hiddenben: Aaaa, kiitos aivan ihanasta ja sydäntä lämmittävästä kommentista! Ehkä olet jo ehtinyt lukea kirjatkin, kun olen... rapiat puoli vuotta myöhässä taas kommenttivastauksissani! :--D Etenkin moniosaisten kohdalla mulla on aina kaunis ajatus, että ehkä kohta saan kirjoitettua seuraavan osan ja vastattua sitten kommentteihin, mutta pitäisihän minun jo tietää oma kirjoitustahtini... Mutta miten onnelliseksi teitkään meikän, kun sanoit, että voit kuvitella Pughin ja Chalametin näihin pätkiin! Ja mahtavaa kuulla, että onnistuin tavoittamaan Amyn ja Laurien hahmot. Ilahduin kovasti myös siitä, että tykkäsit tuosta yhdestä virkkeestä! Musta on kiva kirjoittaa pitkiä ja vähän koristeellisia virkkeitä, ja ne sopivat mielestäni tyylillisesti tällaisiin """historiallisiin""" teksteihin, joten on hauskaa ilotella! Ihanaa, että tykkäsit näistä pätkistä! <3
marieophelia: Haha, oodi pikkuvanhoille ja tekopyhille lapsille! Otan tehtäväkseni käännyttää sut Amy/Laurie -shipperiksi... tai sitten voisit vaan katsoa repeatilla
Laurieta avaamassa Amyn esiliinan nappeja. :'') Mutta hui, mikä kohteliaisuus - lumoavan aistivoimaista! Oli myös tosi kiinnostavaa lukea ajatuksiasi tuosta Gentileschin maalauksesta - itse en osannut ajatella asiaa noin syvällisesti, mutta tulkintasi osuu ihan nappiin!
Jäin vähän miettimään, mihin vaiheeseen kirjoja nämä katkelmat sijoittuvat. Siitä on pari vuotta, kun olen kirjat viimeksi lukenut ja muistan vain, että Amy asui Marchin tädin luona, kun Beth sairastui tulirokkoon. Mutta nämä tapahtuvat kai vähän myöhemmin? Amy on selvästi vielä aika nuori, eikä Jo kai ole vielä torjunut Laurieta?
Joo, nämä molemmat sijoittuvat juuri siihen aikaan, kun Amy asui tädin luona Bethin sairastaessa, ja Amy on ilmeisesti about 13-vuotias. Tuona aikana Amy kirjoittaa testamenttinsa, lueskelee katekismusta ja päättää olla parempi ihminen, ja näiden kahden ensimmäisen pätkän olisi tarkoitus olla otteita tuon eksistentiaalisen matkan varrelta. :--D Jo torjuu Laurien vasta sen jälkeen, kun Amy on lähtenyt Eurooppaan.
Sulla on taito löytää aina kuhunkin hahmoon, tarinaan ja aikakauteen sopivaa huumoria ja se jos mikä on ihailtavaa. Tarinoissasi on aina jokin tietty sydämen lämpö, joka tekee hahmoista eläviä ja samaistuttavia.
Miten ihanasti sanottu, voi kiitos!
Kiitos hurjan paljon kommentistasi, ihan mahtavaa kuulla, että tykkäsit! <3
Kirjoittajalta: Huhuh, nämä kaksi osaa kävivät kyllä melkoisen prässin läpi ennen kuin taipuivat lopulta edes siihen suuntaan, mitä tavoittelin. :'') Alunperin lähdin kirjoittamaan ihan toiseen kirjan kohtaukseen sijoittuvaa katkelmaa, johon liitin tuon jälkimmäisen osan Jon ja Laurien välisen hetken. Sitten päätin vaihtaa skenaarion Amyn debytanttitanssiaisiin (joita ei siis kirjoissa kuvata, mutta jotka Amyn tuntien ovat varmasti olleet hänelle merkittävä tapahtuma :--D), kehitin toisenlaisen idean, joka lopulta hajosi, kun päätin jakaa tekstin kahteen osaan. Toivottavasti tämä hajanaisuus ei näy läpi tekstistä ihan yhtä räikeästi kuin mustat alkkarit valkoisista housuista. Ensimmäinen katkelma sai lopulta innoituksensa kirjan maininnasta, että Amyllä ja Lauriella oli jo kotopuolessa tapana "viimeistellä" toistensa asut ennen juhliin lähtöä. Ehkä tuo tapa sai alkunsa näin.
Yksi asia, josta en Greta Gerwigin elokuvassa pitänyt, oli tulkinta, jonka mukaan Amy on rakastanut Laurieta koko ikänsä. Mielestäni ajatus ei tee oikeutta Amyn hahmolle, vaikka se tuokin uuden sävyn Amyn myöhempiin moitteisiin Laurielle (
"I'd be respected if I couldn't be loved"). Sen sijaan uskon, että Laurie on hyvinkin voinut näyttäytyä Amyn nuoruudessa romanttisen sankarin arkkityyppinä ja olla (ohimenevien) ihastumisen ja haaveiden kohde, ja jotakin sellaista Laurie on Amylle tässä mun tulkinnassa. :--D
Debytantti
Ääni, jolla Beth kutsui häntä, oli heiveröinen kuin oksanhankaa keväällä koristava silmu.
Tai saappaan koron alle syksyllä murskautuva lehti, Amy ajatteli. Päivä päivältä tuo heidän makuuhuoneestaan kantautuva ääni kävi vähemmän vieraaksi ja yhdistyi kuvaan vällyjen ja vilttien alla värittömänä makaavasta siskosta. Joskus ennen Amy olisi saattanut komentaa Bethiä odottamaan, tai sisarellisen pikkumaisuuden nimissä jopa olla kuin ei olisi tätä kuullutkaan. Nyt ohueksi hiutunut ääni olisi kiskonut hänet luokseen maailman toiselta laidaltakin. Ei ollut sellaista askaretta tai huvitusta, jota hän ei olisi jättänyt sikseen kutsun kuullessaan. Niinpä hän irrotti oitis otteensa tanssiaispuvun helmasta, jonka laskoksia oli suoristamassa iltaa varten.
”Mikä hätänä, Beth?” Amy kysyi makuuhuoneeseen astuessaan. Beth oli työntänyt verhot syrjään ja avannut ikkunan, vaikka Marmie varoitteli häntä tavan takaa saamasta liikaa vetoa. Amy vilkaisi ikkunaa, mutta ei sulkenut sitä. Varpusten leikinlasku pihan puissa oli siskon harvoja iloja.
Beth istui sängyn reunalla sylissään rakas Joanna-nukkensa. Kohtalon oikusta he olivat yhä erottamattomat. Siinä missä Beth oli lapsena kuljettanut nukkea kaikkialle kainalossaan, vartioi se nyt vuorostaan uskollisena vuoteenomaa tyttöä.
”Muistatko, kuinka leikimme tanssiaisia – sinä, minä ja Joanna?” Beth kysyi. Hän katseli jalkapuolta nukkea surumielinen hymy huulillaan. Jos Amylla olisi ollut kynä, paperia ja aikaa, hän olisi pysähtynyt piirtämään tuon näyn. Se piti sisällään salaisuutta, jolta vain onnekkaimmat onnistuivat varjelemaan lapsiaan: elämän haurautta, oikullisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.
”Olen iloinen, että ainakin sinä pääset tanssiaisiin oikeasti”, Beth sanoi. Kyyneleet tulvahtivat Amyn silmiin, mutta koska sisko hymyili, hän räpytteli ne pois. Hän riensi istumaan sisarensa viereen ja tarttui tämän käsiin. Verisuonet ohuissa ranteissa muistuttivat jonkin hallanaran kasvin juurakkoa.
”Älä höpsötä, Beth”, Amy sanoi komentavaan sävyyn. Joskus hän oli osannut käskyttämällä kartottaa sisarensa huolet, mutta niin itsepäinen kuin osasi ollakin, sairauden edessä hän oli aseeton. ”Sinä tervehdyt pian ja pääset mukaan.”
Beth ei sanonut mitään, eikä hänen hymynsä horjunut.
”Entä muistatko, miten aina kinastelimme siitä, kuka saa pitää tätä hiusnauhaa?” hän jatkoi ja irrotti lemmikinsinisen hiusnauhan, jolla Joanna-nuken palmikko oli sidottu. Se oli yksi hänen lapsuutensa aarteista, niistä kaikkein suloisimmista, joita ihailtiin auringonvaloa vasten ja taiteltiin huolellisesti talteen tyynyn alle. Nyt hän ojensi sitä Amylle.
”Saat sen lainaksi. Voit sitoa sen hiuksiisi tai kaulasi ympärille.”
Amy nosti käden kaulalleen, jonka ympärille oli taatusti jo sidottu jotakin, kahle tai köysi, niin tukalaksi hengittäminen oli äkkiä muuttunut.
”Kiitos, Beth-kulta”, hän sai vaivoin sanottua ja syleili sisartaan, jotta sai pyyhkiä silmäkulmansa tämän huomaamatta.
”Pidä hauskaa, Amy”, Beth kuiskasi.
***
Amy koputti Megin huoneen oveen hiusnauha kädessään. Myös Meg puhui uudella nuotilla, laulavalla kuin leivonen ja pehmeällä kuin kissanposki. Kun hän kutsui Amyn sisään, saattoi hänen äänestään kuulla, että hän odotti sanaa tai viestiä naapuritalosta. Pettymys värähti suupielessä, kun hän tunnisti tulijan, mutta vaihtui hymyyn, kun sisarusparven nuorimmainen istahti määrätietoisesti kampauspöydän eteen.
Hän tarttui hellästi Amyn hunajanvaaleisiin kiharoihin ja levitti ne tämän harteille.
”Taisin luvata laittaa hiuksesi.”
”Sain tämän Bethiltä lainaksi”, Amy sanoi ja ojensi hiusnauhan isosiskolleen.
”Voisin letittää sen tähän”, Meg pohti mallaillen nauhaa Amyn päälaelle. ”Ja entäpä kukkia?”
Amy nyökytteli innokkaasti.
Meg hyräili letittäessään sisarensa hiuksia. Sävelmä häipyi kuulumattomiin hänen hengittäessään sisään ja puhkesi taas kukkaan, kun hän hengitti ulos. Se oli kuultu Marchien talossa viimeisten viikkojen aikana niin usein, että Amykin osasi sen jo melkein ulkoa. Meg milloin lauloi, milloin myhäili, milloin vihelsi sitä ommellessaan, kuoriessaan omenoita, harjatessaan hiuksiaan. Tapa oli alkanut eräiden tanssiaisten jälkeen, joista seuraavana päivänä Megille oli toimitettu kimppu vaaleanpunaisia ruusuja herra Brookelta.
Amy vilkaisi vaivihkaa sisarensa kuvajaista, joka heijastui peiliin hänen takanaan. Tanssiaisten jälkeen oli tapahtunut muutakin. Meg oli löytänyt kyvyn olla kahtaalla samaan aikaan. Siinä missä hänen sormensa punoivat lettiä Amyn hiuksiin, katsoivat hänen silmänsä johonkin toiseen huoneeseen, unelmien salonkiin. Meg ei puhunut ääneen siitä, minkä näki, mutta Amy arvasi kyllä, kuka istui nojatuolissa kimppu ruusuja vieressään.
Amy oli yrittänyt katsoa toiseen huoneeseen itsekin. Hän näki sen kyllä edessään persialaismaton hapsuja ja seinäpaperin liljoja myöten, mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän nähnyt siellä kuin sisarensa – Megin parsimassa sukkaa, Jon irvistelemässä maisemaikkunan takana, Bethin pianon edessä. Ja sekin oli vain onnellinen kuva menneisyydestä, joka ei enää koskaan palaisi.
Meg naputti hänen olkaansa, ja hän tarkensi katseensa peilikuvaansa.
”Katso nyt, miten kaunis olet”, isosisko sanoi lempeästi ja astui taaemmas niin, että Amylla oli tilaa ihailla itseään peilistä. Amy henkäisi. Meg ei valehdellut, hän näytti toden totta kauniilta. Ei yhtä kauniilta kuin Meg – eihän kampaus sentään hänen onnetonta nenäänsä pelastanut – mutta kauniilta kuitenkin.
Vaasista, jossa ruusut olivat olleet, pisti nyt esiin valkoisena kukkivia appelsiinipuun oksia. Meg irrotti muutaman tuoksuvan kukinnon ja pujotti ne Amyn kampauksen lomaan. Amy käänteli päätään ihastellen näkyä eri kulmista. Äkkiä häntä alkoi hermostuttaa niin paljon, että vesi kihosi taas silmiin.
”Voi, toivon vain, että teen hyvän ensivaikutelman”, hän sanoi ääni väristen. Megin hymy oli kuin halaus, jota hän kaipasi, mutta jota isosisko ymmärsi olla tarjoamatta, koska ei halunnut pilata juuri viimeisteltyä kampausta. Sen sijaan sisko kumartui suukottamaan hänen otsaansa.
”Tiedän, että teet.”
***
”Amy! En löydä toista kenkääni! Voinko lainata sinun?” huusi Jo tuskaisena. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla huutamattakin, sillä rymisteli samalla huoneeseen, jossa Amy pukeutui.
”Et! Sinun jalkasi ovat paljon isommat, ja viimeksi kun lainasit kenkiäni, astuit ne lyttyyn”, sisaruksista nuorempi huomautti äreästi.
”Auta minua etsimään, sitten”, kuului vastaus sängyn alta, jonne Jo parhaillaan kurkki.
”Auta sinä ensin minua nyörittämään mekkoni”, Amy sanoi topakasti. Jo nakkeli paljon puhuvasti niskojaan mutta tarttui kuitenkin nauhoihin, jotka roikkuivat pikkusiskon puvun selkämyksestä.
”Huomaakohan joku, että pukuni on Megin vanha?”
Amy oli muodistanut kermanvalkoisen puvun parhaansa mukaan luovuudella, kekseliäisyydellä ja sorminäppäryydellä. Kevään ensimmäisistä valoisista illoista asti hän oli istunut neula ja lanka seuranaan, kunnes köynnösmäinen kirjailu oli koristanut helmaa koko mitalta.
”Menet suorinta tietä tanssimaan ja pyörit niin vinhasti koko illan, ettei kukaan ehdi huomata. Niin minä teen, jos huomaan sukkieni olevan eri paria”, Jo mutisi kiskoessaan nauhoja. Amy seurasi toimitusta kaapin oveen kiinnitetyn peilin kautta.
”Katsokin, etteivät ne mene kieroon”, hän huomautti. Jo vastasi teatraalisella huokauksella, jota hän ei ollut voinut oppia keneltäkään muulta kuin Amylta.
”Äh, älä viitsi! Ei kukaan sinun nauhojasi ole siellä katsomassa.”
”Silti”, Amy puuskahti. ”Haluan, että ne ovat suorassa.”
Kerran, kun hän ja Jo olivat tapansa mukaan olleet tukkanuottasilla, hän oli kysynyt äidiltä, miksi sisko ärsytti häntä niin kovin.
”Olette liian samanlaisia”, Marmee oli vastanut. Se ei ollut käynyt hänen järkeensä sen enempää silloin kuin nytkään.
”Valmista tuli, prinsessa”, Jo sanoi hetken kuluttua. Amy mahtui juuri ja juuri pyörähtämään pienessä huoneessa niin, ettei juuttunut huonekaluihin vanteestaan. Hän oli taistellut urhoollisesti luontaista turhamaisuuttaan vastaan, mutta sellaisena päivänä lienee paikallaan sallia itselleen pieni siivu. Jo katseli aikansa hänen keimailuaan ennen kuin tarttui häntä rivakasti olkavarresta.
”Näytät sievältä kuin simpukka sillipurkin rinnalla! Autatko
nyt minua etsimään kenkäni?”
***
Jon kenkä löytyi sieltä, mihin hän oli sen jättänytkin – siis ruusupenkistä, mihin se oli pudonnut hänen viskattuaan sillä varista, joka oli ilmestynyt ikkunan taakse häiriköimään hänen kirjoitustyötään. Seuraavaksi he olivat kiistelleet siitä, sopisiko Jon laittaa päähänsä Laurien isoisältä lainattu koppalakki vai ei. Viimein Jo luopui ideastaan hänen vuokseen; ymmärsihän sisko, että tämä oli pikku-Amyn ensikosketus seurapiireihin. Amy tiesi, että saisi kuulla uhrauksesta vielä pitkään.
Kun he lopulta olivat valmiita lähtöön, Amy oli varma, että oli paitsi myöhässä, myös sotkenut kampauksensa, niin kauan hän oli patistanut, hoputtanut ja hätyytellyt siskoaan. Hän viiletti portaita alas ja muisti vasta puolimatkassa, että hänen aikomuksenaan oli olla tästä eteenpäin herraskainen nainen.
Laurie odotti eteisaulassa. Nuorukainen seisoi kädet niin syvällä taskuissa, että jos Amy ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla tämän etsivän epätoivoisena viimeisiä rahojaan. Amy oli pyytänyt mukaansa Jon, ja Jo oli pyytänyt mukaansa Laurien, ja niinpä molemmat olivat päiväkausia valittaneet hänelle kohtalostaan. Oli kertakaikkisen epäreilua sillä tavoin pilata hänen ilonsa tanssiaisista.
Amy veti henkeä. Hän laskeutui viimeiset askelmat tyynenä kuin taloa syleilevä kesäilta.
”Amy!” Laurie huudahti hänet nähdessään ja läimäytti rintaansa kuin varjellakseen sydäntään. Ele oli naurettava, mutta nuorukaisen silmissä välähti jotakin vakavaa. Amy olisi tuskin huomannut sitä, ellei se olisi ravistanut helakkaa punaa hänen poskilleen. Harmillista kyllä, puna säilyi vielä pitkään sen jälkeenkin, kun katse oli kadonnut. Sillä hetkellä hän arkaili katsoa Laurieta silmiin, ja niinpä hän kiinnitti katseensa tämän solmukkeeseen.
”Solmukkeesi on vinossa. Anna kun korjaan sen.”
Hän asetteli Laurien kaulusta riuskoin, sisarellisen ottein niin kauan, että uskoi punan varmasti laskeneen. Kun Amy irrotti otteensa, Laurie liikahti häntä kohti, ja jostakin hän sai päähänsä, että nuori mies oli tarttumassa hänen käteensä. Amy väisti mutta kompastui helmaansa niin, että heidän päänsä kolahtivat yhteen.
”Auts!” tyttö vinkaisi ja hieroi otsaansa. Sormiensa lomasta hän näki Laurien nauravan.
”Toivottavasti liikut vähän sulavammin tanssilattialla”, nuorukainen virnuili. ”Olisi epäonnista, jos saattaisit koko perheen häpeään rymistelemällä ees taas kahdella vasemmalla jalalla.”
Hän kumartui nostamaan Amyn kampauksesta pudonneen appelsiininkukan. Amy nappasi sen hänen sormiensa välistä.
”Sinä naurat nyt, mutta itket myöhemmin, kun jäät polkan pyörteissä jalkoihin.”
Amy pujotti kukan Laurien napenläpeen.
”Isoisä varmasti arvostaisi, kun huolehdit siitä, että näytän edustuskelpoiselta”, Laurie sanoi. Hänen äänensä oli pehmeä, mutta mustat silmät nauroivat yhä. ”Tämä pitäisi ottaa tavaksi.”
Amy petti itsensä punastumalla uudestaan. Tällä kertaa ei ollut vaaraa siitä, että Laurie näkisi, sillä Jo pyyhälsi alakertaan. Punapää pyyteli anteeksi samaan hengenvetoon kuin julisti tanssiaiset nenänkaivuutakin turhemmaksi ajanvietteeksi. Sitten hän otti paikkansa Laurien käsikynkässä, ja Amy kulki ulos heidän vanavedessään.
Amyn sydän pamppaili yhä, kun he nousivat vaunuihin, eikä hän lopulta muistanut mitään matkastaan elämänsä ensimmäisiin tanssiaisiin.
Saada tanssia koko yön
Ovet oli avattu viilenevään kesäyöhön, mutta lämpö kieltäytyi lähtemästä. Salin poikki kulkiessaan saattoi hetken kerrallaan nauttia virkistävästä ilmavirrasta, jos sattui osumaan jonkun viuhkaansa leyhyttelevän vieraan kohdalle. Amyn matkaa hidastivat toiveikkaat kavaljeerit, jotka tavoittelivat vielä viimeistä tanssia, ja ystävät, joiden kanssa hän pysähtyi vaihtamaan juoruja ja kohteliaisuuksia. Lopulta hän saavutti päämääränsä ja istahti samettisohvalle May Chesterin viereen.
”Minulla ei ole milloinkaan ollut näin hauskaa!” Amy huudahti ja kokeili poskiaan, joiden kuumuus tuntui hansikkaiden läpikin. Meg oli kiinnittänyt hänen kampauksensa taiten, ja vain muutama suortuva oli irronnut ja takertunut lämmön kuulaaksi kiillottamaan otsaan. Satiinikengät, jotka olivat aiemmin lennättäneet Amyä lattian poikki valssiaskelin, tuntuivat äkkiä raskailta kuin raudasta tehdyt. Sydän hakkasi yhä polkan tahtiin, vaikka orkesteri oli vaihtanut reeliin.
Amy painui sohvan selkänojaa vasten. Hän tiesi lähestyvänsä hetkeä, jolloin ryhdikkäänä istuva herraskainen nainen riisuisi naamionsa ja muuttuisi tytönheitukaksi, joka heittäytyisi sohvalle jalat ojossa. Vielä hetken hän jaksaisi kantaa päätään pystyssä; ainakin niin kauan, kun May Chester leyhytteli isoa höyhenkoristeista viuhkaansa hänen vieressään.
Jalkoja kivisti, niin kovasti hän oli tanssinut. Kaikki oli ollut vielä ihanampaa kuin hän oli odottanut. Tanssivat parit vierivät lattian poikki kuin kallisarvoiset helmet, ja helmen värit toistuivat heidän puvuissaankin kermanvaaleasta mustankiiltävään. Musiikki oli soinut koko illan vaihtelevalla temmolla, ja Amy oli ilokseen huomannut osaavansa askeleet melkein jokaiseen tanssiin. Nekin, jotka hän tanssi ensimmäistä kertaa, hän oppi nopeasti, eikä hänellä ollut pulaa innokkaista opettajista. Hänen tanssivihkoonsa ei ollut jäänyt ainuttakaan tyhjää riviä.
Eritoten Laurien koulutoverit olivat piirittäneet häntä lannistumatta. Sinä iltana nauru oli helkkynyt hänestä kerkeästi kuin kolikot rikkinäisestä taskusta, heidän ei tarvinnut kuin vähän ravistaa. Kun nuorukaiset olivat huomanneet sen, he olivat käyneet kilpailemaan rikkauksista. Se oli kuin uudenlainen noppapeli, jossa Amy onnistui heittämään korkeimman silmäluvun kerran toisensa jälkeen, vaikka ei sääntöjä vielä tuntenutkaan. Huomio imarteli häntä, mutta illan päätteeksi se tuntui yhtä tyhjänpäiväiseltä kuin nopanheitto.
Veri kihisi miellyttävästi, hymy nyki huulia ja posket punottivat. Amy oli pitänyt lupauksensa äidilleen eikä ollut koskenut shampanjaan, mutta tältä sen juominen olisi varmasti tuntunut.
Kunpa voisin tanssia yöt ja päivät, enkä mennä koskaan nukkumaan, Amy ajatteli, kun väsymys alkoi painaa hänen silmäluomiaan. Tuntui kohtuuttomalta, että ilonpidon piti joskus päättyä.
Hän etsi Jota katseellaan. Tytöstä, jonka punainen tukka liehui valtoimenaan nutturakampausten joukossa, ei voinut erehtyä. Hän nosti kätensä kutsuakseen Jon luokseen. Samassa Laurie ilmestyi isosiskon rinnalle, ja Amy laski kätensä. Nuorukainen sanoi jotakin, ja Jo nojautui häneen taipuen kaksinkerroin naurusta.
Laurie taittoi syreeninoksan kukka-asetelmasta. Amy katseli, kuinka hän pujotti sen Jon korvan taakse. Jo tuskin huomasi, mitä tapahtui, mutta se, miten hellästi nuorukaisen sormet sysäsivät syrjään hänen sisarensa kurittomat hiuskiehkurat, vangitsi Amyn huomion. Sininen kukinto roikkui Jon kasvoilla kuin sulka lyttyyn istutussa huopahatussa. Siitä huolimatta Laurie katsoi häntä kuin ilmestystä. He lehahtivat tiehensä käsi kädessä, kevyinä kuin yöperhoset kohti kuunsädettä.
Sillä hetkellä hän tajusi jotakin, mitä Jo itsekään ei ollut vielä tajunnut. Salin toiselta puoleltakin hän näki sen Laurien katseesta. Jo oli lukenut rakkaudesta, mutta Amy oli heistä se, joka oli aina katsonut kuvat tarkkaan. Nyt hän tosin ymmärsi, ettei etevinkään taiteilija onnistunut ikuistamaan sellaista katsetta ilman, että se menettäisi osan lumostaan.
Amy ei ollut varma, mitä tehdä tiedolla, jonka oli hetkestä lukenut. Hän tiesi vain, että halusi kokea tuon katseen uudelleen, ja koska taide osoittautui siinä suhteessa riittämättömäksi, hänen täytyi kääntyä toiveineen tosielämän puoleen.
”Neiti March, jospa vielä yksi tanssi?” kysyi Parker, Laurien koulutovereita, joka oli ilmestynyt tyhjästä hänen eteensä mustassa puvussaan ja tyylikkäässä kirjaillussa liivissään. Parker oli yksi niistä, jotka olivat aiemmin käyneet polvilleen maahan kerätäkseen hänen naurunsa kolikoita. Amy siristi silmiään. Nuori mies katsoi häneen kiinteästi.
Kuin kaunista esinettä.
Amy naputteli kengänkantojaan lattiaan kuin kokeillen, vieläkö niistä irtoaisi kappale katrillia.
”Hyvä on”, hän sanoi ja tarttui Parkerin ojennettuun käteen. Amy nousi pystyyn, ei aivan perhosenkeveänä, mutta varsin onnellisena kuitenkin. Jonain päivänä Laurien katse palaisi hänen mieleensä, mutta tänään hänelle riittäisi, että saisi tanssia vielä kerran.
