Valtarista liikkui huhuja kylällä, ikäviä juoruja, joita kylän ämmät levittelivät markkinoilla ja kahvikekkereillä. Joutsi ei olisi koskaan kiinnostunutkaan Valtarista ilman noita huhuja. Tämä ei näyttänyt mitenkään erikoiselta, mutta ämmät puhuivat, että pojalla oli kosketus Etiäiseen, elämän ja kuoleman rajapintaan. Sen takia poikaa ei näkynyt usein kylällä ja sen takia poika kävi säännöllisin väliajoin suurella tammella. Joutsi ei ollut varma, uskoiko sitäkään, mutta siellä hän nyt oli – ilmeisesti asiaa selvittämässä.
Nimi: Valtari
Kirjoittaja: Avaruuspiraatti
Ikäraja: S
Tyylilaji: myyttinen fantasia
Hahmot: Joutsi ja Valtari
Haasteet: FinFanFun1000 (4. Yö), Finikesä (juhannustaikoja), Originaali10 #4, Saaga II
A/N: Hyvää kesää Nevilla! ♥ Luonnontaikuudesta ja unista tämä lähti liikkeelle, mutta päätyi sitten myyttiseen fantasiaan. Toivottavasti pidät! 
Valtari
Joutsi seisoi pitkän koivun takana piilossa ja katseli. Ei hän varsinaisesti piilotellut, hän ei vain halunnut häiritä Hiiden hiljaisuutta. Tuuli suhisi lehvistössä ja tarttui hänenkin tukkaansa kiinni. Hiiden varjoista, syvältä sen sylistä, kuului etäisesti virvatulien itkua. Niiden ääneen ei tottunut, vaikka Joutsikin oli elänyt koko ikänsä Hiiden laitamilla. Ne kaipasivat kotiin, Joutsi tiesi, ja hänen sydämestään vihlaisi. Hän hengitti syvään metsän tuoksuja – kielonkukkia ja märkää sammalmattoa – ja nojasi hartiallaan runkoa vasten.
Lähellä Hiiden sydäntä kasvoi suuri tammi. Se oli korkeampi ja vanhempi kuin mikään toinen metsän puu. Kylän ämmät puhuivat, että se oli itse Maailmantammen jälkeläinen, mutta Joutsi ei ollut varma, mitä uskoi. Hän kuokki mieluummin multaa isänsä tilalla kuin vaivasi päätään vanhoilla kertomuksilla. Tai niin hän oli ainakin ennen tehnyt. Ja siinä hän seisoi, piilotteli koivun takana ja katseli tammelle päin. Hän odotti jotain, muttei ollut varma, mitä.
Hänellä oli kuitenkin aavistus.
Valtari istui tammen juurella. Hän oli ristinyt jalkansa ja sulkenut silmänsä keskittyneesti kiinni. Valtarista liikkui huhuja kylällä, ikäviä juoruja, joita kylän ämmät levittelivät markkinoilla ja kahvikekkereillä. Joutsi ei olisi koskaan kiinnostunutkaan Valtarista ilman noita huhuja. Valtari oli laiha poika, jolla oli vaalea tukka ja kamalan kalpea iho. Oli selvää, ettei hän ollut viettänyt päivääkään pellolla heinää tehden. Hän ei näyttänyt mitenkään erikoiselta, mutta ämmät puhuivat, että pojalla oli kosketus Etiäiseen, elämän ja kuoleman rajapintaan. Sen takia poikaa ei näkynyt usein kylällä ja sen takia poika kävi säännöllisin väliajoin suurella tammella. Joutsi ei ollut varma, uskoiko sitäkään, mutta siellä hän nyt oli – ilmeisesti asiaa selvittämässä.
Kesäyön hämärässä Valtarin iho näytti tavallista kalpeammalta ja Joutsista tuntui, ettei tämä edes hengittänyt. Hänen selkäänsä pitkin kulki kylmänväreitä. Virvatulet itkivät lähempänä. Hänestä tuntui, että häntä tarkkailtiin. Joutsi päätti, että hän oli nähnyt tarpeeksi ja kääntyi pois kohti metsän laitaa. Hän kuitenkin astui kuivan oksan päälle painavalla saappaallaan ja se katkesi rasahtaen. Ääni viilsi hiljaisuuden läpi yhtä kovana kuin salamanisku. Joutsi kääntyi parahiksi katsomaan, kun Valtari räväytti silmänsä auki. Hetken verran näytti siltä, ettei Valtari nähnyt häntä, vaikka tuijotti suoraan silmiin. Sitten tämä räpäytti silmiään ja kylmänväreet Joutsin selästä katosivat. He katsoivat vaiti toisiaan. Virvatulet olivat hiljenneet.
”Sinä olet Toivaan poika Joutsi”, Valtari sanoi viimein. ”Minä olen nähnyt sinut joskus markkinoilla.”
Joutsi näki paremmaksi astua pois koivun varjosta. ”Mitä sinä teet?” hän kysyi. Hän ei nähnyt tarpeelliseksi esitellä itseään: Valtari selkeästi jo tiesi hänet nimeltä. Hän käveli taas lähemmäs. Valtari seurasi tarkasti hänen jokaista liikettään, muttei vastannut esitettyyn kysymykseen.
”Mitä sinä teet täällä?” Joutsi kysyi uudestaan. Valtari pysyi vaiti. Joutsi oli jo aivan tammen juuressa, eikä Valtari tehnyt vieläkään muuta kuin tuijotti häntä. Outo poika, hän mietti ja ojensi sitten kätensä. Valtari nousi heti housujaan pudistellen ja otti siitä kiinni. Valtarin kädenpuristus oli yllättävän tiukka.
”Minä olen Valtari.”
”Tiedän”, Joutsi sanoi ja päästi Valtarin kädestä irti. ”Mitä sinä täällä oikein teet?” hän kysyi taas.
”Minä olin kävelyllä.”
Joutsi puuskahti hivenen ärtyneenä. ”Pidätkö minua pilkkanasi?”
”En suinkaan”, Valtari sanoi nopeasti ja pudisti päätään. ”Sitä… on hieman vaikea selittää.”
”Kokeile.”
Valtari katsoi heitä ympäröivää metsää ja näytti miettivän sanojaan tarkasti. ”Minä tulen tänne kävelemään… mutten ruumiillani.”
”Pitääkö minun antaa sinulle turpaan, että alat puhua totuuksia?”
”Totta se on”, Valtari huudahti. ”Minä vannon. Minä tulen tänne, sillä tammen luona se on helpompaa. Minä kuljen täällä minun sisimmälläni. Tiedäthän?”
Joutsi ei tiennyt ja se paistoi hänen kasvoistaan.
”Minä…” Valtari takelteli ja yritti löytää mahdollisimman kuvaavat sanat. ”Minä livistän ruumistani ja… kävelen. En osaa selittää sitä paremmin.”
”Missä sinä sitten kävelet?” Joutsi kysyi yhä epäluuloisena. Kylän ämmät olivat juorunneet aivan vääristä asioista: poikahan oli ihan pähkähullu!
”Täällä näin”, Valtari sanoi ja osoitti ympäröivää metsää. ”Katso, tuolla minä äsken seisoin ja katselin sinua.”
”Minua?”
”Sinua.”
Joutsi raapi päätään. ”Sinä olet aivan pähkähullu”, hän sanoi sitten ajatuksensa ääneen. Hänen yllätyksekseen Valtari vain naurahti kepeästi.
”Olisinkin.”
Joutsi ei ollut varma, mitä olisi pojasta ajatellut. Hän päätti, että olisi helpompi palata yöksi kotiin ja lopettaa pään vaivaaminen siltä illalta. Oli ollut virhe seurata Valtaria metsään. He olivat niin pitkään hiljaa, että virvatulet alkoivat taas itkeä.
”Kävelläänkö samaa matkaa?” Valtari kuiskasi. ”Minusta tuntuu, että meidät halutaan jo täältä pois.”
Joutsi ei ollut varma, miksi, mutta hänestäkin tuntui siltä. Selässä juoksi taas kylmänväreitä, mutta ne tuntuivat tällä kertaa pahaenteisemmiltä kuin aikaisemmin. Odottamatta vastausta Valtari otti hänen kädestään kiinni ja lähti vetämään kohti metsän laitaa.
”Mitä ihmettä sinä teet?” Joutsi kysyi ja yritti vääntää kätensä irti, mutta Valtarin ote oli tiukka ja periksiantamaton.
”Meidän pitää mennä nyt”, Valtari kuiskasi entistä hiljempaa. ”Sinä et halua eksyä tänne tänä iltana.”
Viileä tuulenvire heilutti Joutsin tukkaa. Se puhalsi päinvastaisesta suunnasta kuin aikaisemmin. Hän päätti olla sanomatta vastaan ja puristi Valtarin kättä takaisin.
Kuu oli kivunnut jo korkealle, kun he kävelivät hiekkatien viertä kohti kylää. Märkä sora rapisi ja rouskui heidän kenkiensä alla. Isän maatilan valot näkyivät jo kauempana. Metsän laidalla huhuili pöllö.
”Toivoisin, ettet kerro tästä kylällä”, Valtari sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Pelkään, etteivät muut ymmärrä.”
”Minäkään en ymmärrä”, Joutsi myönsi. Valtari hymyili vinosti ja pukkasi häntä toverillisesti olkavarteen.
”Et ehkä. Mutta minusta tuntuu, ettet ole paha ihminen.”
”Mistä sellaisenkin voi tietää?”
Valtari kohautti olkiaan. ”Ei sitä varmaan voikaan. Mutta minulla on aavistus.”
Joutsiakin hymyilytti. He seisahtuivat maatilan portille ja katselivat hetken toisiaan.
”Ehkä me näemme vielä”, Valtari sanoi.
”Ehkä”, Joutsi nyökkäsi. ”Saatamme törmätä sunnuntaimarkkinoilla. Sellainen aavistus minulla on.”
”Ehkä”, Valtari nyökkäsi ja vastasi Joutsin salaperäiseen hymyyn. Kuunvalo pyörteili erikoisesti tämän silmissä, Joutsi huomasi ja oli hetken täysin haltioitunut. Sitten Valtari räpäytti silmiään ja kuunvalo oli poissa.
”Hei sitten”, Valtari heilautti kättään ja lähti kulkemaan tietä eteenpäin. Joutsikin heilautti kättään, mutta Valtari oli jo kadonnut pimeään. Hän hengitti vielä syvään viilennyttä yöilmaa, ennen kuin käänsi tielle selkänsä ja lähti tarpomaan kohti tupaa. Hän mietti Valtaria koko loppuyön.
