Ihanaa myöhäistä ystävänpäivää ihanalle
Lauchuolle!
Toiveissa oli kettuihmisiä, ja niiden ympärille tämä teksti rakentui. Alun perin halusin kirjoittaa muodonmuuttajista postapokalyptisessä ympäristössä, mutta se ei lähtenyt sitten millään, ja niinpä piti nopeasti keksiä jotain muuta. Pelastuksekseni koitui sitten 3 kertaa kun -haaste. Teksti koostuu siis kolmesta 350-sanaisesta raapaleesta, jotka yhdessä kertovat tarinan.
Kokonaisuus on hiomaton ja varmaan huterakin, mutta ehkäpä siitä kuitenkin on jotain iloa! Tätä oli ihanaa kirjoittaa, ja Nikolaista tuli minulle kovin rakas.
Äidille
Nikolain äidin arkkua ei avattu. Se kuitattiin omaisten toiveella. Arkunkantajina toimivat vain perheenjäsenet ja läheisimmät sukulaiset, jotka tiesivät Saitovien salaisuuden. Sekin kuitattiin omaisten toiveella. Kaikki oli lähes normaalisti. Ne olivat normaalit ortodoksiset hautajaiset. Saattoväellä oli palavat tuohukset, ja vainaja hyvästeltiin arkun äärellä kumarruksin ja ristinmerkein. Vanhoillisimmat sukulaiset tietysti supisivat keskenään siitä, miksi arkku pysyi kiinni – Olga Saitovhan oli menehtynyt siististi sydänkohtaukseen –, mutta heidän annettiin supista. Ajan myötä outoudet unohtuisivat. Ajan myötä muistettaisiin vain, miten hieno ihminen Olga Saitov oli ollut. Kukaan ulkopuolinen ei koskaan saisi tietää, että arkussa lepäsi siron ja kauniin naisen sijasta siro ja kaunis punakettu.
Nikolai ei ollut siro tai kaunis, kun hän hautajaispäivän yönä pinkoi Sinerväkallioille ketturuumiissaan. Nikolai oli kahdentoista, ja siinä missä hänen ihmisensä oli vielä lyhyenläntä pojankoltiainen, hänen ketussaankin oli pennun kömpelyyttä ja keskeneräisyyttä. Vaistot kiisivät lujempaa kuin mihin tassut pystyivät, ja kivenmurikat ja ruohomättäät horjuttivat tasapainoa.
Isä oli käskenyt Nikolaita pysymään kotona ja ihmisenä. Aleksei Saitov ei ollut koskaan hyväksynyt vaimonsa ja poikansa lahjaa; hänelle se oli aina ollut kirous. Isä jaksoi muistutella siitä, miten vaarallista villieläimenä juoksenteleminen oli. Nikolaista tuntui, että äidin kuolema kettuna oli herättänyt isässä karmaisevaa tyytyväisyyttä:
mitäs minä sanoin – vaarallista.
Isä ei ollut kuitenkaan pystynyt estämään Nikolaita, kun poika oli livahtanut ulos ja kadonnut kesäyöhön. Niin äitikin oli tehnyt sinä kohtalokkaana yönä, kun ketun vaistot olivat virittyneet äärimmilleen ja rukoilleet antautumaan, unohtamaan maalliset murheet.
Sinerväkallioiden jylhimmän jyrkänteen reunalla paloi yhä hautakynttilä, jonka Nikolai oli sinne vienyt. Äidin ketturuumis oli löytynyt kaukaa alapuolelta. Sinne Nikolai ei ollut pystynyt menemään sen jälkeen, kun hän oli löytänyt elottoman äitinsä. Verijäljet olisivat varmaan vieläkin kalliossa, tai ainakin Nikolain verkkokalvoilla.
Isä väitti, että äiti oli pudonnut vahingossa paetessaan sutta tai ilvestä. Nikolai toivoi, että se oli totta.
Nikolai seisoi reunalla ja ulisi. Ketunpennun kurkusta karkasi kimeiden ulvahdusten sarja, joka katosi kesäyön liian lempeään valkeuteen. Nikolai halusi huutaa surunsa koko maailmalle, ja kettuna hän pääsi lähimmäs toivettaan. Kettuna hän tuli kuulluksi tavalla, jolla häntä ei olisi koskaan ihmislapsena kuultu, sillä eläintä eivät pidätelleet ihmismielen ja ihmiskunnan kahleet ja kalterit. Kettu sai olla lähempänä luonnon välittömyyttä kuin ihmispoika, jonka isä hoki
pysy miehenä, ei miehet itke.
Kauhukoplalle
Kauhukopla yllätti Nikolain yläasteen pyöräkatoksen kulmalla, kun hän avasi pyöränsä lukkoa helpottuneena siitä, että oli perjantai-iltapäivä ja hän oli onnistunut välttelemään kiusaajiaan koko viikon.
Krisu tarttui Nikolaita takaapäin hartioista ja tempaisi niin, että Nikolai horjahti häntä vasten ja pudotti avaimensa. Nikolai ei nähnyt taakseen, mutta hän tunnisti Krisun nahkatakin verhoamat käsivarret rinnallaan. Hän haistoi äitelän partaveden ja tupakankatkun vastenmielisen sekoituksen. Krisu kähisi: ”Kappas, homppelihan kapsahti syliin.”
Krisun nauru oli vielä käheämpi kuin hänen puheäänensä. Hän tuuppi Nikolain pois pyöräkatoksesta. Silloin Nikolai näki muutkin Kauhukoplan jäsenet, Jasun ja Miksun. Heillä oli kasvoillaan identtiset yhdistelmät huvittuneisuutta ja kyllästyneisyyttä. Kaipa he olivat nähneet näytöksen niin monta kertaa, etteivät jaksaneet panostaa. Krisu oli kolmikosta se, jolla oli pakkomielle Nikolain kyykyttämiseen.
Nikolai tajusi, mikä Krisun määränpää oli: kuralätäkkö koulupihan verkkoaidan vieressä. Sinne hän päätyi kuin päätyikin, naama edellä, vaikka hän yritti pyristellä vastaan ja irrottautua Krisun kuolemanhalauksesta.
Kylmä, surusta sakea kuravesi ympäröi Nikolain. Sitä pirskoi suuhun; sen hiekkakiteet karhensivat kitalaen. Se sotki silmälasit. Se kasteli vaatteet litimäriksi ja raskaiksi. Samalla lätäkkö kuitenkin oli Nikolain turvasatama, sillä sen ansiosta hän selvisi vain muutamalla potkulla, joista yksikään ei kohdistunut arkoihin paikkoihin; eihän Kauhukopla halunnut omia vaatteitaan kurata.
”Kuranruskea pukee sua”, Krisu sanoi, kun viimeinen isku oli jymähtänyt Nikolain polvitaipeeseen ja jättänyt jälkeensä tympeän kivun. ”Ties vaikka löytäisit noissa vetimissä itelles jonkun panopojun. Tulkaa jätkät, häivytään…”
Nikolai rämpi ylös ja näki poikien palaavan pyöräkatokseen. Jasu poimi avainnipun ja viskasi sen metsään tien toiselle puolelle.
Lokakuun koleus pureutui Nikolain märkien vaatteiden läpi. Muutama oppilas vetelehti pihalla ja tuijotti Nikolaita. Kukaan ei uskaltanut vastustaa Kauhukoplaa. Nikolai oli valikoitunut koplan silmätikuksi venäläisten juurtensa tähden. Sittemmin joku oli keksinyt, että hänen täytyi olla homo, sillä hän piti piirtämisestä.
Nikolai ylitti tien, piiloutui metsään ja muuttui ketuksi. Tunnekuohun vallassa se kävi helposti. Sydänala kouristui eläimellisestä vapaudenkaipuusta. Hetkessä hoikka, nuori kettu pyristeli irti ihmisvaatteista.
Nikolai hyödynsi ketun hajuaistia ja löysi avaimet kivenkolosta. Isä olisi tappanut hänet, jos hän olisi hukannut ne.
Kettu kirkui sarjan karkeita varoituskarjauksia. Nikolai ei ollut osannut itkeä sitten äidin kuoleman. Vain kettuna hän osasi purkaa tunteensa, mutta sitäkään hän ei enää tehnyt. Piti hillitä, piti olla ihminen, piti kasvaa mieheksi.
Juhanille
”Vau”, sanoi ihaileva ääni Nikolain takaa.
Nikolai tunsi punastuvansa jo ennen kuin hän käännähti katsomaan puhujaa. Ääni oli tuttu: se oli matala ja lempeä, ja se kuului Nikolain fuksikaverille, Juhanille. Äkkiä Juhanin läsnäolo ja läheisyys alkoivat väreillä kaikkialla Nikolain vartalossa, nenänpäästä varpaisiin. Keväisen aamupäivän heleänraikas ilma kiteytyi ja sähköistyi.
Nikolai istui luonnoslehtiöineen yliopistorakennuksen ulkoportailla. Hetken hän kirosi itseään, uppoutumiskykyään ja varomattomuuttaan, sillä hän ei esitellyt henkilökohtaisia töitään kenellekään. Vahinko oli kuitenkin päässyt käymään, kun Juhani oli vähin äänin ilmaantunut hänen taakseen. Nikolai painoi lehtiönsä rintaansa vasten ja hymyili epävarmana Juhanille, joka istahti hänen viereensä.
”Saanko miä vielä vilasta?” Juhani kysyi. ”Se näytti upealta.”
Nikolain järki kehotti häntä kieltäytymään, mutta kun hän katseli Juhania, hänen sydämensä upposi tämän hymykuoppiin. Juhanin silmien vihreät sävyt toistivat keväisen luonnon elinvoimaa, ja Juhanin rento kehonkieli aiheutti Nikolaissa melkein vastustamattoman mieliteon hivuttautua lähemmäs. Juhanin ääni ja puheenparsikin lähettelivät miellyttäviä väristyksiä pitkin Nikolain kylkeä.
He opiskelivat ensimmäistä vuotta taidekasvatusta. Orientaatioviikosta lähtien Nikolai oli tuntenut selittämätöntä vetoa Juhania kohtaan, niin henkistä kuin fyysistäkin. Vuoden mittaan hän oli tutustunut Juhaniin paremmin kuin keneenkään. Se oli ollut kutkuttavaa aikaa.
Siinä kevätauringon hellässä syleilyssä Nikolai ajatteli, että Juhanille jos kenelle hän voisi näyttää piirustuksensa, varsinkin kun tämä oli sen jo kertaalleen nähnyt. Niinpä hän ojensi lehtiönsä ystävälleen.
Nikolain sydän pamppaili Juhanin tarkastellessa piirustusta. Se esitti hahmoa, jonka kasvot olivat puoliksi naisen, puoliksi ketun. Nainen hymyili, ja ketunkin silmissä pilkehti elämäniloa. Sellaisena Nikolai muisti äitinsä, etenkin kevätauringon pilkistellessä ja ilakoidessa.
”Siä oot niin taitava”, Juhani sanoi. ”Kynänpainot ja varjostukset ja kaikki… Ja etenki ilmeet, vivahteet. Ihan ku miä kattosin oikiaa ihimistä ja ennen kaikkea persoonaa. Siä loistat kasvokuvissa.” Juhani vaikeni hetkeksi ja vilkaisi sitten Nikolaita veikeä hymynkare suupielessään. ”Piirtäsitköhän siä miutki, jos miä kauniisti pyytäsin?”
Ennen kuin Nikolai ehti häkellykseltään reagoida, Juhani muuttui vaivaantuneeksi ja ojensi lehtiön takaisin.
”Oho, se tais olla vähä tyhymästi sanottu, miä –”
Muisto äidistä ja äidin lempeästä hyväksynnästä sai Nikolain ojentamaan kätensä, laskemaan sen Juhanin kämmenselälle ja puristamaan. Hänen sydämensä pamppaili entistä lujemmin, kun hän sanoi: ”Kyllä mä voin sut piirtää.”
Kettu kirmasi kevätiltaan kerrostalolähiön takametsässä. Se syleili olemassaoloaan ja innostui kutsuhuutoihin, joissa kajahti kaipaus ja rakkaus.
