Ikäraja: K-11
Tyylilaji: haikea kaverihömppä, angst
Hahmot/paritukset: Heikki/Kalevi & Eeli/Tino
Yhteenveto: ”Me voitais jokainen sanoo yksi paras ja yksi paskin asia lukiossa. Eikö se ois sopiva tapa sanoa hyvästit?”
Varoitukset: kiroilu
Haasteet: Originaalikiipeily (30. jäähyväiset), Tavoita tunnelma III (Foster The People – Pumped Up Kicks (80s remix)), Ime kappale tyhjiin (eetu – Lupaus tulevaisuuden meille) ja Sana/kuva/lause10 #2 (hän katsoi taakseen vain tavan vuoksi.)
A/N: Tuo kohta lyriikoista on ihan kuin tehty näille neljälle. Tekstin vitsit ei ehkä ole teistä hauskoja, mutta mua näiden perseily nauratti :'D ja oli ihanaa kirjoittaa pitkästä aikaa näistä neljästä idiootista yhdessä ♥︎ Suosittelen myös laittamaan taustalle tuon Pumped up kicks 80s remix -biisin. Lukuiloa, pus!
Hetken vielä ollaan niinku lukios
Elokuu 2014
Me seistään meidän lukion pihalla ja katsotaan mietteliäinä koululaitosta, jonka ansiosta me päädyttiin yhteen ja niin hyviksi ystäviksi. Tuntuu oudolta, ettei me enää koskaan kävellä sen käytävillä tai hengailla ala-aulan nukkaisilla ja muhkuraisilla sohvilla tai lueta paniikissa sanakokeisiin kieliluokkien ulkopuolella. Kaikki se on nyt ohi ja eletty, ja vaikka mulla on upouusi todistus ja tutkinto asiasta, mun on silti vaikea uskoa sitä.
Me ollaan murrosvaiheessa. Eeli muuttaa huomenna toiseen kaupunkiin opiskelemaan. Mua pelottaa meidän porukan hajoaminen enemmän kuin kehtaan myöntää. Mulla on koko ajan tukala ja rauhaton olo. Tuntuu, että kaikki luisuu mun otteesta. En osaa pitää mistään kiinni. Se vetää mut hiljaiseen paniikkiin. En ole osannut valmistautua tähän. Typerää, moitin itseäni. Mun olisi pitänyt. Lähteminen on luonnollista, etenkin tässä iässä.
Katson jätkiä mun vieressä. Eeli on jättänyt piponsa tänään kotiin. Se on rennon näköinen sporttisissa vaatteissaan. Eelin kasvoista on mahdoton nähdä, mitä se ajattelee, joten mä en edes yritä. Ilta on lämmin, mutta Kalevilla on silti yllään raskas nahkatakki. Jätkä seisoo jalat harallaan ja kädet puuskassa. Se on valmis ihan mihin tahansa tuon näköisenä. En tiedä, miksi Kalevi on nyt niin takajaloillaan, mutta toisaalta se ei ole ikinä suhtautunut myönteisesti minkäänlaisiin muutoksiin. Tino venkoilee ja sättäilee niin kuin aina. Sillä on liikaa intoa ja energiaa. Kyllästyn nopeasti ja tarraan kiinni Tinon tummanpunaisen abihupparin hupusta ja naulitsen Tinon aloilleen. Jätkä on huomattavasti mua lyhyempi, joten se ei yritä edes vastustella.
”Se ei olekaan niin ruma kuin mitä mä oon aina ajatellut”, Kalevi toteaa tummat kulmat vimmaisesti kurtussa. Jätkä ei tykkää siitä, kun sen tutuista ja turvallisista pitämistä asioista paljastuu jotain odottamatonta.
”Ihan kiva se on”, Tino myöntelee. ”Liikaa portaita vaan.”
”Ja hometta. Onneks mä saan vihdoin sanoa kolmen vuoden päänsärylle lopulliset hyvästit”, Eeli tuhahtaa. Se on ainoa meistä, jolla ylipäätään oli oireita, mutta koulussa oli muitakin. Asialle ei vain ikinä tehty mitään. Tyypillistä.
”Mitä sä mietit, Eloharju?” Kalevi kysyy, ja nyt ne kaikki katsoo mua. Tunnen oloni kiusaantuneeksi. Sekin on uutta. Aiemmin musta oli täysin luontevaa olla se, jota seurattiin, mutta nyt musta tuntuu, etten enää ansaitse sellaista kunniaa. Mä olen typerä ja itsekäs. Ei kukaan halua esikuvakseen sellaista tyyppiä.
En todellakaan aio jakaa todellisia ajatuksiani. Onneksi keksin nopeasti hyvän harhautuksen.
”Muistatteko sen, kun me koe-esiinnyttiin läpällä siihen kammottavaan rakkausnäytelmään ekana vuonna?” kysyn.
”Oi, elävästi!” Tino hihkaisee.
”En aio ikinä unohtaa”, Eeli sanoo. Me kaikki katsotaan virnuillen Kalevia, joka selvästi katuu sitä, että kysyi multa yhtään mitään.
”Ai, ihan tosi? Mä en meinaa muistaa ollenkaan. Virkistäs mun muistia vähän, Harjula”, sanon ja pukkaan Kalevia kylkeen.
”Vedä käteen”, Kalevi tuhahtaa.
”Eeli?” sanon. Jätkä ottaa hommasta kopin vahingoniloisesti virnuillen.
”Juttuhan meni niin, että Kalevi, joka mieluummin vääntäisi perseestään kokonaisen ananaksen kuin ottaisi osaa teatteriin, teki Siniluotoon niin suuren vaikutuksen, että jäbälle pamahti suorilta käsin päärooli”, Eeli aloittaa.
”Eikä Kalevi päässy näytelmästä veks, koska sen äiti ja Siniluoto on hyviä kavereita”, Tino jatkaa riemuissaan.
”Mikä rooli se olikaan?” pohdin ääneen.
”Se tais olla semmonen herkkä, väärinymmärretty runopoitsu”, Tino virnistää. ”Kukkapaitoineen kaikkineen.”
”Ihan ilmetty Kalevi”, Eeli nauraa. Kalevi näyttää sille keskisormea. ”Oi, siinä oli sellainen ihana monologi, jossa sä itkitkin. Se oli niin kaunista!”
Me kolme räjähdetään nauruun. Mulla on koko komeudesta videokin, tosin siitä on vaikea saada selvää, kun mä, Eeli ja Tino nauretaan niin kovaa. Se yltyi niin pahaksi, että meidät heitettiin lopulta ulos koko salista. Kalevin oli ollut pakko ottaa homma edes jotenkuten tosissaan, koska sen äiti oli istunut katsomossa.
”Joo, senkus nauratte, mutta se oli mun elämäni rooli ja mä oon ylpeä siitä”, Kalevi sanoo niin liioitellun aikuismaisesti, että me tiedetään sen kusettavan. Kalevia selvästi hävettää edelleen. Siksi sitä onkin niin hauska kiusata. ”No hei, muistatteko te sen, kun me oltiin siellä rakennustyömaalla, joku soitti poliisit ja Heikki jäi ainoana kiinni ja vietiin maijalla himaan? Ei jumalauta, sun porukat oli niin raivoissaan!”
”Sitä ne oli”, vahvistan. ”Mua ei oo ikinä rangaistu niin ankarasti, ei ennen eikä sen jälkeen. Kuukausi kotiarestia. Ei kavereita kylään. Ei kännykkää kotona.”
”Sun ois pitänyt sanoa, että me oltiin sun kanssa”, Tino sanoo. ”Ehkä ne ois päästänyt sut silloin helpommalla.”
”Kyllä ne sen tiesi”, Kalevi huomauttaa. ”Kaikkien meidän porukat tiesi, että me neljä oltiin oltu siellä, mutta Heikki tahtoi olla marttyyri ja pitää kunnian rötöksestä itsellään.”
”Sitä kutsutaan lojaaliudeksi, Harjula”, tuhahdan, mutta hymy kohoaa melkein saman tien mun kasvoille, kun muistan, miten tää juttu päättyy. ”Olitte tekin aika lojaaleja, kun hankitte mut ulos kotoa tai kävitte salaa kylässä.”
”Mitä tahansa sun vuoksi, dude”, Tino sanoo ja Eeli nyökkää. Se ei ole nolo muisto, ei ollenkaan, pikemminkin yksi parhaista, koska silloin jätkät todistivat mulle, kuinka hyviä ystäviä ne todella olivat. Jos Kalevi yritti nolata mut, jätkä epäonnistui siinä surkeasti. Katson Kaleviin. Sen hymy on iloinen ja haikea. Mulle tulee kumma tunne siitä, ettei Kalevi ehkä halunnutkaan nolata mua. Vastaan Kalevin hymyyn, ja mun vatsassa ailahtaa tuttu, kielletty lämpö. Se säikäyttää mut. Käännän katseeni sydän vauhkona jyskyttäen.
”Me voitais jokainen sanoo yksi paras ja yksi paskin asia lukiossa. Eikö se ois sopiva tapa sanoa hyvästit?” Tino ehdottaa. Mun täytyy saada pääni tyhjäksi Kalevista, joten tartun ideaan hanakasti.
”Kuulostaa hyvältä. Tehdään niin. Aloitetaan niistä huonoista asioista”, sanon. ”Okei, musta paskin asia lukiossa oli Tero Hänninen.”
Jätkät naurahtavat yllättyneesti. Tero Hänninen on meidän vuositasoa, joka kerskailee ja valehtelee jatkuvasti. Se on muiden kärsimyksestä kiksejä saava kusipää. Kiusaaja ja öykkäri, sitä Hänninen oli ja tulee todennäköisesti olemaan myös lopun elämäänsä. Ei sellaiset ihmiset kykene muuttumaan.
”Asiaa”, Kalevi sanoo. ”Hänninen on yks vitun syöpäläinen. Ah, paras momentti oli, kun Tino veti sitä turpaan tossa kesällä.”
Kesällä mä ja Kalevi pantiin teltassa, ja se oli niin helvetin jees.Ei, ei, ei, älä ajattele sitä. Me jätettiin se taaksemme. Sitä ei tapahtunut. Hengitä ja unohda. Hengitä ja unohda.
Unohda.”Se haukku Heikkiä”, Tino murahtaa. Muisto on edelleen sen verran tulenkatkuinen, että jätkän kädet puristuvat tiukkaan nyrkkiin. Eeli siirtyy lähemmäs ja hieroo toisen nyrkeistä auki ja pujottaa siihen oman kätensä. Tino vapauttaa jännityksen olkapäistään ja hengittää syvään. Se hymyilee kiitollisesti Eelille, joka hymyilee takaisin.
”Paskin asia oli...” Tino joutuu miettimään sitä hetken. ”Kemian ykköskurssi ja se ope, joka sitä piti.”
”Ihanko totta?” kysyn. ”
Sekö oli susta paskinta, koko lukiossa, yks pakollinen kurssi?”
”Siitä jäi traumoja!” Tino huudahtaa. ”Mä yritin, ihan tosissani enkä silti tajunnut mistään mitään. Tunsin itteni ihan idiootiksi eikä se ole yhtään kiva tunne...”
”Sori, en mä tarkoittanut vähätellä”, sanon anteeksipyytävästi. ”Ei se susta ollut kiinni. Se ope ei vaan osannut opettaa.”
”Tiedän sen nyt, mutta tuntuu silti kurjalta”, Tino mutisee ja mulkaisee Kalevia sivusilmällä. ”Sä olit kans ihan paska ope.”
Me kaikki tiedettiin, miten perusteellisesti päin helvettiä niiden kahden yhteisopiskelu oli mennyt. Tino oli alkanut itkeä ja Kalevi oli mennyt aivan puihin, koska se ei tajunnut tunteista mitään.
”Miten vaan. En aio tehdä siitä ammattiani”, Kalevi sanoo äänessään coolia välinpitämättömyyttä. ”Eeli, sun vuki.”
”Tää on iisi. Paskinta oli sisäilmaongelmat ja se, ettei niihin puututtu millään tavalla. Kusipäät”, Eeli tokaisee ja näyttää kaksin verroin keskareita koulurakennukselle.
”Olisitko sä sit muka jaksanut raahautua opiskelemaan toisiin tiloihin, jos olisit voinut?” Kalevi kysyy.
”Oisin. Ihan heittämällä. Hyvä sun on sanoo, että pikkujuttu, kun sulla ei ollu mitään.”
”En mä sanonut mitään sellaista.”
”Ei sun tarvinnut. Mä näen sen sun naamasta.”
”Jätkät, me tultiin tänne muistelemaan. Ei lähetä hakoteille”, toppuuttelen, kun haistan alkavan riidan. ”Joo, sisäilmaongelmat on perseestä ja vakava asia. Se on ihan oikea asia vittuuntua. No, Kalevi, mikä oli susta pahinta lukiossa?”
”Vanhojen tanssit. Ei niissä tansseissa itsessään mitään vikaa ollut, mutta Olivialla oli aika jänniä kuvitelmia meistä kahdesta siinä vaiheessa, kun valssattiin menemään täysissä hepeneissä”, Kalevi sanoo. ”Se esitteli mut vanhemmilleen
poikaystävänään. Voitteks te kuvitella? Vaikka tein alusta asti selväksi, että pyysin sen parikseni pelkkänä kaverina.”
”Olivia on ihan psykoottinen”, Tino myöntelee. ”Se meinas lyödä mua saksilla, kun torjuin sen lähentely-yrityksen.”
”Sä flirttailit sille”, Eeli huomauttaa.
”Ai, sekö sit oikeuttaa jotakuta käymään muhun luvatta käsiksi?” Tino korottaa ääntään.
”Hei, te ootte selvittäneet tän asian jo kertaalleen. Ei tökitä vanhoja juttuja, okei?” sanon rauhoittavaan sävyyn. ”Olivia on ihan oma luokkaansa. Me voitais psykoanalysoida sitä viikkotolkulla, joten ei edes aloiteta. Nyt niihin hyviin asioihin. Parasta mulle lukiossa oli –”
”KATARIINA!” Eeli ja Tino huutavat mun päälle ja remahtavat nauruun. Virnistän hämilläni. Ne ovat tietysti oikeassa. Katariina on ehdottomasti parasta, mitä mulle oli tapahtunut lukiossa. Tyttö on tärkein ihminen mun elämässä ja rakastan sitä enemmän kuin kykenen edes käsittämään. Varon tiukasti katsomasta Kaleviin, jotta en menetä varmuuttani.
”Oikeesti, Heikki, me ei anneta sun edes sanoa mitään muuta, koska kun sä aloitat Katasta hempeilyn, sua ei saa hiljaiseksi sitten millään”, Eeli huokaa. ”Tino, sano sä.”
”Parasta, parasta...” Tino mietiskelee. ”Varmaan penkkarit ja hyppytunnit.”
”Aa, penkkarit!” Kalevi mylvähtää riemukkaasti kuin olisi vasta muistanut, kuinka hauskaa silloin olikaan. Se lyö nyrkillä ilmaa. ”Penkkarit ja niiden jatkot. Oijoi, se oli parasta!”
Kalevi ei ole väärässä. Penkkarit olivat mahtavat. Me oltiin kaikki pukeuduttu hahmoiksi Game of Thronesista. Mä olin Robb Stark, Kalevi oli Jon Snow, Eeli oli Jorah Mormont ja Tino... no, Tino oli halunnut olla hurjasusi. Me oltiin oltu eeppisiä. Siitä oli todisteena läjäpäin kuvia ja videoita.
”Onko se sun vastaus myös?” kysyn huvittuneena.
”Nää, ei. Mulla on mielessä jotain vielä parempaa”, Kalevi vastaa, ”mutta ei ignoorata Eeliä.”
”Paras asia on tässä mun vieressä”, Eeli hymähtää ja heilauttaa sen ja Tinon yhteen puristettuja käsiä enkä mä ole tippaakaan yllättynyt. Tuskin on Kalevikaan.
”Voi vittu, nyt mä näytän ihan sydämettömältä mulkulta, kun en sanonut sua. Eelii”, Tino vaikertaa ja painaa otsansa Eelin olkapäätä vasten. Eeli taputtaa sen päätä leveästi hymyillen.
”Hei, mä tiiän, että sä olet höntti, mutta rakastan sua enivei”, Eeli hymähtää.
”Aww, mäkin sua.” Tino hymyilee, ja ne suutelevat. Se on edelleen vähän kiusallista olla porukassa, kun ne kaksi alkavat pussailla. Mä en tiedä, minne mun pitäisi katella. Teen virheen ja katson Kalevia, sen komeita kasvoja, iloisesti pilkehtiviä silmiä ja hymyyn kaartunutta suuta. Se suu on antanut mulle satoja luvattomia suudelmia, mutta siitäkin huolimatta tahtoisin vielä yhden. Mun sydäntä kivistää ensin kaipuu, sitten pelkkä kipu. Oon saastaa. Katson meidän koulua ja toivon, että pääsisin tekemään uusiksi viime vuoden valinnat. Tekisin mitä vaan, jotta pääsisin eroon tästä paskasta, jossa ryven edelleen kuukausia myöhemmin.
”Mm.” Eeli malttaa viimein vetäytyä Tinon huulilta. Ne hymyilevät niin leveästi ja rakastuneesti, että mun vähän tekee pahaa. Olen kateellinen, tajuan. Se ei saa mua tuntemaan itseäni yhtään sen paremmaksi ihmiseksi.
”Kalevi”, sanon, koska tahdon tämän nopeasti pois alta. Mun on tuskallista olla, koska täällä en voi piileskellä omilta valinnoiltani ja tunteiltani. Kaikki menneen vuoden virheet ovat repineet mut vereslihalle. ”Viimeistele tää kokonaisuus jollan eeppisellä, jeah?”
”En tiedä, onko tää eeppistä, mutta totta tää ainakin on”, Kalevi sanoo. Me katsotaan sitä. Jännitys tiivistyy meidän ympärillä. Kalevilla on hauskaa. Jätkähän ihan elää huomiosta. ”Parasta lukiossa oli...”
Bilettäminen. Tytöt. Prankit. Jotain villiä ja eeppistä sen on oltava. Sellainen Kalevi on.
”Te kolme”, Kalevi sanoo, ja yllättynyt hengähdys takertuu mun kurkkuun. Oon liikuttunut ja otettu. En voi olla tuijottamatta. Kalevi ei katso meitä. Siitä tiedän, että jätkä todella tarkoittaa sanojaan. Tää on Kaleville aivan poikkeuksellinen kiintymyksenilmaus, ja se on juuri meille osoitettu. Kun Kalevi ilmaisee tällä tavalla tunteitaan, jokin mussa syttyy. Mun lämpimät tunteet Kalevia kohtaan roihahtavat. Tahdon sen lähelle, sormeni sen niskahiuksiin ja huuleni Kalevin omille. Säkin olet tärkeä mulle, haluan sanoa ja pitää jätkää sylissäni. Tärkeämpi kuin ehkä tahtoisin edes myöntää...
”Oi, Kalevi!” Tino hihkaisee tunnustuksesta riemuissaan ja ryntää Kalevin kaulaan. ”Sä välität!”
”Päästä musta irti”, Kalevi murisee, mutta Tino ei tietenkään tottele. Eeli nauraa ja halaa myös kiroilevaa Kalevia.
”Oot niin söötti, Harjula”, Eeli kiusoittelee.
”Jos te ette nyt päästä musta irti, mä otan sanani takaisin!” Kalevi uhkaa.
”Etkä ota”, hymähdän. ”Se ei ole sun tapaista.”
Kalevi katsoo mua Eelin ja Tinon ohi ja muutaman sekunnin ajan näen, että jokin meistä viipyilee sen mielessä. Se on kuin nyrkinisku vatsaan. Haluan kääntyä pois. On liian tuskallista muistaa.
”Heikki, tänne sieltä!” Tino kutsuu, ja mun on pakko mennä. Kietaisen käteni Eelin ja Tinon niskan ylitse. Kalevi kädet tapaavat mun omat. Jännityn, kunnes muistan, että tässä tilanteessa on lupa koskettaa. Tartun tilaisuuteen. Puristan Kalevin käsivarsia ja keskityn tähän, meihin neljään, mun pieneen maailmaani, joka saattaa ihan pian romahtaa. En tiedä, miten selviän siitä, jos niin käy. Rakastan näitä jätkiä niin helvetisti.
”Eeli”, sanon hiljaa, käheästi. ”Ethän sit unohda meitä?”
”En”, Eeli sanoo lujasti. ”En tietenkään...”
”Jos te kaks alatte nyt vollottaa, niin mä –”
”Pää kiinni, Harjula”, tokaisen väsyneesti. Me ollaan hiljaa ja pidellään tiukasti toisiamme, koska meidän ystävyys on tärkeintä, mitä lukio meille antoi ja me kaikki tiedetään se. Ehkä jätkätkin pelkäävät, että me ajaudutaan erillemme. Ajatus lohduttaa mua, mutta pelkoa se ei onnistu viemään.
Me päästetään yhtä aikaa irti ja astutaan taakse. En jaksa piilotella kyyneleitäni. Eeli ja Tino näyttävät myös itkuisilta. Kalevin naama on liioitellun kova ja ilmeetön. Se ei itkisi julkisesti, vaikka aseella uhattaisiin.
”Melkoinen muistotilaisuus”, Kalevi tuhahtaa. ”Jessus, kattokaa itteenne. Tehän ootte ihan romuna. Kamoon, jätkät, ei nää ole mitkään hyvästit.”
”Onhan”, Tino sanoo ja osoittaa lukiota. ”Tälle ja sille ajalle, joka me vietettiin täällä. Tuntuuks teistäkin, että se meni ohi liian nopeasti?”
”Joo”, mä ja Eeli sanotaan yhtä haikeina. Kalevia suututtaa meidän herkistely.
”Ei hyvästejä tälleen heitetä. Nyt lähetään baariin ja juhlitaan.”
”Ei me voida. Mulla on vielä pakkaaminen kesken ja huomenna pitää jaksaa ajaa Tampereelle”, Eeli sanoo. Sillä on kasvoillaan anteeksipyytävä ilme. Kalevi näyttää entistä vihaisemmalta. Tää on sille yhtä vaikeaa ja raskasta kuin meillekin. Jätkä ei vaan osaa päästää niitä tunteita ulos, joten ne jää repimään Kalevia sisältä päin. Siksi se on tuommoinen.
”Fine. Nössöt”, Kalevi tuhahtaa ja tunkee kätensä aggressiivisesti nahkatakin taskuihin. Se ei edes kysy multa, että lähtisinkö mä. En loukkaannu. Me kumpikin tiedetään, ettei meidän kahden ole viisasta hengailla päihtyneinä.
”Hyvä, että tehtiin tää. Tää tuntui oikealta”, Tino sanoo kaihoisasti hymyillen ja halaa mua. ”Mä luulen, että meidän täytyy nyt mennä. On paljon hommaa vielä.”
”Joo”, sanon, vaikka oikeasti mä haluan sanoa: jääkää, olkaa niin kilttejä. En oo valmis luopumaan teistä vielä. Milloin me edes nähdään seuraavan kerran?
”Joo, nää oli parhaat mahdolliset läksiäiset”, Eeli myöntelee ja halaa mua heti Tinon jälkeen. Kalevi torjuu lähestyvän Tinon. Eeli ei edes yritä. Se ymmärtää Kalevia ja tajuaa jättää jätkän rauhaan, kun se on tuollainen.
”Kiva kuulla”, sanon vaikeasti. ”Ollaan yhteyksissä, jeah?”
”Jeah, of course”, Eeli vastaa ja hymyilee leveästi. Koetan vastata siihen, mutta mun kasvolihaksissa ei ole tarpeeksi voimaa. Eeli ei ota sitä pahalla. Se näkee varmaan mun naamasta, miten kovasti joudun ponnistelemaan pysyäkseni ylipäätään kasassa.
Eeli ja Tino lähtevät käsi kädessä koulun pihalta. Mun kurkussa ryskyy raaka kipu, kun katson niiden loittonevia selkiä. Tuijotan Eeliä ja Tinoa, kunnes ne kävelevät portista ja lopulta näkyvistä. Mulla on hylätty ja orpo olo.
Äkkiä mun sydämeen jysähtää kylmä pelko, kun tajuan olevani Kalevin kanssa kahdestaan. Irtosora rapisee mun levottomien jalkojen alla. En tiedä, mitä tehdä tai sanoa. En voi edes katsoa Kaleviin, koska en luota itseeni.
”Jumalauta, ryhdistäydy, Eloharju”, Kalevi tokaisee kylmästi. Nyökkään ja painan pääni, mutta kontrolli luisuu mun käsistä entistä kauemmas. Pyyhin märkiä silmiäni. ”No just. En mä sua jaksa tällaisena katella. Morjens.”
Kalevi lähtee pihalta nopein, äkäisin askelin. Tavallaan se on helpotus, koska nyt mun ei tarvitse enää ponnistella. Tää ilta on ollut ihan liikaa. Istun alas ja romahdan. Siinä itkussa on
kaikki.Osa musta toivoo, että Kalevi tulisi vielä takaisin ja lohduttaisi mua ihan vaikka pelkällä läsnäolollaan, mutta tiedän toivovani sitä turhaan. Me hyvästeltiin toisemme jo kesällä. Kalevi ei voi palata mun luokse, ja mun täytyy lopettaa olkapääni yli vilkuilu.
En anna itseni itkeä loppuun. Rutistan tunteen elottomaksi sisälläni ja nousen. Kävelen portille ja katson taakseni, vielä kerran.
Piha on tyhjä ja vieras.
Koulu on ohi.
