Title: Uskonasioita
Author: Larjus
Chapters: Ficlet
Fandom: SK∞ (SK8 the Infinity)
Characters: Nanjou Kojirou (Joe), Sakurayashiki Kaoru (Cherry blossom)
Genre: Lapsuusdraamaa ja ystävyyttä
Rating: S
Disclaimer: En omista oikeuksia lähdemateriaaliin, eikä minulle ole maksettu kirjoittelusta mitään.
Summary: ”Uskotko sinä vieläkin joulupukkiin, Kaoru?”
A/N: Yhdessä lehtijutussa oli sarjan tekijöiden vastauksia siihen, miten pitkään hahmot ovat uskoneet joulupukkiin ja mitä he toivoivat lapsena lahjaksi. Cherryn kohdalla ei suoraan sanottu, miten pitkään hän uskoi, mutta ilmeisesti pidempään kuin keskimäärin on tapana, ja onhan siinä liian herkku aihe muutenkin söpöille lapsificeille. Mun on jo pitkään pitänyt muutenkin kirjoittaa jotain Joen ja Cherryn lapsuusaikoihin liittyen (muutakin kuin se yks pätkä reinkarnaatio-AU:huni).
En oo tarkkaan määritellyt edes itselleni, minkä ikäisiä hahmot tässä ovat, mutta jotain ala-asteikäisiä kuitenkin. Taas vaihteeksi lukija saa itse päättää, mikä kolahtais eniten (tai olla päättämättä).
Uskonasioita
”Toivottavasti saan sen”, Kaoru sanoi edessään istuvalle Kojiroulle, joka oli kääntänyt tuolinsa hänen pulpettiinsa päin. Opettaja ei ollut vielä saapunut luokkaan, joten heillä oli hetki aikaa jutustella ennen seuraavaa oppituntia. Koska joulu lähestyi, he tietenkin puhuivat lahjatoiveistaan. ”Mutta kyllä minä uskon – minä olen varma, että pukki tuo sen minulle!”
”Noo, sittenpähän se nähdään”, Kojirou totesi ja oli tarkoituksella myötäilemättä tai väittämättä vastaan. Hänkin tosin oli varma, että Kaoru saisi toivomansa robottilelun jouluna – ainahan tämä sai mitä ikinä vain halusi.
”Mitä? Pukki!?” vieressä istuva Akira, joka ei ollut ollut mukana heidän keskustelussaan, tokaisi yllättäen. ”Uskotko sinä vieläkin joulupukkiin, Kaoru?”
Kojirou huomasi välittömästi, miten Kaoru hänen silmiensä edessä virittäytyi puolustuskannalle. Tämä oli erittäin äkkipikainen eikä pitänyt lainkaan siitä, että joku ulkopuolinen sillä tavalla änkesi mukaan keskusteluihin, ja vielä vähemmän tämä sieti sitä, että joku oli hänen kanssaan asioista eri mieltä. Kipinät alkoivat leiskua Kaorun kultasilmissä. Hänen kohdallaan puolustautuminen merkitsi aina myös hyökkäämistä.
”Se ei ole mikään uskon asia!” hän tiuskaisi välittömästi ja näytti siltä kuin olisi valmis iskemään nyrkillä jokaista, joka kehtaisi olla eri mieltä. ”Pukki on olemassa, uskoi häneen tai ei!”
”No eihän ole”, Akira väitti vastaan niin vähättelevällä äänensävyllä kuin vain oli mahdollista. ”Pelkkiä naamiaisasuun pukeutuvia ihmisiä ne kadulla kulkevat pukit ovat, ja vanhemmat ostavat lahjat. Joulupukki on satua.”
”Itse olet satua!” Kaoru sähähti takaisin niin, että lähipulpeteissa muutama muu katsoi heidän suuntaansa. Nämä kuitenkin tiesivät paremmin olla puuttumatta keskusteluun. ”Olet vain kateellinen, kun pukki tuo minulle hienompia lahjoja kuin sinulle!”
”Ei pukki niitä tuo vaan vanhempasi”, Akira tuhahti, vaikka oli kyllä totta, että Kaorun jokavuotista hulppeaa lahjakekoa kadehti kuka tahansa. ”Koska pukkia ei ole!”
”Kyllä varmasti on”, Kaoru sanoi ja käänsi katseensa Kojirouhon selvästi tukea hakeakseen. Tämä näki hänen silmissään turhautumista ja jopa pientä hätää. ”Vai mitä, Kojirou?”
Vaikka Kojirou olikin seurannut edessään käytävää sanaharkkaa herkeämättä, hän yllättyi siitä, että hänet vedettiin kesken kaiken siihen mukaan. Oli kuitenkin Kaorulle varsin tyypillistä pyytää häneltä näkemystään tukevaa mielipidettä, vaikka he olivat itsekin käyneet monta kertaa aiemmin kiivaita väittelyitä siitä, oliko pukkia olemassa ja mistä kaikki joululahjat tulivatkaan.
”Joo, on se”, Kojirou sanoi välittömästi.
Hän ei ollut uskonut joulupukkiin enää pariin vuoteen, ja Kaoru kyllä tiesi sen. Hänelle ei kuitenkaan tullut mieleenkään sanoa sitä ääneen siinä tilanteessa, olla käytännössä Akiran puolella – ei silloin kun Kaoru kaipasi hänen tukeaan. He saattoivat riidellä vaikka päivittäin eriävistä näkökulmista missä tahansa asiassa, mutta silloin kun joku ulkopuolinen kehtasi väittää Kaorulle vastaan, hän oli aina, yhtään empimättä ystävänsä puolella.
”Sinäkin Kojirou?” Akira puuskahti kuulostaen suorastaan pettyneeltä. ”Et ole tosissasi!”
”Olen minä”, Kojirou vastasi takaisin haastavasti. ”Ongelmia sen suhteen?”
Selvästi oli, mutta sitä Akira ei ehtinyt ääneen sanomaan, sillä opettaja saapui luokkaan. Se oli kiistaton merkki siitä, että väittely oli ohi – ainakin toistaiseksi. Kojirounkin oli käännettävä välittömästi tuolinsa oikein päin ja suunnattava kaikki huomionsa opettajalle, mutta hän ehti nähdä kiitollisuuden häivän Kaorun kasvoilla. Hän hymyili Kaorulle pienesti, ja tämä vastasi hymyyn. Sitten olikin jo käännettävä katseet luokan eteen, tervehdittävä opettajaa ja kuunneltava tämän ohjeistukset oppituntia varten.
Opettajan ollessa luokassa ja varsinkaan tämän puhuessa eivät oppilaat olisi saaneet sanoa yhtään mitään, mutta Kojirou kuuli takaansa, miten Kaoru puhui hänelle. Vain yhden sanan verran tosin, mutta sääntöjen mukaan sekin oli liikaa. Onneksi opettaja ei huomannut.
”Kiitos.”
”Älä turhaan”, Kojirou vastasi takaisin mahdollisimman hiljaa ja yritti olla liikuttamatta huuliaan, jottei opettaja vain näkisi hänenkään puhuvan.
Kaorun kiitos tuntui hyvältä, vaikka Kojiroun mielstä se vähän turha olikin. Tietenkin hän oli lojaali parhaalle ystävälleen ja piti tämän puolia muita vastaan, aina, ehdoitta. Sillä, mitä hän ajatteli joulupukista ja tämän olemassaolosta, ei silloin ollut mitään merkitystä.
Heidän ystävyytensä ei ollut uskonasia.