Nimi: Murtuneet
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: K11
A/N: Miun piti kirjoittaa eräs ihan muu teksti Narcissasta, mutta se ei toiminutkaan halutulla tavalla, joten päädyin sitten kirjoittamaan tämän useammasta raapalemittaisesta pätkästä koostuvan ficin. Tämä fic osallistuu Vuosi raapalehtien -haasteeseen ja kerään tällä myös Narcissa Malfoyn. Toivottavasti joku tästä varsin nopeasti tajunnanvirtana kirjoitetusta tekeleestä pitää ja mahdollisesti vielä tipauttaa kommentinkin muistoksi. Olen Narcissasta kirjoittanut aikaisemminkin, mutta en ihan tässä mielessä, joten aikalailla uusia hahmoja tämäkin, mutta mikäs siinä. Eihän sitä aina voi täysin omiin kaavoihinsa jymähtää, joten ihan mukavaa tällainen vaihtelu.
5. kesäkuuta, 1980
Narcissa puri hampaitaan yhteen, yritti sysätä viiltävän, polttavan kivun jonnekin mielensä perukoille ja vain keskittyä siihen, mitä juuri sillä hetkellä oli käsillä. Hän ei kuitenkaan täysin kyennyt sulkemaan mieltään, joten hän hamusi sokeana sivulleen, tarttui tiukasti Luciuksen ojennettuun käteen ja oli aivan varma siitä, että kuuli tuskaisen ähkäisyn. Mikäli Narcissa olisi kyennyt keskittymään kivultaan, hän olisi kenties ollut huvittunut siitä, että Lucius jakoi ainakin osittain hänen tuskansa, vaikkei mies koskaan voisi ymmärtää synnytyksen todellista tuskaa.
”Vielä hetki, rouva Malfoy”, parantajanoidan hiljainen ääni lapsivuoteen jalkopäästä sanoi rauhoittavaan sävyyn ja Narcissa joutui tukahduttamaan hyvin epä-Malfoymaisen kirouksen, joka halusi livahtaa hänen huuliensa välistä.
Ei hänellä juuri sillä hetkellä ollut parempaakaan tekemistä kuin odottaa. Hän ei oikeastaan voinut vain nousta ja lähteä kävelylle kartanossa. Se ei vain tullut kuuloonkaan, sillä heidän esikoisensa oli päättänyt ilmoittaa syntyvänsä juuri sillä hetkellä.
Narcissa taisteli kuitenkin tiensä tuskaisen usvan lävitse ja hymyili heikosti kuullessaan heidän esikoispoikansa ensimmäiset parkaisut jostain kaukaa. Hän ojensi välittömästi käsivartensa, vaati poikaansa syliinsä ja painoi huulensa lempeästi pojan päälakea vasten saatuaan tämän käsivarsilleen.
”Kaunis, niin kovin kaunis”, hän kuiskutti sortuneella äänellä ja kohotti ylpeyden valloittaman katseensa Luciukseen, joka edelleen seisoi hänen vieressään.
Kivunsekaiseen väsymykseensä eksyneenä Narcissa melkein nauroi huomatessaan kyyneleet Luciuksen harmaissa silmissä. Heidän poikansa oli
täydellinen.
14. kesäkuuta, 1985
Hymy kareili Narcissa Malfoyn kapeilla huulilla, kun hän katseli poikansa murjotusta pitkän pöydän päässä. Lucius ei näyttänyt kovinkaan onnelliselta, vaikka Narcissa tunsikin miehensä kyllin hyvin kyetäkseen näkemään pienimmätkin merkit siitä, että todellisuudessa mies oli erittäin ylpeä pienestä pojastaan, joka juuri opetteli kunnollisen puhdasverisen tavoille. Narcissa hymähti hiljaa, kun Draco kiemurteli pois pöydästä ja juoksi hänen luokseen, kiipesi hänen syliinsä ja hautasi kasvonsa äitinsä kaavunrintamukseen. Narcissa loi Luciukseen pitkän katseen.
”Oliko tuo tarpeellista?” hän kysyi hiljaisella äänellä. Pettymys kyllä näkyi selvästi hänen silmistään, sitä ei erikseen tarvinnut sanoiksi pukea. Luciuksen olisi pitänyt tietää paremmin kuin yrittää vaatia liikaa pojaltaan, joka oli vasta hädin tuskin viittä täyttänyt.
”Sinä tiedät, että hänen tulee oppia tavoille ennen kuin sivistymättömyys käy mahdottomaksi kitkeä pois.”
Narcissa vain pudisti päätään. Hän ymmärsi, mitä hänen miehensä ajoi takaa, mutta ei pitänyt tämän menetelmistä. Lucius oli välillä aivan liian ankara poikansa suhteen, joka oli paitsi perinyt Malfoyn suvun platinahiukset, mutta myös Mustan suvun herkkyyden. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa ei puolisolleen.
Narcissan täytyi vain toivoa, ettei Lucius täysin pilaisi Dracoa vaatimalla tältä liikaa liian aikaisin.
1. syyskuuta, 1991
Narcissa ei voinut mitään sille, että hänen sydämensä oli pakahtua ylpeydestä, kun hän nyökkäsi vielä viimeisen kerran Dracolle ennen kuin Tylypahkan pikajuna viimein lähtisi. Hän ei syleillyt poikaansa, ei suudellut tätä poskelle, otsalle tai minnekään muualle, kuten niin monet muut äidit kaikkialla heidän ympärillään. Sellainen ei ollut heidän arvossaan olevalle perheelle sopivaa käyttäytymistä, joten hän piti kasvonsa ilmeettöminä ja vain tyytyi katselemaan, kuinka heidän ainoa poikansa suuntasi kohti koulua.
”Minusta meidän olisi pitänyt lähettää hänet Durmstrangiin”, Lucius huokaisi hänen vierestään ja Narcissa loi mieheensä pitkän katseen.
”Lucius”, hän sanoi hiljaa. ”Sinä tiedät hyvin, miten minä suhtaudun ajatukseen siitä, että meidän Dracomme kävisi koulunsa niin kaukana.”
Lucius nyökkäsi eikä sanonut sanaakaan, mutta Narcissa tiesi, että mies oli pettynyt heidän kouluvalintaansa. Narcissa kuitenkin oli päätöksensä tehnyt eikä siitä suostunut joustamaan.
25. joulukuuta, 1996
Kuusitoistavuotias Draco istui myrtynein ilmein joulupöydässä vanhempiensa kanssa ja Narcissa laski hopeahaarukkansa varoen lautaselleen, taputteli suupieliään lautasliinaan ja loi poikaansa kysyvän katseen. Draco väisti äitinsä katsetta, siirteli ruokaansa lautasellaan ja oli puristanut huulensa tiukaksi, puhumattomaksi viivaksi. Narcissa oli kuitenkin päättänyt saavansa tietää, mikä Dracoa sillä kerralla riepoi. Hän oli omaa sukuaan Musta – eikä Musta ollut puhdasverisistä suvuista ainakaan se vähiten jääräpäisin, vaikka Narcissa usein yrittikin Malfoyn kulissia parhaansa mukaan ylläpitää.
”Draco”, hän kuiskasi, kurotti poikaansa kohti ja vavahti huomatessaan, kuinka tämä väisti hänen kosketustaan.
”Puhu minulle.”
Jossain syvällä sisimmässään hän kuitenkin pelkäsi, että Draco puhuisi, kertoisi Pimeyden lordilta saamastaan tehtävästä jälleen kerran ja Narcissan sydän murtuisi uudelleen. Sillä mistä muustakaan voisi olla kyse? Mikään muu ei kyennyt repimään heidän perhettään hajalle yhtä tehokkaasti kuin kuolonsyöjät, joihin Narcissa ei ollut vieläkään suostunut liittymään.
”Onko se tehtäväsi?” hän yritti johdatella, saada poikansa avautumaan, vaikka tiesi Luciuksen kasvattaneen Dracon aivan liian hyvin sellaiseen.
”Ei, sen suhteen kaikki menee hyvin”, Draco kuiskasi.
Narcissan ei kuitenkaan tarvinnut edes vilkaista poikaansa kahdesti tietääkseen, että se oli valetta. Hän sulki silmänsä eikä tiennyt, että juuri samalla hetkellä Draco teki samoin.
2. toukokuuta, 1998
Narcissaa pelotti. Häntä ei edes hävettänyt myöntää, että pelkäsi. Hän ei tiennyt, milloin oli viimeksi ollut yhtä peloissaan, mutta sillä hetkellä mikään ei riittänyt muuttamaan tosiasioita. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä Draco oli. Hän oli kadottanut tämän välittömästi taistelun alettua eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, minne hänen poikansa olisi voinut mennä. Joten hän oli itse päättänyt pysytellä mahdollisimman kaukana itse taistelusta, jotta hän olisi kaiken päättyessäkin vielä elossa poikaansa varten.
Mikäli tämä selviäisi, mutta sitä toista mahdollisuutta Narcissa ei suostunut edes ajattelemaan.
Narcissa katseli ympärilleen herkeämättä, rohkaistui välillä kutsumaan poikaansa nimellä, muttei milloinkaan saanut vastausta. Hän pysähtyi miltei jokaisen ruumiin kohdalla, katsoi jokaisen tyhjiä kasvoja ja lasittuneita silmiä tarkasti, varmistaakseen, että mikään niistä ei ollut hänen kallisarvoinen poikansa.
Draco, Draco, Dracodracodraco, sama ketju raivosi päättymättömänä hänen mielessään karkottaen tehokkaasti jokaisen ajatuksen, joka olisi liittynyt taisteluun, edes itsepuolustukseen.
Taistelun edetessä hän löysi jollakin ilveellä tiensä Kiellettyyn metsään, missä Luciuksen herra odotti Potteria, joka ei kykenisi vastustamaan tilaisuutta pelastaa kaikkien muiden henget uhraamalla omansa.
”Avada kedavra!”
Narcissa ei uskaltanut edes hengittää, kun Potterin veltto hahmo valahti maahan ja Pimeyden lordi käänsi punaisena palavan katseensa häneen.
”Tarkista hänet.”
Narcissa hiipi Potterin luokse, polvistui tämän viereen ja laski kätensä tämän rinnalle. Sydämen petollinen syke paljasti totuuden välittömästi, mutta sillä hetkellä Narcissa ei kyennyt ajattelemaan kuin yhtä asiaa. Sen vuoksi hän olisi valmis jopa valehtelemaan.
”Draco? Onko hän hengissä?”
Hiljaistakin hiljaisempi myöntävä vastaus ja Narcissan sydän pyrähti lentoon. Helpotus. Hän ei kyennyt tuntemaan kuin pohjatonta helpotusta – ja halua päästä linnaan, Dracon luokse.
”Hän on kuollut.”
Korviahuumaava riemu leimahti liekkeihin metsäaukiolla, mutta Narcissa ei kuullut mitään muuta kuin oman sydämensä laulun, kun helpotus pyyhki tiehensä kaiken sen pelon, jota aikaisemmat taistelut olivat häneen istuttaneet. 
