Nimi: Kuolema sulkee silmänsä tältä valheelta
Kirjoittaja: Grenade
Ikäraja: S
Fandom: Kuroshitsuji
Paritus: tulkinnanvarainen Ciel/Sebastian
varoitukset: -
Vastuunvapaus: Kuroshitsuji ja sen maailma ynnä muu, kuuluvat sen laillisille omistajille, minä vain leikiskelen.
A/N: Jestas, tää oneshotti oli jotenkin vaikea kirjoitettava, mutta kun kerran sain mielikuvan, niin se ei suostunut lähtemäänkään. Pysyy luultavasti ainoana hyppynäni tähän fandomiin. Historianörttinä tuli tehtyä jotain outoja taustatutkimuksia, jotka eivät edes lopulta liittyneet asiaan. Näemmä esimerkiksi teepussin keksijästä ei ole päästy aivan varmuuteen. Niin ja aivan, voi olla, ettei asia vaikuta, mutta meikä on tosiaankin lukenut Kuroa vain mangana ja suomen tahtiin.
Kuolema sulkee silmänsä tältä valheelta
Päivä valkeni lontoomaiseen tapaansa harmaana. Paksut hiilipölyn tummentamat pilvet roikkuivat ivaavina kaupungin yllä, eikä ulos ollut monella kiinnostusta lähteä, ellei pakko ollut. Cieliä taivaan jokseenkin melankolinen värisävy ei ainakaan piristänyt, sen hän oli saanut huomata heti aamusta.
Joskus oli päiviä, jolloin häntä ei haitannut, minkä värinen ulkona maisemaan sitoutuva taivas oli, mutta tänään se vain latisti mielialaa entisestään. Toisaalta, hyvässä lykyssä kreivi Montgarmain joutuisi perumaan viheliäiset teekutsunsa, joissa siemailtaisiin rumista tuontikupeista jotain hitusen liian alaluokkaista teelaatua.
Ciel oli aamiaisen nautittuaan vetäytynyt työhuoneeseensa, jossa vastattavien kirjeiden pino alkoi epäilyttävästi muistuttaa sitä yhtä maamerkkiä Italiasta, josta Sebastian oli kertonut. Hovimestari, joka itse oli ensin valmistellut takkaan loimottavan tulen, oli tällä hetkellä valmistelemassa luultavasti lounasta, joka olisi tarkoitus nauttia parin tunnin päästä, ja nalkuttamassa muulle palvelusväelle, koska Ciel ei sitä itse tehnyt. Antaa sinun noudattaa pirullisia mahdottomuuksiasi, hän oli vain sanonut ja Sebastianin silmistä oli paistanut pahastuminen. Millainen oli talon herra, joka ei itse sanonut halaistua sanaa umpitohelolle alamaisparvelleen? Ciel ei ollut vastannut, viittonut vain hovimestarinsa pois ja käynyt pahastuneena kirjeiden luvun pariin.
Joka toinen kirje koski jotain turhaa vierailua jossain turhassa paikassa, jossa hänen aatelisarvonsa vierailulle ”annettaisiin suurin mahdollinen vastaanotto ja olisimme todella otettuja saadessamme kestitä teitä, hyvä herra.” Ciel naurahti katkerasti herra-sanan kohdalla. Mahtoi olla muilla pureksittavaa kutsuja lähettäessään. Cielin ikä oli varmasti ollut monilla vaikea paikka niellä muutamia vuosia sitten kolmetoistavuotiaana.
Nyt pari vuotta vanhempana hän ei enää ollut nuorin kutsuissa kiertävistä. Ikävät taudit, jotka levisivät kansan parissa, olivat verottaneet myös yläluokan jäseniä. Ciel itse ei voinut sairastua liian vakavasti, siitä hänen hovimestarinsa piti huolen - demonin kanssa tehdyssä sopimuksessa oli tosiaankin puolensa. Ikävänä puolena tosin oli pienien huhunpoikasten lisääntyminen hänen suhteensa. Hän ei koskaan ollut suureksi ikäväkseen ollut kovin iso, ja tuskin lääkärien mukaan tulisi kovasti tästä enää kasvamaankaan. Siksipä hän saattoikin kutsuissa vieraillessaan kuulla selän takana supistuja ihmettelyjä siitä, kuinka ”noin heikko pojankloppi on pysynyt pystyssä, vaikka meidän Edward joutui heti vuoteenomaksi.”
Sellaiselle ei pitänyt antaa arvoa, mutta jossain vaiheessa kuiskinta oli alkanut olla kovaäänisempää. Lopulta Cielin oli ollut pakko laittaa Sebastian selvittämään, oliko asialle tehtävissä jotain. Piru oli onnistunut löytämään keskustan liepeiltä saastuneen kaivon, josta osa kaupunkilaisista oli käynyt hakemassa vetensä. Puhdistusoperaatio oli ollut kuulemma kinkkinen, mutta keinoilla, jotka eivät olleet tästä maailmasta, oli asiasta selvitty. Tauteja oli edelleen, mutta kun pahimmista yläluokkaa riivaavista vitsauksista oli selvitty, eivät ne enää kiinnostaneet hevospoolon ja maailmanmarkkinoiden hintojen mukaan päiväänsä elävien arkea. Ciel oli jo ehtinyt huokaista helpotuksesta.
Ciel turhautui vääntämään lauseestaan poliittisesti korrektia ja kilisytti pöydällä olevaa kelloa. Hetkistä myöhemmin oveen koputettiin ja Sebastian astui sisälle frakki moitteettomassa kunnossa ja huulilla tuttu samanaikaisesti mitäänsanomaton ja kuitenkin kaikelle naurava hymy.
”Niin, herrani?”
”Teetä, Sebastian. Tarvitsen teetä.”
”Mutta pian on lounasaika, herra.”
”Niin?”
”Haluatte siis teenne nyt jo?”
”Harvinaisen hyvin ymmärretty.”
”Millaista teetä haluatte?”
”Mitä tahansa. Haluan tämän pahan maun suustani”, Ciel huomautti happamasti ja ojensi laiskalla liikkeellä kätensä osoittamaan puolivälissä kaatumisoperaatiota olevaan kirjepinkkaan.
”Kyllä. Tuonko teille jotain sen seurana?”
”Ei tarvitse, selviän ilmankin.”
Keksien ja muiden herkkujen puuttuminen pyyntölistalta sai hovimestarin kulmakarvat hetkeksi nousemaan, mutta hän ei puuttunut epäkohtaan. Ciel arvasi Sebastianin olevan salaa mielissään, että hänen mielenkiintonsa herkkuihin oli vanhetessa hieman vähentynyt. Toisaalta, hän oli myös tullut entistäkin nirsommaksi niiden suhteen, eivätkä enää mitkä tahansa kelvanneet. Laadusta piti pitää kiinni, vaikka kuinka sokerihammasta kolotti.
Kun tee vihdoin saapui, Ciel oli avaamassa jälleen uutta kirjettä, joka näytti hieman ryvettyneen jo matkalla. Nyrpistellen hän ojensi kättään kirjeveistä kohti, muttei ennättänyt pidemmälle, kun teekupit kilahtivat kovaäänisesti vasten mahonkista työpöytää ja reipas kiskaisu vetäisi kirjeen hänen kädestään.
”Sebastian?” Cielin ääni oli samanaikaisesti paheksuva että kysyvä.
”Sisältö oli ainetta, joka iholle joutuessaan kosketuksiin on melko lailla syövyttävää. En suosittele, jättää ikävät näppylät, jotka eivät ole esteettisiä hautajaisissa.”
Ciel tuijotti Sebastiania, joka kurotti kirjeen kohti takan punertavankeltaisia liekkejä ja tiputti sen hohkaavaan lämpöön. Kirje käpristyi kulmistaan, ja paloi hetken monivärisellä liekillä ennen kuin muutti muotonsa kokonaan tuhkaksi.
”Taasko näitä?” Ciel mutisi.
”Olenko sanonut, että minun kannattaisi ensin käydä postinne läpi?”
”Olenko sanonut, että tuo on minulle saarnaamista, enkä pidä siitä?”
”Olisi huomattavasti helpompaa, jos ette leikittelisi niin veitsenterällä, herra.”
”Miksen leikittelisi?” Kun minulla kuitenkin on sinut.
Sebastian tarttui pannuun, eikä enää vastannut. Hän kaatoi kupin puolilleen ja tipautti yhden sokeripalan liukenemaan melko kuumaan kullankeltaiseen juomaan.
”Haluatteko jotain muuta vielä?”
”Onko herra Montgarmainilta tullut mitään tietoa?”
”Toivotteko hänen peruvan kutsunsa?”
”Oletpa melko tarkkanäköinen tänään, Sebastian.”
”Se on työni.”
”Kyllä, toivon, että se jäärä vihdoin tajuaisi olla tuhlaamatta meidän muiden aikaamme juoksuttamalla meitä turhille kutsuilleen. Huomaa, että hän on menettämässä valtaansa. Yrittää epätoivoisesti pysyä pinnalla, vaikka velkaa on niin, ettei hän selviä siitä tällä vuosikymmenellä.”
”Olette varsin tarkkanäköinen itsekin, herra.”
”Jotain hyötyä juoruilevasta tulevasta vaimosta.”
”Hmph.”
”Sebastian”, Cielin ääneen oli noussut varoittava nuotti, ja Sebastian tyytyi vain hymyilemään tyytymättömästi.
”Olen valmistanut tänään kanaa lounaaksi, tulen hakemaan teidät tunnin kuluttua ruokailemaan.”
”Kiitos.” Ciel avasi uuden kirjeen ja syventyi lukemaan sitä. Ensimmäisen kappaleen jälkeen hän havahtui siihen, ettei ovi ollut käynyt.
”Sebastian?”
”Niin?”
”Olette edelleen täällä.”
”Kappas, niin olenkin.”
”Sebastian, mitä tämä on?”
”Olisin iloinen, jos voisin tarkastaa postinne.”
”Oletko pehmentynyt näiden parin vuoden aikana?”
”Päinvastoin, herrani.”
Mitä tuo oli tarkoittavinaan?
”Noh, tarkista ja lähde sitten muhentamaan sitä kanaa, vai mitä se olikaan”, Ciel tuhahti ja Sebastian tarttui kirjepinoon. Tarkalla katseella hän kävi läpi joka kirjeen ja viitisen minuuttia myöhemmin jokainen oli tarkistettu.
”Tämän suosittelisin jättämään lukematta.”
”Jos se on vaarallinen, saat hävittää sen. Jos se on vain tylsä, joudun luultavasti lukemaan sen.”
”Siinä tapauksessa jätän sen teille.”
”Kiitos. Voit poistua.”
Ciel katseli hovimestarinsa poistumista ja odotti hetken. Sitten hän nojautui upottavan pehmeään tuoliinsa ja sulki silmänsä. Silmälappu puristi hieman korvan takaa ja hän irroitti sen. Piru oli laittanut sen kunnon lenkille, mutta pienen näpertelyn jälkeen se aukeni.
Syvä huokaus purkautui huulilta ja poika puristi tuolinsa käsinojaa. Tämän koko korttitalon pitäminen kasassa oli alkanut vaatia hänen voimiaan. Elizabeth kävi entistä enemmän hermoille ja hänen perheensä oli alkanut puhua häiden järjestämisestä. Samanaikaisesti Cielin ylivoima markkinoilla oli alkanut häiritä entistä enemmän ihmisiä ja tämänpäiväinen kirje oli siitä muistutus. Hänen piti olla erittäin varovainen joka paikassa. Koko pakkaa vielä sekoitti hänen oma ikiaikainen hovimestarinsa.
Eivätkä Cielin tutkimukset vanhempiensa kohtalosta olleet edenneet mihinkään. Toisaalta, se piti häntä elämässä kiinni, mutta pisti lopulta kyseenalaistamaan, mikä se hänelle elämässä tärkein asia oikeastaan olikin.
Liian usein lopputulokseen liittyi henkilö, joka ei ollut todellinen.
Liian usein lopputulokseen liittyi hän, joka oli juuri lähtenyt huoneesta.
Ciel ärähti itselleen ja tarttui uuteen kirjeeseen. Se oli kuukausittainen tuloslaskelma hänen omistamaltaan teeplantaasilta. Se ei välttämättä ollut aivan järkevin ostopäätös, mutta mitä useammin hän asiaa ajatteli, hän oli lopulta tyytyväinen ostokseensa. Tee kuitenkin oli asia, joka oli lähellä sydäntä ja hänellä oli lisäksi tuttuja Intian suunnilta.
Plantaasilla oli kaikki hyvin, hän ei siis voisi karata velvollisuuksiaan sumuisesta Lontoosta. Hän rutisti kirjeen palloksi nyrkissään ja viskasi lehtikoria päin, vaikkei edes katsonut sinne. Sebastian kuitenkin noukkisi sen, joten osumatarkkuudella ei oikeastaan ollut väliä.
Joskus Ciel oli herännyt öisin ajatukseen, joka kalvoi häntä. Mitä jos? Mitäs jos häntä ei olisi pelastettu?
Hän oli tottunut nykyisyyteen. Hän piti tätä normaalina, vaikkei se luoja tietäköön sitä ollutkaan.
Hän oli kuningattaren vahtikoira, hän palveli maataan perusteellisemmin kuin kukaan olisi olettanut. Luultavasti olisi muutamilla kreiveillä menneet aamuteet väärään kurkkuun, jos tietäisivät, kuka oli turvannut heidän selustansa taas eräältä murha-aallolta.
Mitään tästä ei olisi ilman sitä, joka juuri teki hänelle kanalounasta alakerrassa ja luultavasti pelasti astiastoja tohelolta vaikuttavan sisäkön kynsistä. Hän olisi kuollut ja vienyt oman sukunsa kunnian. Perheyritys olisi vaihtunut johonkuhun toiseen ja Lontoo olisi turvattomampi. Koska tosiasia oli, ettei asioita voinut pysäyttää inhimillisillä voimilla. Tarvittiin jotain jumalattomampaa. Cielin oli ollut vaikea myöntyä siihen, mutta tosiasia pysyi tosiasiana, vaikka hän sitä miten yritti muunnella.
Ciel kohensi asentoaan ja tarttui kirjeeseen, jonka Sebastian oli jättänyt erilleen ennen huoneesta lähtemistään. Kirje vaikutti aivan tavalliselta, vaikka siitä puuttuivatkin lähettäjän koordinaatit. Phantomhiven nimi kuitenkin oli oikein ja posti oli sen osannut tuoda.
”Ciel Phantomhive -stop- Olemme onnistuneet löytämään uusia todisteita - stop – Pyydämme teitä ottamaan yhteyttä -stop- asia koskee vanhempianne -stop- ohessa osoite -stop- ”
Kirje oli lyhyt, mutta sitäkin ytimekkäämpi. Se tipahti kädestä pöydälle, eikä Ciel voinut katsoa sitä uudestaan. Hän oli saanut tietoja. Näiden vuosien jälkeen joku oli vihdoin vastannut hänelle. Kuusi vuotta. Hän oli tutkinut asiaa kuusi vuotta, saamatta varmoja vastauksia mistään. Ja nyt…
Ciel kääntyi tuolillaan tuijottamaan ulos harmauteen. Ajatukset harhailivat niin nopeasti, ettei hän saanut niistä kiinni. Lennättimen olisi saanut tulemaan kyllä sähkeenä hänelle asti, mutta joku oli nähnyt vaivan laittaa sen postiin. Oliko se siis käynyt jonkun toisen kautta? Oliko tämä uusi suunnitelma hänen murhaamisekseen?
Toisaalta. Kirjeessä oli osoite. Hän voisi vain laittaa Sebastianin koluamaan osoitteen läpi ja katsomaan, olisiko siellä kunnollisia ihmisiä. Olisi erittäin tyhmää laittaa osoite, jos siellä ei kukaan asunut tai jos se oli tekaistu.
Toisaalta. Jos hän laittaisi Sebastianin asialle, hänen pitäisi katsoa asiaa silmästä silmään. Tekemällä niin, hän myöntyisi siihen, että tutkimus edistyi. Se voisi edistyä niin paljon, että he saisivat asialle jonkinlaisen päätöksen. Ja silloin olisi liian myöhäistä. Sebastian tiesi jo kirjeestä, piru sai luettua kaiken, vaikka välissä olikin hapero kuori. Sebastian ei kuitenkaan voisi sanoa hänelle asiasta, jos hänkään ei sanoisi. Sitä paitsi, Sebastian itse oli sanonut, ettei asia välttämättä ollut tarpeellnen, ettei hänen kannattaisi välttämättä lukea kirjettä. Jos hän kysyisi asiasta, se tarkoittaisi, että hän hyväksyisi uuden tiedon ja sille pitäisi tehdä jotain.
Toisaalta, toisaalta, toisaalta.
Hän ei pelännyt edessä olevaa kuolemaa. Hän oli jo kohdannut sen, ja se oli luvannut ojentaa kätensä hänelle ajallaan.
Hän ei pelännyt kipua. Hän oli kohdannut sitäkin jo, ja se oikeastaan kuului kauppaan.
Hän oli jo jähmettynyt tähän valheelliseen haihatteluun elämän jatkuvuudesta sellaisena kuin se oli. Hän ymmärsi kyllä, ettei hänellä tulisi olemaankaan muistoja. Mihin hän niitä enää tarvitsisi, kun sydän lakkaisi lyömästä ja hänen tehtävänsä olisi saatettu loppuun?
Ciel pudisti päätään. Hän oli tehnyt sopimuksen pirun kanssa, hän oli luvannut kuolla aikanaan. Se oli ollut hyvä kauppa, josta molemmat osapuolet hyötyisivät. Hän vain ei halunnut ajan vielä loppuvan. Hän halusi vielä nähdä sen ovelan hymynpoikasen hovimestarinsa huulilla. Nähdä, kuinka mustat vaatteet pukivat tätä ja kuinka asia kuin asia taittui tappavaksi tämän käsissä. Hän halusi muistaa, kuinka se ääni madaltui kuiskaamaan hänelle jotain ja lämmin ilmavirta leikitteli hänen korvallaan. Kuinka hän painautui toisen vartaloa vasten, ja antoi toisen pitää hänestä huolta.
Koputus oveen säpsähdytti Cielin mietteistään. Hätäisesti hän sipaisi kirjeen parin muun alle piiloon ja pyrki saamaan välinpitämättömyyttä ääneensä.
”Niin?” Ovi avautui ja Sebastian astui sisälle.
”Lounas on katettuna ruokailuhuoneessa.”
”Sepä mukavaa.”
Piru ja ihminen laskeutuivat alakerran ruokailuhuoneeseen, jossa yksi annos lounasta odotti kuvun alla.
”Kokeilin tänään uutta kastiketta, toivottavasti se vastaa mieltymyksiänne.”
”Luultavasti.”
Ciel asettui istumaan ja avasi kuvun, jonka alta pelmahti vastustamaton tuoksu, jossa yhdistyivät makeus ja suolaisuus.
”Voit istua seuraani tänään, Sebastian.”
”Tämäpä yllättävää.”
”Osaan yllättää välillä.”
”Toivottavasti ette aivan samalla tavalla kuin viime viikolla.”
”Myönnän, että kidnapatuksi joutuminen lähellä Westminsteriä oli melkoinen vikatikki, mutta tulipa kokeiltua voimiasi taas välillä.”
”Ilahduttavaa, että vihdoin myönnätte asian.”
”Niin, mutta oikeastaan se oli sinun vikasi.”
”Niinkö?”
”Älä piruile, vaan kaada minulle juotavaa.”
”En aivan ymmärrä järjenjuoksuanne herrani, vaikka se usein melko terävää onkin.”
Jos et olisi niin hyvä minulle, osaisin lopettaa tämän pelleilyn.
”Voisit hieroa harteitani lounaan jälkeen.”
”Ovatko ne kipeät?”
”Ne ovat, jos sanon niin”, Ciel ärähti ja keskittyi ruokaansa.
Lounas jatkui hiljaisuudessa ja sen loputtua astiat vietiin keittiöön ennen kuin Mei-Rin ehtisi tulla kyselemään asiasta. Ciel asettui istumaan tuolille kylki selkänojaa päin ja Sebastian laski kätensä olkapäille. Sivusilmällä Ciel näki heidän heijastuksensa takan päällä olevasta peilistä. Käsien ote oli vahva, muttei liiallinen ja hetken kuluttua Ciel tunsi, kuinka alkoi rentoutua otteessa. Kädet leipoivat hänen niskaansa ja jatkoivat selälle. Vaimea ynähdys karkasi pojan huulilta, ja hän oli aistivinaan otteessa pienoista jännittyneisyyttä sen jälkeen.
”Onko näin hyvä?”
”On, on, jatka vain.”
”Mikä on aikataulunne tänään?”
”Kai minun pitänee lähteä Montgarmainin teekutsuille, vaikka totta puhuakseni, asia ei kiinnostaisi minua laisinkaan.”
”Ehkäpä siellä kuulee jotain tarpeellista.”
”Enpä usko.”
”Luitteko jo kirjeenne tänään?”
”Luin.”
”Oliko niissä jotain, joka vaatisi toimenpiteitä?”
”Ei. Ei kerrassaan mitään.”
Ciel vannoi nähneensä hymynhäivähdyksen hovimestarinsa huulilla.
