A/N: Note to self: älä lupaile julkaista ripeämmin, päädyt vain venyttämään julkaisuväliä entisestään
Nyt kuitenkin ennaltaehkäisen ongelman syntyä laittamalla viimeiset kaksi osaa kerralla! Hah, se siitä. Tätä oli jopa yllättävänkin kiva kirjoittaa
9.
”Sinä saat minut pelkäämään kuolemaa.”
Elvar ei osaa vastata siihen mitään, mutta hän tietää kyllä. Yksinäiselle tyhjyys ei tunnu toista kummemmalta. Sen sijaan hän silittää niskaa alas lapaluille, arpiverkoston säikeet karheissa sormepäissään. Etijätär ei ole laupea jumalatar, mutta ehkä ihmisille osoitetun armon ei ole tarkoituskaan tulla enää ylhäältä päin. Aalassa on hänelle kyllin.
”Jossain toisessa ajassa olisimme ehtineet enemmän”, Elvar kuiskaa Aalan kaulaa vasten, miettien tarinoita joissa ’elämänsä loppuun saakka’ tarkoittaa vuosikymmeniä.
Aala hymisee ja kierähtää Elvarin ylle, painaa heidän otsansa vastakkain. Huulia erottaa vain lyhyt henkäys, eikä Elvar kauemmaksi tahtoisikaan.
”Niin me ehdimmekin”, Aala vastaa arvoituksellisesti, kyyneleiden kimallusta silmissään.
10.
Järven vesi on muuttunut suolaiseksi ja horisontti on enää pelkkä kalpea viiva.
Aala pitää Elvarin kättä omassaan yhä kiivetessään tikkailta ullakolle, eikä suostu hellittämään edes kömpiessään ikkunasta ulos. Kattotiilet ovat rapautuneita ja sateesta liukkaita, mutta he pääsevät ylös harjalle saakka. Sen pidemmälle heidän ei kannata Aalan mukaan kohtaloaan paeta, silmien synkkyyttä katsoessaan Elvar oli uskonut.
Elvar vetää Aalan syliinsä. He nojaavat otsansa vastakkain, varastavat pari hätäistä suudelmaa.
”Rakastan.”
Aala painautuu häntä vasten tiukemmin, suutelee leppymättömällä nälällä. Ja silti hänen kätensä ovat hellät, niin hellät. Elvar voi kuulla veden loiskeen kuistia vasten, mutta Aalan ääni on voimakkaampi.
”Meillä on vielä aikaa.”