S
Harry Potter ei ole minun omaisuuttani. Tämä teksti on fanifiktiota, jota kirjoittelen vain omaksi (ja mahdollisesti muiden) iloksi. Synttäritarinatopan innoittamana hyvää syntymäpäivää,
Crysted!
Innostuin kokeilemaan paritustoiveiden inspiroimana Ginny/Lunaa, jota en ole koskaan ennen kirjoittanut. Tästä tarinasta tuli melkoisen hempeä, vaikka tämän oli alun perin tarkoitus taittua enemmän draaman puolelle, mutta toivottavasti tämä ei kuitenkaan ole liian ällösiirappista luettavaa!
Ginny Weasley oli yhtä pippurinen kuin hänen leiskuvanpunaiset hiuksensa ja vakaanpäättäväinen ilmeensä antoivat ymmärtää. Hän piti puolensa sisulla, jota ilman hän tuskin olisi pärjännyt saman katon alla kuuden isoveljen kintereillä, ja hän sanoi takaisin itsevarmuudella, jonka suurperheen kuopuksena pärjääminen oli hänelle suonut. Kaikkein tiukimmin Ginny itse piti kuitenkin kiinni siitä, ettei hän
hempeillyt. Hän oli oppinut raisuksi ja rajuksi niin itseään kuin muitakin kohtaan, ja niinpä hän kätki hellimmät tunteet sisälleen ja korkeintaan tuuletti niitä luudanvarrella liitäessään, joskus hieman häpeillenkin. Arnold oli ainoa, joka sai hänet heltymään hellyyksiin, mutta Arnold olikin kääpiöpuhpallura eikä monimutkainen, tuomitseva ihminen.
Jossain vaiheessa viidennettä lukuvuottaan Ginnyn oli kuitenkin myönnettävä, että Arnold oli
ollut ainoa.
Luna oli lauhkeanlempeä, levollinen sielu, kuin pilvenhattara kesätaivaalla. Luna kuljeksi haavetaivaissaan, joihin Ginny ei olisi yltänyt kurottelemallakaan, mutta samalla Lunan varpaat hipoivat maankamaraa. Luna oli oma itsensä, salaisena ja sulkeutuneenakin hätkähdyttävän avoin. Luna sanoi, mitä ajatteli, ja tunteet ja tarkoitukset heijastuivat hänen silmiinsä yhtä vilpittöminä kuin taivaansini. Aina Ginny ei tavoittanut Lunan ajatuksia, ja toisinaan hän koki juuttuvansa toiseen ulottuvuuteen. Silti jokin sai Ginnyn jäämään, hivuttautumaan lähemmäs.
Luna tunsi linnan ja tilusten suojaisimmat sopukat, ja yhä useammin he päätyivät oppituntien jälkeen johonkin niistä. He tekivät läksyjä, ja sitten he vain olivat. Lunan seesteisyys rauhoitti Ginnyn mielenmyllerryksiä ilman, että Ginny edes tajusi, ja kuin huomaamattaan Ginny alkoi jakaa ajatuksia, jotka hän oli aiemmin vain kuiskannut tuuleen ja unohtanut. Häntä hävetti, mutta Lunan silmien tyven sanoi häpeälle vastaan tavalla, johon Ginny ei olisi pystynyt. Siinä hiljaisessa, uteliaanhyväksyvässä katseessa oli enemmän voimaa kuin voimasanoissa koskaan, ja vähitellen Ginny antautui. Lunan keveät kosketukset saivat Ginnyn sulkemaan silmänsä ja haukkomaan henkeään, mutta eivät häpeästä.
”Näytät siltä kuin rikkokiri olisi juuri päässyt käsiksi aivoihisi”, Luna totesi heleänhaaveksivalla äänellään, hymyili ja hipaisi Ginnyn poskea.
Ginny vastasi hymyyn ja hipaisuun.
Hän ajatteli, mitä yhteistä oli Luna Lovekivalla ja puhpalluralla.