Ikäraja: S
Tyylilaji: surunsuloinen romantiikka
Paritus: Harry/Ron
Haaste: Sadonkorjuuetydejä
kuva &
kuvaA/N: Vanhat kunnon sulut otsikossa! Sain kuunneltua kaikki Potterit, ja kun oli noita etydejä, ajattelin, että kirjoittaisi taas jonkinlaista Rarrya ♥️
Mielen hämärästä (annanko periksi?)
Ronin kädet ovat marraskuun kuivattamat. Iho on halkeillut ja rohtunut. Hänen kosketuksensa on karhea, mutta lämmin, aina lämmin, ja lämpöä Harry juuri tarvitsee.
Vuodevaatteet kahisevat. Aluslakana karkaa aina epämukavaksi mytyksi selän alle. Ron kiroilee kiskoessaan sitä taas sileäksi.
Talo on muutenkin vähän oikukas. Se narisee ja paukuttaa putkiaan. Seinät rapisevat, kun hiiret juoksevat niiden sisällä ja elävät päättäväisesti omaa elämäänsä.
Harrya ei haittaa, ei oikeastaan, koska hänen päänsä lepää Ronin paljaalla rintakehällä ja Ronin käsivarsi on hänen ympärillään. Miksi millään muulla olisi väliä?
❖
Ron keittää teetä ja hyräilee. Keittiön kodikkaat kolahdukset rauhoittavat, kun Harry lukee Hermionen vastatullutta kirjettä ja pureksii peukaloaan. Kirje sisältää jo melko painokkaan päivälliskutsun, jonka ajatteleminen saa Harryn ihon kauttaaltaan kutisemaan.
Aamiaispöydässä kököttää Hermionen tornipöllö Athene, jonka tuima tuijotus muistuttaa hämmästyttävästi sen omistajaa. Harry valahtaa alemmas tuolillaan päästäkseen pakoon pöllön kiiluvia silmiä.
Muki mustaa teetä kolahtaa pöytään. Harry säpsähtää ja yrittää piilottaa kirjeen, mutta Ron nappaa sen häneltä vikkelästi. Ron kävelee ajatuksissaan ympäri keittiötä kirjettä lukiessaan. Harry nojautuu lähemmäs teemukiaan. Siitä nouseva höyry huurustaa välittömästi hänen silmälasinsa.
”Ei kai meillä ole suunnitelmia lauantaiksi?” Ron kysyy, vaikka hän tietää varsin hyvin, ettei heillä ole. Harry pudistaa päätään.
”Me siis mennään”, Ron sanoo ja raapustaa vastauksen Hermionen kirjeen taakse. Harry katsoo, miten ääriviivoiltaan suttuinen Ron kiinnittää kirjekäärön Athenen ojennettuun jalkaan ja vie pöllön ikkunalle. Athene lehahtaa lentoon, ja sitten onkin jo liian myöhäistä vastaväitteille, sanoisi ne kuinka vetoavasti tahansa.
❖
Harry jättää tahallaan ilmiintymisen Ronin vastuulle, vaikka tietää sen olevan hänelle vaikeaa. Ron ei sano mitään. Hänen ilmeensä on tiukka ja keskittynyt. Ote Harryn kädestä on lähes kivuliaan luja.
Yllättäen he eivät ilmiinnykään Hermionen ja Krumin pihan lähelle. Harry katselee ihmeissään ympärilleen. He ovat autiolla kadulla, jossa on vieraita tiilitaloja. Heidän yläpuolellaan palaa ystävällinen katulyhty. Ympärillä tuoksuu savulta ja syksyltä. Hetken Harry luulee, että Ron on armahtanut hänet eikä heidän tarvitsekaan mennä päivälliselle ystäviensä luokse. Ron arvaa heti, mitä hän ajattelee.
”Ennen sinä tykkäsit siitä, kun näimme ihmisiä”, Ron sanoo äänessään vaivoin pidäteltyä katkeruutta.
”Mikset voi mennä ilman minua?” Harry huokaa. Hän nykii kättään, mutta Ron ei päästä irti.
”Koska en halua”, Ron tuhahtaa. Harry kohauttaa olkapäitään kuin sanoakseen, että silloin ongelma on Ronin eikä hänen. Ele saa Ronin korvat heti punoittamaan.
”Me mennään nyt”, Ron sanoo vaativaan sävyyn. Harry ei väitä vastaan, mutta he eivät liikahdakaan. Ron ei tahdo pakottaa häntä. Harry näkee kipua ja ahdinkoa Ronin silmissä. Tämä ei tiedä, mitä tehdä hänen kanssaan. Harryn sydäntä korventaa syyllisyys.
”Lupaatko”, Harry hengähtää viimein, kun hän tajuaa, ettei voi voittaa satuttamatta Ronia. ”Että teet kaikkesi ollaksesi huomion keskipiste?”
Ron hymyilee ensimmäistä kertaa koko iltana.
”Lupaan”, Ron sanoo innokkaasti. ”Hei, sehän on meillä Weasleylla verissä.”
Yhä hymyissä suin Ron nappaa kiinni Harryn vyötäisiltä. Ron suutelee häntä niin intohimoisesti, että periksi antamisen alakulo sulaa heti lämpimäksi mielihyväksi.
Poksahdus piha-aidan takana saa oven edessä odottavan Hermionen hätkähtämään. Samassa ilon kyyneleet kuitenkin kohoavat Hermionen silmiin. Hämärästä ilmaantuu sekä rehvakas punapää että tumma, sotkutukkainen nuorukainen, joka – ihme kyllä – hymyilee nähdessään hänet.