunut.”

:(((((

Verso/Susan vuorovaikutus oli aivan ihanasti kirjoitettu. Versossa on jotain sellaista äidillistä <3 On ihanaa lukea näistä susanin elämän tärkeimmistä hetkistä koska ne ovat selkeästi vaikuttaneet Susanin elämään. Lajitteluhattukohtaus oli ihana, antoi Susanille jälleen lisää syvyyttä vaikka vähän tuntui samalla turhalta selittelyltä. Mutta toisaalta samalla se on aivan loistava linkki viimeiseen osaan ja yhdistyy otsikkoon tosi kauniisti.

Vain Susanin omilla arvoilla on väliä – ja hänellä on loppuelämänsä aikaa selvittää, mitä ne ovat.

Ah, tämä oli kyllä kaunis kokonaisuus ja tässä vikassa kappaleessa on jotain sellaista aikuismaista kypsyyttä josta oli aivan ihana lukea. Olen todella tyytyväinen että sain tämän tekstin vaihdokkaista!! Kiitos <3

[hiddenben]

Voi Lyra, kommenttisi sai hymyilemään jo silloin, kun luin sen ensimmäisen kerran ja nyt uudelleen! Oli jotenkin hauska lukea ficci uudelleen läpi kommenttisi kautta ja huomata, mitä kohtia olit poiminut sieltä Oli myös todella ilahduttavaa, että löysit jokaisesta raapaleesta jotain, mistä pidit ja tarina toimi yhteen. Hauskaa, että tuo ajassa taaksepäin hyppiminen toimi, vaikkei se ihan kronologisesti kulkenutkaan, ja että kaikki kuitenkin yhdistyivät toimivasti kokonaiseksi tarinaksi. Kiva myös kuulla, että olet tykännyt muistakin Susan-teksteistäni, sen kuuleminen ilahduttaa suuresti Iso kiitos kommentistasi! ♥

[Linne]

Aloitanpa tämän viestini pahoittelulla!
Muistin tässä vasta tänään Kaarneen ihanien kommenttien myötä, että olin osallistunut ihailijakaartihaasteeseen ja valinnut kohteeksi sinut! Tämä pääsi minulta ihan täysin unohtumaan, mutta ehkäpä minutkin olisi pitänyt lajitella Korpinkynnen sijaan Rohkelikkoon, koska sen verta itsepäinen olen että olen tähän mennessä suorittanut kaikki haasteet loppuun asti. Siispä hain kupin teetä ja istahdin alas sun listauksen kanssa, mikäpä tässä ollessa

Sitten asiaan! Oon lukenut sulta aikaisemmin lähinnä originaaleja, mutta kun vilkuilin sun listausta niin Susan Bones kiinnosti heti. Kirjoista en häntä muista kuin sivumaininnoista ja leffasta hiukan kömpelön punatukkaisen tytön, joten oli kiinnostavaa lukea tekstiä missä hän oli päässyt pääosaan.

Tekstin kantavana voimana toimii selvästi oman identiteetin hakeminen ja käsitteletkin kiinnostavasti Puuskupuhin ikävämpää puolta -vaikka varmasti on mukava kuulua joukkoon, voi oma identiteetti hämärtyä kun kaikki ajattelevat ja pohtivat samalla tavalla. Tämän perusteella näen puuskupuhin hyvin ekstroverttina tupana, missä kaikki tehdään yhdessä se että kaikilla on mukavaa on tärkeämpää kuin oman mielipiteen ilmaisu. Erittäin mielenkiintoinen lähestymistapa tupaan josta ainakin itselle tulee mieleen lähinnä kiltteys ja turhan draamanhakuisuuden välttäminen. Lajitteluhattu oli kyllä oikeassa siinä, että Susanin piti hetki kasvaa ennen kuin tämä ymmärsi, ettei tupa määritä häntä noitana tai ihmisenä.

Pidin tässä erittäin paljon myös siitä, että olit nostanut Susanin suvun keskiöön. Erityisen kiinnostavaa oli Susanin pohdinta mitä hänen perheensä sanoisi, jos hän ei päätyisikään Puuskupuhiin? koska se kuvastaa suvun arvostusta Puuskupuhia kohtaan, mikä taas tuntuu varsinkin kirjoissa harvinaiselta. Tuntuu että kirjoissa korostetaan paljon sitä että "meidän suku on aina ollut rohkelikkoja" tai "jos en pääse luihuiseen niin lähden saman tien takaisin" joten tämä näkökulma oli todella virkistävä!

Suosikkini raapaleista oli kuitenkin ensimmäinen, missä Susan oli päätynyt Tallinnaan. Vaikka hän vasta opettelee ilmaisemaan oman mielipiteensä ilman häpeää ja tarvetta mukautua, on hän silti päässyt jo pitkälle. En usko että Lajitteluhattu lajittelisi häntä enää mihinkään: nyt hän on oma itsensä, ilman tarvetta identifioitua johonkin tupaan.

Pitkä päivä takana enkä tiedä onko tässä kommentissa päätä tai häntää, mutta joka tapauksessa kiitos, pidin kovasti!