Ficin nimi: Ajan kultaamat haavekuvat
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Roope Ankan elämä ja teot
Ikäraja: S
Paritus: Roope/Kultu
Genre: Melankolista draamaa tästä tuli
Summary:
Hän jos kuka tietää, että kultaa on monenlaista, eikä ole aikoihin osannut kaivata muuta kuin mitä on tarjota kolkon holvioven takana.A/N: Mieleeni muistui Rosan upea tarina
Unelmoiden läpi elämän, ja sitten kävi näin.
Etenkin se loppu on samalla niin ihana ja silti ihan äärimmäisen haikea. Osallistuu
Väripalettiin intialaisella kullalla.
***
Rakennuksen ääriviivoja nakertavat liekit ja savu olivat kauan sitten tuntuneet todellisina luissa ja ytimissä, mutta unimaailmassa niiden merkitys on vähäpätöisempi, melkein olematon. Pelkkää harhaa.
Hän on katsonut saluunan tulipaloa lukuisia kertoja aiemminkin ja nähnyt edessään saman: Alaskan lumikenttien tyttären, jonka kylmyyttä ei riittänyt kuvaamaan kiivainkaan koillistuuli. Liekeillä ei ollut keinoa sulattaa jäistä sydäntä, mutta safiirisilmien katse pehmenee, kun naisenkädet kietoutuvat hänen karheiden sormiensa lomaan. He molemmat ajattelevat samaa.
Tosielämässä hän ei koskaan päässyt niin pitkälle.”Kultu, minä –” Roope hengähtää, muttei tiedä mitä sanoa seuraavaksi. Hänellä olisi niin paljon kerrottavaa, palasia sydämestään jaettavaksi, mutta viimein tilaisuuden saadessaan hänen mielellään on otsaa pettää hänet niin.
Kultu ei kavahda hänen vaikenemistaan. Tämä painaa kätensä lämmön hänen poskeaan vasten, katsoo silmiin kuin näkisi hänet ensi kertaa. Sinä hetkenä näkeekin, hänen unessaan. Hetkessä, jonka todellisena kohtalona oli jäädä arvoitukseksi heille molemmille.
”Mikä kesti näin kauan?”
Roope ei saata katsoa apeaa hymyä, joka valtaa Kultun kasvot. Sanattomasti hän vetää tämän itseään vasten haudaten kasvonsa hiuksiin, joiden karheudesta ei ole vielä kokonaan kadonnut erämaan kosketus. Hän suutelee niiden kultaa ja miettii, miten erilaista se on kuin koskettaa maallista omaisuuttaan, joka mittaamattomuudessaan saa muut kateudesta kalpeiksi. Miksi, sitä hänen on nyt vaikea ymmärtää. Nyt se näyttäytyy hänelle pelkkänä multakokkareiden likaamana kissankultana.
Hänen sormensa silittävät suortuvia, joita hän ei aiemmin ole saanut vaalia eikä pitää omanaan. Verenpunaisiksi lakatut kynnet koskettavat hänen niskaansa, Kultun poskilta valuvat kyyneleet putoilevat hänen likaiseen kaulukseensa, eikä hän enää vain kuvittele tunnekuohun aikaansaamaa tärinää naisen hartioissa.
Olisiko Kultu todella itkenyt siten, hän huomaa ajattelevansa. Hänestä siinä on jotain selittämättömän kaunista.
Roope soimaa itseään yhdentekevyyksistä, joiden on antanut muodostua elämänsä sisällöksi. Ne ovat omalla tavallaan – säälittävinä yrityksinä – ruokkineet tyhjyyttä, joka ajoittain yhä nostaa päätään melkein unohdettuna. Yksinäisimmissä hetkissä se löytää tiensä hänen luokseen ilakoiden julmasti aikaa, joka on jo miltei ajanut hänen ohitseen. Aikaa sekä tähtiä, joiden merkitys oli täyttää yötaivas loistollaan, ei kirjoittaa siihen hänen kohtaloaan.
Ei myöskään heidän kohtaloaan.
Hänen viileänkultaisiin suortuviin hukkuvat kyyneleensä koostuvat kaipauksen lisäksi katkeruudesta.
Kun Roope vetää syvään henkeä aamun sarastaessa, vanhuuttaan ajoittain vapisevat sormet ovat pysähtyneet kasvojen ylle kuin yhä silitellen haamukosketuksen keveästi saluunoiden kauneinta satakieltä. Hän herää huoneessaan yksin, ja kontrasti on sanoinkuvaamattoman ruma verrattuna kaikkeen, jonka hänen on havahtumisen hetkellä annettava unohtua.
Ei hän silti milloinkaan unohda. Muistojen ja unien raja on häälyvä, ja se saa Roopen epävarmaksi. Pelkistä unista ei synny muistoja, mutta aina sillä ei ole niin suurta merkitystä. Unet puolestaan kietoivat tanssiinsa haaveet, joita hän on saanut vaalia jo pitkän tovin, liiankin pitkään.
Roope pyyhkäisee poskiltaan märät vanat ja torjuu mielestään tyhjyyden pitääkseen itsensä tolkuissa. Muuta hän ei voi, sillä ilman paatunutta sydäntään hän olisi altis unohtumaan ajatuksilleen. Niille on omat hetkensä, mutta hänen maailmassaan tunteet ja järki pidetään erillään. Raja on niin lähellä mustavalkoista, että häntä itseäänkin kauhistuttaa.
Painaessaan silmälasit nokalleen Roope kiroaa ääneti ja sanoitta. Hänen nuori itsensä oli katsonut Yukonin kirkkaimpiin safiireihin yhtä rikkumattomasti kuin hän nyt näkee edessään ikkunanraosta huoneeseen piirtyvät valokehrät. Vaikka hän nyt sulkisi silmänsä, ainoastaan pimeys tervehtisi takaisin.
Hän jos kuka tietää, että kultaa on monenlaista, eikä ole aikoihin osannut kaivata muuta kuin mitä on tarjota kolkon holvioven takana. Viileässä väriskaalassaan kolikkomeret tuovat mieleen auringon kanssa kilpailevat suortuvat, ja Roope yskäisee tukalan palan kurkustaan.
Muistojen kolhuisessa arkussa lepää hänen aarteistaan suurin ikivanhan pergamentin suojissa, toki hän sen tietää ja kokee hauraalla liekillä kytevää iloa, joka on tyystin toisenlaista kuin aikaisemmin tulipalon lailla riehunut ilo. Rakkaimmankin muiston vaaliminen on kuitenkin sillä hetkellä joutavuutta, minkä toteaminen tuntuu veitseniskulta keskelle hänen kivisydäntään.
Hän palaa menneisyyteen toisena aikana, Roope lupaa itselleen ja keskittää huomionsa koviin, konkreettisiin aarteisiinsa vetäessään holvin oven kiinni perässään.
***
A/N2: Viimeistä kappaletta tarkentaakseni: kyseessä on siis Roopen ihan konkreettinen "muistojen arkku", joka pitää sisällään esineitä ja kaikenlaista muuta elämän varrelta, kuten myös pergamentinpalan, jonka sisällä on Kultun hiuskiehkura. Ensilantin tai hanhenmunahipun sijaan todellisuudessa se on rakkainta, mitä Roope omistaa.
