Nimi: Vain hiljaisuus vastaa
Kirjoittaja: Vlad
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Remus
Genre: angst
A/N: Taisin kirjoittaa tämän alunperin kesällä, mutta syystä tai toisesta ei tullut julkaistua. Kai mä silloin ajattelin, että ei tämä ole valmis, mutta nyt kun aikaa on mennyt joku tovi, niin tuumasin että kyllä tämä on niin valmis kuin mitä tämä tulee koskaan olemaankaan, joten on sama julkaista. Ei ole pitkään aikaan tullut kirjoitettua mitään näin angstista, mutta kai se joskus on ihan hyvä kirjoittaa angstiakin. Tämä tuplarapsu osallistuu samalla Raapalehtisiin. Gah, ei ehkä parhaimmistoani tämä teksti, mutta saa kelvata, en osaa tätä paremminkaan kirjoittaa (olkoonkin, että kliseitäkin löytyy
). Ei myöskään ehkä niin SirreRemppaa kuin mitä voisi olla, mutta omasta mielestäni se on kuitenkin sen verran hyvin taustalla, että olkoon sitten S/R. Tässä on myös jonkin verran kliseitä
Yksinäisyydestä ei koskaan tullut helpompaa. Se poltti sydämen pohjassa, korvensi koko kehoa ja tuhosi kaiken tieltään, kunnes jäljelle jäi vain tyhjyys.
Remus huokaisi syvään katsellessaan mäen juurella levittäytyvää kirkkomaata. Hän ei koskaan osannut kuvitella, että olisi vielä joskus uudelleen tässä tilanteessa, seisomassa eksyneenä illassa kyyneleet poskillaan. Hänen ja Siriuksen oli aina ollut tarkoitus lähteä yhdessä, rinnatusten ja erottamattomina kuten ennenkin. Milloinkaan hänen mielessään ei ollut käynyt se, että hän jäisi yksin, olisi kelmeistä viimeinen ja joutuisi kantamaan särkynyttä sydäntä mukanaan.
Sirius ei ollut saanut hautapaikkaa tai hautajaisia. Tämä oli menehtynyt taikaministeriössä, kadonnut jättämättä ruumista taakseen, pelkän viiltävän tuskan läheistensä sieluihin. Sen vuoksi Remus oli ottanut tavakseen viedä Siriukselle kukkia Jamesin ja Lilyn haudalle.
Kyyneleitä nieleskellen Remus käveli mäen juurelle, antoi jalkojensa tottuneesti kantaa hänet oikeaan paikkaan ennen kuin romahti hautapaasien äärelle. Kalloista ja kieloista sidottu kimppu valahti tunnottomista sormista, kun tuska viimein kävi ylitsevuotavaksi. Sydän verta vuotaen Remus nyyhkytti kipuaan kylmenevään yöhön, puristi hiekkaista maata sormissaan ja hänen sielunsa ulvoi. Ikävä viilsi sekä Remuksen että suden riekaleiksi ja jätti jälkeensä vain vertavuotavia haavoja, niin uusia kuin yli vuosikymmenen vanhoja.
”Sirius, anna anteeksi”, Remus sopersi, ”en ollut luonasi, en voinut tulla mukaasi. En voi jäädä yksin. Tule takaisin!”
Vain hiljaisuus vastasi.
