Otsikko: Vahvin kaikista
Kirjoittaja: Liz
Genre: Draama
Päähenkilö: Tom Valedro
Ikäraja: S (tästä on tullut tapa, että ficeissäni ei tapahdu kummoisempaa)
Tekijänoikeudet: Rowling omistaa Voldemortin, joka on onneksi täysin fiktiivinen hahmo
Yhteenveto: Dumbledoren orpokodissa vierailun jälkeen, mikään ei ole enää entisellään Tom Valedron elämässä. Hänellä on ensimmäistä kertaa elämässään jotain, mitä odottaa, mutta se myös pelottaa. Miksi?
A/N: FF100, aiheena Voldemort: 001. Alku
"The asylum, that's where you're from, isn't it?"... "I'm not mad!" ~Tom Valedro, HBP, s.253 Dumbledoren vierailun jälkeen Tom oli kaikessa hiljaisuudessa alkanut pelätä, että jokin vielä muuttuisi eikä hän pääsisikään kouluun. Jospa rouva Cole ei päästäisikään häntä, koska hänellä ei ollut rahaa? Tai jospa Dumbledoren mainitsema rahasto ei rahoittaisikaan hänen opintojaan? Se ei olisi ensimmäinen kerta, kun hänelle luvattaisiin jotain, mutta ei annettaisikaan mitään. Yleensä sen selitettiin johtuvan rahan puutteesta. Viime kesänä rouva Cole oli luvannut, että orpokoti saisi uuden polkupyörän, jolla he voisivat ajella vuoropäivinä, mutta sekään ei ollut toteutunut. He olivat pahnan pohjimmaisia, jotka saivat jotain vasta, kun muut kaupungissa saivat ensin. He olivat pilkan - ja halveksunnan kohteita. Jotkut lapsista olivat kuunnelleet kyyneleet silmissä rouva Colen selityksiä ja pahoitteluja, mutta Tom oli hymähdellyt heille. He eivät ikinä oppineet.
Toisin oli Tomin itsensä laita. Hän oli oppinut. Hän luotti vain omiin lupauksiinsa, eikä hän luvannut mitään muille kuin itselleen. Hän lupasi itselleen, että hän vielä pääsisi tästä loukosta jonnekin muualle, jonnekin parempaan paikkaan. Nyt hän katseli sängyllä lepäävää valmiiksi pakattua pientä surkeaa laukkuaan ja vähäistä omaisuuttaan ja kuunteli milloin askeleet lähestyisivät hänen huoneettaan. Rouva Cole oli uhannut itse saattaa hänet asemalle.
Tom vaihtoi painoaan jalalta toiselle hermostuneena. Hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän halusi vain päästä lähtemään. Hän oli hankkinut kaiken mitä Dumbledore oli käskenyt ja laittanut ne siististi paikoilleen laukkuunsa. Hän oli nähnyt jo vilahdukselta velhoja ja noitia ostosmatkallaan. He olivat kiehtoneet häntä, mutta hän ei ollut katsonut heitä liian tarkkaan. He olivat pelottaneet häntä, sillä he näyttivät jotenkin niin...
Se oli se niin, jota Tom ei halunnut ajatella, mutta joka itsepintaisesti aina palasi hänen mieleensä ja hermostutti hänet. Kun Dumbledore oli maininnut hänen osaavan tehdä taikatemppuja,
oikeita taikatemppuja ja luvannut opettaa hänelle niitä lisää, Tom oli ollut innoissaan. Hän ei ollutkaan hullu niin kuin kaikki muut orpokodissa tapasivat hänelle sanoa vaan hän oli velho. Mutta entä jos Dumbledore huiputtikin häntä? Jos he saivatkin tämän varjolla hänet astumaan hullujenhuoneelle omaehtoisesti ja sulkisivat hänet sinne ikuisiksi ajoiksi? Miksi muuten hänelle tarjoutuisi tämä loistava tilaisuus, elleivät he halunneet jotakin häneltä? Ei kukaan antanut mitään ilmaiseksi. Ja tämä erikoiskoulu oli jossakin kaukana, niin Dumbledore oli sanonut. Sieltä häntä ei edes löydettäisi, vaikka ei häntä kukaan täälläkään kaivannut.
Tom epäröi, kumartui laukkunsa puoleen ja poimi sieltä uutuuttaan hohtavan taikasauvansa. Hän oli tuntenut... jotain selittämätöntä saatuaan sen ensimmäistä kertaa käteensä. Hän ei ollut hullu. Hän oli todella tuntenut sen eikä vain kuvitellut. Vaikka he olisivat huijanneet häntä, hän uskoi silti, että siitä saattaisi olla apua. Ainakin sillä voisi tökätä jotakuta kipeästi silmään kiperässä tilanteessa. Lyhyen harkinnan jälkeen hän tunki taikasauvan paitansa sisään. Hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, kun se oli hänen ulottuvillaan, vaikkei hän osannut edes käyttää sitä. Sitten hän sulki laukkunsa. Rouva Colea ei vielä kuulunut. Tom ehtisi vielä paeta, ennen kuin oli liian myöhäistä, mutta silloin hän ei saisi koskaan tietää oliko taikamaailma sittenkin totta. Häntä kaduttaisi, jos se olisikin totta ja hän menettäisi sen pelkuruutensa vuoksi.
Päättäväisenä hän istuutui laukkunsa viereen sängylle odottamaan. Hänen oli vain pakotettava itsensä uskomaan, että he eivät olleet lähettämässä häntä mielisairaalaan, mutta se oli vaikeaa. Rauhoittaakseen itseään hän lupasi itselleen, että jos he pettäisivät hänet, hän kostaisi jotenkin, jossakin eikä lepäisi tai luovuttaisi ennen kuin olisi tehnyt sen. Lupaaminen helpotti, mutta odottaminen oli nyt pitkäveteistä. Tom rummutti sormillaan kärsimättömästi matkalaukkunsa pintaa. Millainen koulu oikein mahtoi todella olla? Oliko siellä paljon opettajia ja oppilaita? Dumbledore ei ollut kertonut sitä. Tom irvisti mielessään. Hän ei ollenkaan pitänyt Dumbledoresta. Tämä oli saanut hänet säikähtämään. Sen lisäksi tämä oli vienyt häneltä hänen saaliinsa ja nöyryyttänyt häntä. Sellainen ei unohtunut.
Tom nosti toisen jalkansa toisen päälle tietoisena siitä, että matki rouva Colen eleitä. Rouva Cole ei pitänyt siitä, että häntä matkittiin. Tämä oli sättinyt häntä siitä muutaman kerran. Tom oli tehnyt sitä joskus tahallaan, ihan vain nähdäkseen, miten kauan naisen hermot kestivät. Ne eivät olleet kestäneet kovin kauan. Tom oli varma, että rouva Cole ryyppäsi salaa. Hän oli ollut useamman kerran haistavinaan sen tämän hengityksestä ja yhden kerran hän oli ollut lukevinaan jotain sellaista tämän silmistä. Saattoiko sekin olla osa taikuutta? Ehkä hän saisi piankin tietää sen.
Kello kävi tuskallisen hitaasti eteenpäin. Aamupäivä ei ollut vieläkään pitkällä, kun Tom lopulta kuuli käytävästä rouva Colen tiheät askeleet. Tällä oli aivan erityinen rytmi kävelyssään. Rouva Cole ei toivottanut hänelle huomenia tai vaihtanut kohteliaisuuksia. Tämä ei myöskään ollenkaan salannut sitä kuinka tyytyväinen tämä oli päästessään hänestä eroon eikä Tom vuorostaan salannut omaa tyytyväisyyttään, vaikka hän yhä epäilikin koko matkan tarkoitusta. Mutta hän ravisti itsepintaisesti pintaan pyrkivät ajatukset mielisairaalasta pois mielestään. Hän oli matkalla kouluun, oikeaan taikuutta opettavaan kouluun!
Tom ei ollut ikinä tuntenut aistejaan yhtä teräviksi kuin sillä hitaalla ajomatkalla asemalle. Hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt ja kuullut
kaiken entistä selvemmin. Kun rouva Cole perillä asemalla vain yksinkertaisesti jätti hänet sinne ja toivotti jäykästi hyvää matkaa, Tom tiesi, ettei häntä oltu tällä kertaa huijattu. Hän
tiesi! Koulu oli todella olemassa eikä häntä oltu lähettämässä hullujen huoneelle. Sillä hetkellä hänen rintansa tahtoi haljeta voitonriemusta.
Hän löysi helposti laiturit 9 ja 10 - hän oli ollut asemalla useasti ja haaveillut matkustamisesta jonnekin. Jonnekin, jossa olisi jotakin merkittävää ja jossa hän voisi olla jotakin muuta kuin pelkkä tusina-Tom kaikkien muiden joukossa. Hetken hän tuijotti arvioivasti pylvästä, joka mainittiin Dumbledoren kirjeessä ja jota päin hänen käskettiin kävellä tai juosta. Jos pylvästä päin juoksisi täydellä vauhdilla, voisi satuttaa itsensä vakavasti. Ja vähintäänkin asemalla olevat ihmiset pitäisivät mielenvikaisena. Mutta Tom ei ollut hullu. Hän katseli vankalta näyttävää pylvästä vielä hetken ja lähestyi sitä sitten ripein, mutta huolettomalta näyttävin askelin. Kukaan tuskin kiinnitti häneen huomiota. Vaikka hän tuli lähemmäksi pylvästä, se ei näyttänyt muuttuvan vähemmän paksuksi ja kiinteäksi. Se näytti olevan kovaa kiveä. Hän oli vähällä epäröidä, mutta puraisi sitten vihaisesti huultaan ja jatkoi kulkuaan. Hän ei pysähtyisi nyt eikä antautuisi pelolle. Hänen päättäväisyytensä kannatti. Törmätessään seinään hän ei tuntenutkaan mitään vaan sujahti yhtäkkiä sen läpi. Tuttu asema hävisi näkyvistä. Sen sijaan hänen edessään avautui nyt toinen sekamelska, joka oli laituri 9 3/4 lähtöruuhkan aikaan. Hän pysähtyi tuijottamaan siitä ja kääntyi sitten vilkaisemaan takanaan olevaa seinää. Se vaikutti yhtä kiviseltä kuin toiselta puolelta katsottuna. Kuitenkin hän oli kävellyt sen läpi. Mielenkiintoista.
Viimeisetkin pelonrippeet alkoivat kaikota Tomin mielestä ja hän muuttui uteliaaksi. Hänen itsevarmuutensa palasi täydessä voimassaan, kun hän seurasi ihmisvilinää ja kun hän sitten astui sen mukana oppilaita täynnä olevaan junaan. Hän myhäili. Hän tosiaankin oli velho muiden joukossa eivätkä toiset oppilaat edes vaikuttaneet pelottavilta tai voimakkailta. He vaikuttivat enemmänkin tavallisilta. Pikaisella silmäyksellä jopa tylsiltä, eivät todellakaan niin kovin erikoisilta, vaikka pukeutuivatkin kummallisesti. Ja he kuulostivat myös tylsiltä puhuessaan muusta kuin taikuudesta. Tom oli hivenen pettynyt, mutta toisaalta hän alkoi nopeasti aavistaa, että saattaisi tässäkin joukossa oli erikoinen, olla jotakin, mitä muut eivät olleet, ja se mahdollisuus innosti häntä enemmän kuin mikään vähään aikaan.
Hän kuuli osastojen ohi kulkiessaan useita juoruja poika - ja tyttöystävistä ja siitä, kuka oli kesän aikana seurustellut kenenkin kanssa. Hän painoi mieleensä nimiä ja paikkoja, imi itseensä tietoa. Koskaan ei tiennyt milloin ne olisivat hyödyksi, mutta sivumennen hän kuuli myös jotain jännittävämpää kuin ne. Hän kuuli mainintoja taikaliemistä, lemmenjuomista ja jostakin, jota kutsuttiin pimeyden voimilta suojautumiseksi.
Hänen suupielensä kääntyivät ylöspäin, kun hän viimein istuutui alas. Hän kosketti paitansa suojissa olevaa taikasauvaansa ja antoi itselleen yhden lupauksen lisää. Nyt kun hän ei todistettavasti ollut hullu, hänestä tulisi vahvin kaikista velhoista.
