Nimi: Pala talvea (ja rakkautta)
Kirjoittaja: Isfet, joka myös omistaa tekstin
Ikäraja: K11
Genre: avaruuspoikarakkautta söpöstelyllä ja väsyneellä kähminällä
Hahmot/Paritus: Setre/Jaan
Yhteenveto:
Kaikki on niin kaunista, suloista ja ihanaa
, että Setren sydän on pakahtua.A/N: Hyvää joulua
Avaruuspiraatille! Koska vaikutit pitävän pojista ensimmäisen kerran
täällä (K11) ja koska itsekin tykästyin yllättävän paljon, niin ole hyvä! <3 Tässä on edellisen tavoin paljon unisuutta ja söpötelyä, vähän nukkumista, sekä
hieman enemmän paljon pusuja ja kosketuksia!
”Tämä on huono idea, me jäämme vielä kiinni hiippailusta…”
”Höpsö, ei meitä ole kielletty liikkumasta asemalla.”
On jälleen yö. Käytävät ovat hiljentyneet askelista, renkaiden kitinästä, hurinasta ja surinoista. Itäsiiven ylimmässä kerroksessa ei ole käytännössä ketään. Ja miksi olisikaan, siellä on vain kokous- ja koulutushuoneita, sekä yksinäinen arkisto, jossa on varmuuskopiot aseman pohjapiirroksista.
”Miksi tämä sitten tuntuu niin kielletyltä…” Setre mutisee hiljaa, mutta antaa kuitenkin Jaanin johdattaa häntä eteenpäin.
Avaruudessa ei tietenkään ole ilmansuuntia, mutta ne ovat simppeleitä käyttää ja helpompia muistaa kuin numerokoodaukset. Ja tuntuuhan se tutulle ja turvalliselle, ainakin niille jotka ovat kotoisin Maasta. Kuten Setre. Toisin kuin Jaan.
He ovat kaukana totutulta toimialueeltaan, laitevalvonnalla ei ole asiaa itäsiipeen kuin äärimmäisen harvoin. Täällä ei ole aseman elämälle oleellista tekniikkaa tai valvontaruutuja kuten pohjoisessa, vain joitain koulutustilaisuuksia ja rakennetarkastuksia, joita tehdään vähän joka paikassa. Jaan kulkee eteenpäin kuitenkin määrätietoisesti, pysähtyy yllättäen ja kääntyy ympäri.
”Tässä vaiheessa minä peitän sinun silmäsi”, Jaan ilmoittaa virnistäen riemukkaasti.
”Nyt alan huolestua”, Setre hymähtää, mutta ei vastusta, kun Jaan astuu hänen taakseen ja laskee kätensä hänen katseensa verhoksi.
”Minähän lupasin yllätyksen”, Jaan kuiskaa pehmeästi hänen korvaansa, saaden Setren värisemään.
Setre ottaa haparoivan askeleen eteenpäin, etsii saman rytmin toisen jalkojen kanssa. Vaikka se vaatiikin pari kertaa, jolloin Jaan astuu hänen kantapäilleen ja Setre tämän varpaille. Sormien välistä kuultaa hieman vaaleansinistä valoa, ennen kuin Setre sulkee kokonaan silmänsä. Jaanin lämmin hengitys kutittaa hänen niskaansa, ilma ympärillä on viileämpää. Vatsanpohjaa puristaa ja kutkuttaa yhtä aikaa, eikä se johdu vain salaperäisyyden aiheuttamasta jännityksestä.
”Varo, käännytään tästä oikeaan”, Jaan sanoo.
Setre haparoi hetken ilmaa, kunnes tavoittaa seinän tasaisen pinnan. Sydän lyö epärytmiä (
tutum-tutum-tumtum), jalat kulkevat eteenpäin. Jaanin kädet tuntuvat nihkeiltä hänen ihollaan, eikä Setre voi olla hymyilemättä vähän toisen hermostuneisuudelle.
”Hei, kai sinä tiedät, että minä arvostan –”
”Perillä! Oletko valmis?” Jaan hihkaisee hypähtäen päkiöilleen.
”Olen kyllä, m-”
Jaan vetää kädet hänen kasvoiltaan. Setre räpyttelee hetken, vaikkei valo kirkas olekaan, ja katsoo ympärilleen.
He ovat aseman ulkolaidalla. Katto ja ulkoseinä ovat erikoisvahvaa ja läpinäkyvää materiaalia, joka kaartuu tunnelimaisesti käytävän ylle. Lasia se ei ole, vaan tehty todennäköisesti paikan päällä, avaruuden tarjoamista ainesosista. Olisi hirveä työ kuljettaa kaikki Maasta saakka. Parin metrin päässä on vanha ja paksu villaviltti, sekä tutunnäköinen termos. Mutta se, mikä aiheuttaa todellisen yllätyksen ja lämmön Setren sisällä, on että ulkoseinään viltin eteen ja yläpuolelle on kiinnitetty valkoisia paperilumihiutaleita.
”No? Mitä sanot?” Jaan kysyy, keikkuen hermostuneesti päkiöiltä kantapäille ja takaisin.
”Se on… Tämä on aika… Uskomatonta.
Sinä olet uskomaton”, Setre saa mutistua hämmentyneenä.
”Ajattelin että tykkäsit, vähän tunnelmaa. Parempaan ei oikein pysty, paperikin oli ihan kiven alla, äitisi antoi lopulta vanhoja muistiinpanojaan. Kaikki on sähköistä, ja –”
Setre painaa sormensa Jaanin huulille, silittää toisella kädellä otsan suoraksi. Kun Jaan katsoo häntä rauhallisesti silmiin, Setre suukottaa häntä suulle. Hymy tekee pususta kömpelön, joten hän yrittää uudestaan. Ja vielä kerran, kunnes Jaan naurahtaa ja astuu kauemmas.
”Huojentavaa, että pidät”, Jaan sanoo, ”Tule, mennään istumaan.”
Setre istuu viltin reunalle ja kietoo kätensä Jaanin ympärille. Tämä höpöttää taas jotain kietoessaan viltin heidän hartioilleen, ennen kuin kurottaa kohti termosta ja kahta mukia. Setre hautaa kasvonsa poikaystävänsä kaulansyrjään, pussaa ihoa ja hengittää syvään Jaanin tuoksua. Silmät painuvat väkisin umpeen. Edellisistä unista on aikaa, ja silloinkin Jaan valvotti häntä… Ei sillä, että Setre olisi vastustellut, kun Jaan puristi hänen olkapäitään, suuteli hänen vatsaansa ja -
”…Setre, kuunteletko sinä edes?”
”Mhhm? Sori, väsyttää…”
”Kulta, koita pysytellä hetki hereillä. Huomenna on vapaapäivä, ja sitten vuorot helpottuvat”, Jaan sanoo silittäen hänen hiuksiaan.
Setre tuntee, kuinka hänen käteensä asetettaan lämmin muki. Hän pinnistelee silmänsä auki ja hymyilee Jaanille, joka käpertyy onnellisena hänen kainaloonsa. Seinämän toisella puolella tuikkivat miljoonat tähdet. Kaikki on niin kaunista, suloista ja
ihanaa, että Setren sydän on pakahtua. Jaan tahtoi tuoda hänelle pienen palasen Maata, vaikka ei ole koskaan nähnyt lunta.
”Tiedätkö, on hyvä että esittelit minut äidillesi. Hän on aika mahtava, eikä minun tarvinnut tuhlata aikaa muiden suhteiden kautta etsiskelyyn”, Jaan naurahti.
”Pitäisikö minun olla huolissani sinun
suhteistasi”, Setre virnistää hörpäten kuumaa juomaansa. Hän arvelee sen olevan asemalla tuotettua keinotekoista teejauhetta, mihin on sotkettu kanelia ja kuumaa vettä. Lopputulos maistuu yllättävän talviselle ja hyvälle, vaikka kyse lienee osittain tottumuksesta.
Ӏh, ei
sellaisista suhteista”, Jaan kiistää tyrkäten kyynärpäällään toisen kylkeä. Tee läikähtää mukin reunoja vasten.
”Hei, varo vähän”, Setre tyrskähtää nostaen mukin ylemmäs.
Jaan hymähtää ja ottaa suuren kulauksen juotavaa. Setre nostaa viltin kulman nenänsä eteen. Peite on aivan toista luokkaa kun heidän tekniset kankaansa, joiden kuidut säätelevät lämpötilaa ja haihtuvan kosteuden määrää, sekä tuntuvat keveiltä kuin ilma. Viltti on aavistuksen huopunut ja pistelevä, sekä tuoksuu… Tuoksuu yhä hieman kodilta.
Setre muistaa, kuinka Pasteur kynsi peittoa asettuessaan kehräten nukkumaan. Kerran heidän takkansa laski kaikki savut sisään, linnunpesän tukittua hormin. Pistävä aromi kutittaa yhä nenää, puunsavua hän ei olekaan haistanut aikoihin. Setre räpyttelee silmiään ja juo taas muutaman kulauksen. Hän on poikaystävänsä kainalossa tähtitaivaan alla, lämmin muki käsissään (juotavaa tosin ei juuri ole enää, hänen pitäisi varmaakin ottaa termoksesta lisää- )
”Ehkä minun olisi pitänyt tehdä mustaa kahvia. Pysyisit paremmin hereillä”, Jaan naurahtaa pörröttäen Setren tummaa tukkaa.
”Ehkä. Mutta nyt sinun täytyy auttaa minua valvomaan vielä hetki”, Setre hymisee Jaanin kaulalle.
Setre rakastaa sitä, miten pienet suukot ja henkäykset saavat Jaanin kiemurtelemaan. Miten Jaan työntää sormet hänen hiuksiinsa, kuiskaa hänen nimeään ja pakottaa heidän huulensa vastakkain. Setre yrittää vetää Jaanin lähemmäs, mutta jalat sotkeutuvat ja hänen kyynärpäänsä kumahtaa ulkoseinään. Se saa heidät vetäytymään hieman, vaikka Setre tahtoisikin varastaa Jaanin punaisiksi hankautuneet huulet uuteen suudelmaan.
”Sattuiko?”
”Ei, on minulle pahemminkin käynyt”, Setre sanoo poissaolevasti. Jos Jaan kumartuisi vähän lähemmäs…
”Mitä luulet, tärähtiköhän tuo niin kovaa, että painesensorit…” Jaan kysyy kurtistaen kulmiaan.
Setren silmät suurenevat hieman ja hermostus hulahtaa vatsan läpi, normalisoiden verenkierron. Aivot tuntuvat toimivan taas.
”Ei kai sentään, tuota ei voi pitää minkäänlaisena uhkana -”
”Ei normaalisti, mutta on yö, eikä täällä pitäisi olla ketään. Tiedäthän sinä, tuosta tulee varmasti virheilmoitus”, Jaan mutisee nousten ripeästi pystyyn.
”Hei, varo sitä termosta! Mutta joka tapauksessa, tämä oli suloisinta ikinä”, Setre sanoo Jaanin irrotellessa lumihiutaleita.
”Tuo on hyvä kuulla. Kukahan onneton siellä on vuorossa…” Jaan pohtii.
”Yoto. Hän on luultavasti ainoastaan äärimmäisen huvittunut – älä rypistä niitä, tahdon säästää ne! Todistan niillä kaikille, että minulla on universumin suloisin, kiltein, huomaavaisin ja ihanin poikaystävä”, Setre naurahtaa, ja pussaa taas.
”Et kyllä. Oletko itse huomannut, että olet paljon hellyydenkipeämpi väsyksissä? Tuota tahtia joudun kantamaan sinut huoneeseen”, Jaan sanoo.
”Ei minua haittaisi”, Setre sanoo hajamielisesti. ”Mennään lähimmälle ovelle kohtaamaan vaikeudet. Jos livistämme, kulkutiedoista saadaan selville kuitenkin, että häiriö olimme me.”
Loppujen lopuksi Yoto saapuu paikalle yllättävän ripeästi. Tämän ilme vaihtuu turhautuneesta hämmästykseksi, ja siitä ilkikuriseksi. Jaanilla on kainalossaan viltti, jonka taitoksiin Setre asetteli huolellisesti lumihiutaleet. Setre on kietonut toisen käden Jaanin ympäri (hänestä tuntuu hyvältä nojata johonkin, sillä pää ja silmäluomet tuntuvat raskailta) ja roikottaa termosta ja mukeja toisessa
”Te kaksi, hiippailemassa vapaalla itäsiivessä? Selitys mahtaa olla niin hämärä, etten välitä kuulla”, Yoto sanoo verkalleen.
”Olet varmasti kuullut hämärämpiäkin”, Setre sanoo.
Jaan naurahtaa tavallista ohuemmin, ehkä koska Setren käsi on valunut hitaasti vyötäisiltä lantiolle, ja peukalo pyyhkii lonkkaluun yli. Yoto näyttää liian tietäväiseltä, ehkä sinertävä valo tuo virnistyksen pirullisuuden esiin erityisen hyvin.
”Olen pahoillani, kaverit, en kai keskeyttänyt mitään? Teillä on
huone sitä varten”, Yoto virnistää silmät tuikahtaen.
”Öhöm, sinne olemme menossa. Jos vain kuittaisit hälyn, etkä mainitsisi tästä mitään, niin olisin aika kiitollinen”, Jaan mutisee kevyesti punastuen.
”Niin, Jaan voi varmaan korvata se sinulle. Hänellä on hyviä
suhteita –” Setre hykertää.
”Hei, minähän sanoin että siitä ei –”
”Okei, en halua kuulla enempää. Pitäkää yksityiskohdat omana tietonanne”, Yoto älähtää nostaen kädet ylös.
He ehtivät ottaa muutaman askeleen poispäin, kun Yoto huikkaa vielä jotain Jaanille.
”Vie Setre nukkumaan, jookos? Jätkä on taas kuin aineissa.”
Setre ei ole aivan varma, kuinka he lopulta pääsevät omalle ovelleen saakka. Uupumuksen sekoittaman kaikki hieman hämärät, hea-valoilla varustellut käytävät näyttävät äkkiä samoilta. Sitä paitsi Jaan häiritsee hänen keskittymistään.
Ei ole Setren vika, että hänen kämmenensä vahingossa lipeää Jaanin paljaalle vatsalle. Sitä paitsi se on hyvä paikka kädelle, ei Jaanin tarvitsisi työntää sitä pois. Ja minkä hän sille voi, että horjahtaa Jaanin tehdessä äkkipysähdyksen heidän huoneensa kohdalle. Suudelma johtuu puolestaan vain siitä, että huulet ovat niin houkuttelevan lähellä. Kyllä hänenkin kätensä painuu epämiellyttävästi seinän ja Jaanin selän väliin, eikä hän huomaa toisen vaikeuksia saada ranteen sirua vilautettua oven aukaisemiseksi.
Jaan tönii Setren heidän huoneeseensa ja laskee viltin lattialle. Ovi vetäytyy kiinni, Setre Jaanin huuliin.
”Minä luulin, että sinun piti päästä nukkumaan”, Jaan hengähti.
”Mmhm. Tämä auttaa minua nukkumaan paremmin.”
Setren kädet ovat nyt ranteita myöten Jaanin paidan alla, eikä tällä ole enää juuri vastaan sanomista. Ääni on heikkoa henkäilyä ja mutinaa ehkä
onneksi huomenna on vapaata, mutta Setre ei oikeastaan jaksa keskittyä sellaiseen.
Vaikka aamulla Setre onkin kiitollinen, että kun hän herää yhä väsyksissä Jaanin vierestä, hän voi vain vetää peiton paremmin paljaan vartalonsa suojaksi ja nukahtaa hymy piirtyneenä toisen niskaan.
