Spurttiraapale V -haasteen 34. kierroksella oli niin kivat inspissanat, että halusin niistä jotain kirjoittaa, vaikken spurttailemaan silloin ehtinytkään. Tämä raapalesarja olkoon siis tällainen varjospurtti, jossa en pyri päivittäiseen julkaisuun, mutta jonka yritän kuitenkin saattaa seminopeasti valmiiksi, jottei fiilis väljähdy.
Nämä hahmot ovat kutkutelleet tajuntani takamailla jo hyvän tovin, ja nyt he vihdoin saavat nimet ja tarinan. Lämmin kiitos, jos luet! ♥ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
✾1.
350 sanaa, inspissana usva Kun Iivo kuoriutui makuupussistaan, teltan yön aikana viilennyt ilma holahti hänen paljaille käsivarsilleen. Iivo etsiskeli makuupussin uumenista kerrastonsa pitkähihaisen ja kiskoi sen ylleen. Konstan makuupussi lysytti tyhjyyttään, ja vilkaisu rannekelloon vahvisti Iivon epäilyksen siitä, että Konsta oli luultavimmin noussut jo aikaa sitten. Iivo sen sijaan oli vaipunut ainakin kymmeneksi tunniksi toisiin todellisuuksiin ja seikkaillut niissä siinä määrin, ettei ollut mikään ihme, että pitkähihainenkin oli jäänyt matkasta.
Iivo odotti kohtaavansa vetoketjun toisella puolen vielä viileämmän ulkoilman, mutta sen sijaan hän kohtasikin aamuauringon, joka hälvensi syysaamun usvaa ja lämmitteli sen läpi. Lisäksi hän kohtasi kameran sulkimen räpsähdyksen. Kun hän kohotti katseensa, hän näki Konstan parin metrin päässä istumassa kivellä, järjestelmäkamera polven varaan tuettuna. Hymy häälyi Konstan suupielessä, kun Konsta tarkasteli otostaan, ja se hypähti silmiin saakka, kun hän lopulta kohotti katseensa teltasta kontanneeseen Iivoon ja toivotti hyvät huomenet.
”Huomenet vaan sulleki”, Iivo mutisi suurimmaksi osaksi huvittuneena ja vain vähän ärtyneenä. Vaikka kamera tuntui välillä vaellusretken kolmannelta pyörältä, Iivo ei voinut olla tuntematta helpotusta siitä, että Konsta intoili ja hymyili. Konsta oli ansainnut kaiken mahdollisen onnen – myös valokuvanäyttelyn, jonka avajaiset olivat suunnitteilla alkuvuoteen. Jokin taidegalleria oli kiinnostunut Konstan arkielämää ja tavallisia ihmisiä ikuistavista tilannekuvista, ja niinpä Konsta keräsi lisää materiaalia ensimmäistä näyttelyään varten.
”Kaunis”, Konsta totesi kameransa näytölle, kun Iivo pyllähti teltan edustalle kiskomaan kenkiä jalkaan. ”Aamuisen herkkä ja hauras. Se hetki ku kaikki on mahollista.”
Iivo irvisti kengännauhoilleen. ”Elä vaan väitä, että sää oot kökkiny koko yön kamera tanassa oottamassa sitä herkkää hetkeä, ku meikäukko könyää teltasta tukka pörrössä ja silimät sikkaralla…”
”Eipä tarttennu. Sää piät meinaan aika meteliä heräillessäs. Ja välillä nukkuessaski.”
”Jaa. No toivottavasti et siihen ennen aikojas heränny.”
”Nääh. Mää heräsin kello kuus reikä reikä viemään Nelliä päikkäriin…”
Konstan ilme valahti vähän väsyneemmäksi, ja Iivo ymmärsi. Päiväkoti-ikäisen lapsen yksinhuoltajaisänä Konsta ei kai koskaan nukkunut kovin pitkään, ei edes vaelluksella jolla aika menetti merkityksensä. Iivo olisi mielihyvin lahjoittanut osan omista unenlahjoistaan Konstalle, joka olisi takuulla ansainnut myös pitkien yöunien onnen.
Hymy palautui Konstan huulille kuitenkin nopeasti. Hän nyökkäsi kohti Savilammen autiotupaa, joka vielä illalla oli ollut niin täynnä retkeilijöitä, että Iivo ja Konsta olivat päätyneet pystyttämään teltan sen liepeille. ”Aamusumpit?”