Nimi: Muhvit, vitjat ja pihvit
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Tää on tämmönen pieni laajennut canonissa olevaan kohtaukseen. One-shot.
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jago & Litefootin kausi kolmetoista tipahti tässä maanantaina ja heti inspiroi. Tämä spoilaa niin totaalisesti koko kautta, että pätkän herrojen dialogia nyysin ihan suoraa jaksosta How the Other Half Lives. Olen ihan onnesta soikea, koska tämä vuosi oli Jagon ja Litefootin neljäkymmenvuotispäivä ensiesiintymisestään Doctor Whossa. Big Finish oli melko salamyhkäinen sen suhteen jäisikö kausi viimeiseksi – mutta lopussa olikin clifthanger! Eli lisää on luvassa! Puhkesin itkuun.
Muhvit, vitjat ja pihvit
Kun professori Litefoot vei hopeanuppisen kävelykeppinä kaniin herra Jago lupasi, että se oli väliaikainen ratkaisu. Litefoot itse tiesi, että sinne se keppi jäisi lopullisesti. Arvoltaan se oli tietysti aika tyyris, minkä vuoksi se pantiksi vietiinkin ensin, mutta materiaalinen arvo oli pientä sentimentaalisuuteen verrattuna.
Oli miten oli, hopea oli hyvässä kurssissa. Niillä rahoilla herra Jago ja professori Litefoot saivat maksettua kolme kuukautta etukäteen vuokraa eräästä välttävästä huonekompleksista. Lattianurkissa vilisi lutikoita ja ikkuna oli rikki, mutta oli se silti taivasalla nukkumista parempi. Yöt olivat niin salakavalan kylmiä ja kosteita.
”Kyllähän meidän pitää jotain syödäkin”, sanoi Litefoot ynnäillen pennyjä yhteen. Hän oli pantannut keppinsä lisäksi sormukset, kalvosinnapit ja kellonvitjat. Kun arvoesineet loppuivat, niin Jago oli vaihtanut paksun villakangastakkinsa kahdesta pullosta viiniä ja kimpaleesta juustoa. Perin huono kurssi, mutta minkäs nälissäsi teet.
Kotiin, tai ”kotiin” palatessaan Litefoot tapasi Jagon repimästä runokirjoja takkaan. Hän tervehti Litefootia oikein näyttävän sydämellisesti:
”Ah, professori Litefoot! Ihastuttavaa nähdä teitä taas, sir, anna kun otan keppinne!”
”Me panttasimme sen”, sanoi Litefoot viileästi.
”Aah, niinpä teimmekin niin”, puhahti Jago, ”Entä muhvisi sitten?”
”Vaihdoin sen tähän”, sanoi Litefoot ja näytti leipää, jonka päällä oli väärennetty oikeusleima. Hän otaksui jauhoja jatketun liidulla, mutta rahattoman oli paha neuvotella. Jago piti yllä oikein esimerkillisen positiivista tunnelmaa leikkimällä, että kiikkerä pöytä rikkonaisen ikkunan vieressä oli näköalapaikka jossakin oikein fiinissä ravintolassa. Litefoot ei ollut varsinaisesti yhtä leikkisällä tuulella, mutta kiitti kuitenkin, kuten tapaan kuului, ja kysyi menusta. Naapurissa parikunta riiteli imeväisikäisen lapsen huudon säestämänä. Sitten he keskustelivat jokseenkin pintapuolisesti siitä, mitä oli tehtävä – olihan selvä, etteivät he tällä tavalla puluja höyhentämällä ja almuja kerjäämällä kovin kauaa hengissä pysy.
Asia oli kuitenkin sillä tavalla, että ratkaisun avaimet olivat näkymättömissä. He olivat astuneet aikaportin läpi toiseen todellisuuteen, jossa oli olemassa jo yksi professori Litefoot ja herra Jago entuudestaan. Oli ihan täysin mahdotonta ajatella, että heille ylimääräisinä virheinä olisi tässä maailmassa minkäänlaista sijaa. Lopputulema oli siis melko lohduton. Joko he koettaisivat kestää jonkun ratkaisun toivossa vielä hetken pidempään, tai sitten eivät. Jagon piristysyrityksistä huolimatta Litefootin mieli oli musta.
Eikä tässä meluisessa ja ikävässä läävässä ei ollut edes sänkyä, johon panna maata! Professorin oli pakko käydä kyljelleen heinästä ja lumpuista kyhätyn patjan päälle huoneen vähiten vetoisimpaan nurkkaan. Herra Jago koetti hauskuuttaa häntä höpöttelemällä hassuja, mutta Litefootin olkapäät olivat kireät. Hänen kalvenneet kätensä olivat kietoutuneet rinnan ympäri, polvet taas olivat taipuneet aavistuksen rintaa vasten kuin pienen lapsen. Jago lallatteli jonkun söötin anekdootin, mutta Litefootista ei oikein irronnut naurua.
”No-no, äläpäs nyt. Ei hätä ole tämän näköinen”, lohdutti Jago painautuen hänen viereensä lattialle, ”Sitten kun keksin jostain rahaa, niin ostetaan uusi muhvi.”
”Ketut minä siitä”, sanoi Litefoot. Jago hieroi hänen olkavarttaan varmasti. Litefootia ihan puistatti – oli kaikkinensa epäreilua Jagoa kohtaan vajota melankoliaan! Olivathan he yhdessä tässä liemessä. Kaksistaan jotenkin irtaantuneet omasta todellisuudestaan tähän toiseen ulottuvuuteen, joka oli saamaan aikaan niin tuttu ja vieras.
Tässäkin todellisuudessa oli siis Litefoot. Litefoot, joka oli yhtä kaikki töissä St. Thomasin sairaalassa, mutta joka ei ollut koskaan tavannutkaan herra Jagoa, ja joka ainakin ylikonstaapeli Quickin kuvauksen mukaan oli jokseenkin umpimielinen ja hiljattain myös sairaalloinen tyyppi. Toisesta Jagosta ei taas ollut kummallakaan sen parempaa tietoa, mutta kaiketi hänkin oli olemassa! Vallan toisenlainen Jago, Jago joka ei koskaan tunkenut professorin kotiin Weng-Chiangin tilpehöörikassi kädessä. Mutta pahinta tässä kaikessa oli se, että he eivät tienneet mitä edes seuraavaksi yrittää. Oli kulunut kuukausia. Oliko paluu ylipäätänsä mahdollistakaan?
Suudelma niskassa tuntui karkealta ja likaiselta. Herra Jago oli antanut leukansa kasvaa piikikästä sänkeä, mikä oli kenties viisastakin. Professori ei osannut sanoa kumpi oli saastaisempi, talon pesuallas vai raadonmakuinen pesuvesi. Ajeluhaavasta saisi kenties jonkun mätäpaiseen. Sänki ja kovettuneet kädet saivat hetken tuntumaan todemmalta.
Herra Jago raapaisi toverinsa kaulusta peukalollaan. Kun Litefoot painoi päänsä rintaan, puri Jago hellästi nikamaa. Vavistus höljyi hampaita pitkin niskasta selkään. Professori tukahdutti raskaan huokaisun puremalla patjan pahanmakuista heinää.
”Helskuta sentään! Professori, parahin ylin ystävä, et kai vain ole poiminut kylmiltä kaduilta kontollesi karmeaa kuolemantautia?” Jago kysyi hädissään ja tuli likemmäs lämmittääkseen professorin virunutta vartta paremmin. Heillä ei ollut kuin yksi peitto jakaa kahteenpekkaan ja siinäkin oli reikä. Mutta ei professorin ollut kylmä. Hän pyörähti selälleen ja käänsi katseensa ystävänsä puoleen. Herra Jago oli niin hellyttävän huolestunut. Vilutauti olisi heidän tapauksessaan vastoinkäymisistä vähäisin.
”Sinulla on aivan valtavat silmät”, Litefoot sanoi poissaolevasti, ”Aavat kuin harmaata merta.”
”Aha”, totesi Jago, ”Kylläpäs sitä ollaan nyt runollisella tuulella!”
”Keltä lienee olen oppinut”, sanoi Litefoot ja silitti Jagon punaista poskea.
”No et ainakaan minulta! Aava kuin meri, pyh. Mikä kertakäyttöklisee, oikea kaikkien kuluneisuuksien kuningas”, Jago nurisi ja jupisipa jotain siitäkin, että mikäli professorissa oli amatööripoeetikon vikaa, niin olisi nyt edes sitten kuvaillut hänen silmiään sinisiksi.
”Mutta kun ne eivät ole siniset! Sinun silmäsi ovat vallan keskiharmaat läntit. Niin kuin villasukat”, sanoi Litefoot.
”Ei ole tuo imartelu kyllä kyvyistäsi vahvimpia”, totesi Jago, totta kai närkästyneenä. Ei niin alas voi vajota, etteikö sitä nyt edes rippeiksi saata olla itserakas. Tässä todellisuudessa herra Jago ei ollut sen paremmin Palacen kuin Regencynkaan impressaari, mutta se ei tarkoittanut sitä, etteikö hänen egonsa olisi ollut aivan yhtä valtava vetypallo. Litefoot tukisti häntä poskivilloista.
”Ota kultaseni huomioon, että antaisin toisen jalkani edes yhdestä villasukasta”, hän sanoi mielitellen. Herra Jago nakkeli niskojaan ja tuhisi.
”Voi, voi professori, kun ei se 'silmät kuin villasukat' ole silti mikään kehu, saatikka kohteliaisuus.”
”En minä parempaakaan tähän hätään keksi.”
”Ei se mitään, minäpä keksin:” aloitti Jago ja selvensi rohistelemalla kurkkuaan, ”Kröh, kröhöm umm umm, oi, oi sieluni ilo, Henry Gordon Jago, on kätesi vahvat kuin tukkipuut, silmäsi, silmäsi kuin myrskypilvet, joiden suuren sateen alla vapisen! Ukkonen on suusi vasten suutani, hm? Harmaa on tyrsky, jonka aaltoihin taas haaveessani hukun... ja niin edelleen ja niin edelleen, siihen tapaan.”
”Meni heittämällä kioskikirjallisuudeksi”, Litefoot totesi. Jagon matala ääni tärisi kuitenkin mukavasti korvan alla kun sitä kuunteli rintaa vasten. Ehkä hänen viehättävin ominaisuutensa, ei Litefoot niin hänen puheenparrestaan niin paljon välittänyt kuin sen väristä.
”Piupau ja pilipali pum”, puuskahti Jago, ”On maailma tyylitajuttomia kriitikkoja täynnä.”
Litefoot yllätti ihan itsensäkin tyrskähtämällä. Siinä muhkuraisen heinäpatjan päällä, likaisempana ja nälkäisempänä kuin varmasti koskaan elämänsä aikana ei pitäisi yhdelläkään professorilla olla mitään nauramista, mutta niin se vain se herra Jagon tonttuilu meni kuitenkin sydämeen. Sitä haitannut edes sen höyhentämättä jääneen pulun kolaaminen ulkona rännin päällä. Sitten Litefoot huokaisi ja suuteli Jagoa, niin kuin nyt vain ilosta suudellaan.
”Mmm!” mutisi Jago yllättyneenä kielen kiihkeydestä huulillaan. Professori taas kiskoi itseään paremmin Jagoa vasten. Hänen kätensä selvittävät napit ja olkaimien soljet. Niissäkin oli heidän omassa todellisuudessaan ollut hopeanapit, nyt vain pehmeät nipsut. Suorien housujen lahkeet olivat rispaantuneet rikki. Kerran niin kiiltävät lippaskengät olivat liiasta kävystä naarmuuntuneet piloille. Litefoot suuteli entistä pontevammin.
”Hillitse nyt itsesi hyvä mies! Seinilläkin on korvat”, nuhteli Jago puolitotisesti. Tosiasiassa naapureiden palosireeneiltä ei paljon kuullut omia ajatuksiaan, ja vielä vähemmän jotain herrasmiesten epätoivoista ähkimistä. Herra Jago avitti kätensä professorin reisille.
”Sillä toisella minulla saa olla rahaa vaikka lampaat söisi. En usko, että sinua, Henry, mihinkään tässä maailmassa vaihtaisin.”
”Kyllä minä vaihtaisin aika paljon Wellingtonin pihvistä”, sanoi Jago.
”Wellingtonin pihvistä? Vaihtaisitko sinä minut pihviin?”
”Riippuu pihvistä”, virkkoi Jago veikeästi. Voi tietysti olla, etteivät he tule koskaan pääsemään takaisin omaan aikaan ja paikkaansa, mutta ainakin heillä oli toisensa. Sillä tavalla he olivat kaikkia toisten todellisuuksien impressaareja ja patologeja onnellisempia, koska voiko kukaan tosissaan uskoa, että professori Litefoot olisi todella professori Litefoot ilman hänen omaa, henkilökohtaista herra Jagoaan?
FIN
A/N: Oikeasti se oli jaksossa kaulaliina, eikä muhvi, jonka Litefoot vaihtoi jatkettuun leipään, mutta muhvi on hauskempi sana.
