Nimi: Hullut ja nälkäiset
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Fandom: Originaali
Genre: fantasia, draama, toiminta
Yhteenveto:
”Näitkö kuinka monta merkkejä oli? Verenimijä se on.”A/N: Muistin
Taikatoimintaa ja miekkamättöä -haasteen inspiroimana vanhan tarinantyngän, jonka olin joskus wanhoina muinaisaikoina kehitellyt kirjoituskilpailua varten. Puhalsin pinnalta hieman tuhkaa ja pölyä pois, huomaten tämän yhä kyttelehtivän heikosti. En tiedä, tämä oli nopea elvytysprojekti ja noin puolet on vain ohuelti muokkailtua vanhaa tekstiä. Koska itse en saanut mistään enää mitään tolkkua, päätin laittaa tämän esille tuomittavaksenne
Mahdollisista aikamuotovirheitä ynnä muista epäjohdonmukaisuuksista saa siis ilmoittaa
Alkuperäinen inspiraatio alkoi muistaakseni itää vanhasta Lucky Luke -sarjakuvasta
Osia on tulossa kaikkiaan
kaksi tai kolme ainakin kolme. Osallistuu myös Sana/kuva/lause -haasteeseen sanalla
autio.
1.
Aurinko on paahtanut kaikki punamullalla maalatut rakennukset harmaiksi. Ina katselee kylää arvioivasti ajaessaan lähemmäs. Pieni siirtokunta, luultavasti elää maataloudesta eikä niinkään kaivostoiminnasta. Ehkä hän onnistuisi saamaan yösijan, ainakin mikäli ei kyselisi liikaa.
Ja kielensä Ina on oppinut pitämään kurissa.
Majatalossa on meneillään jonkinlainen kyläkokous, joten Ina livahtaa istumaan yrittämättäkään saada jäillä höystettyjä juomia tarjoilevan isännän huomiota. Tuuletin pyörii laiskasti katossa.
”Mitäs likka? Kylmä olut?”
Ina pyörittää päätään tarjotinta kantavalle miehelle, joka pyyhkäisee hikeä otsaltaan.
”Ei kiitos. Huone, yhdeksi yöksi”, Ina sanoo.
Mies nyökäyttää päätään tiskiä kohti ja lähtee johdattamaan Inaa pöytärykelmien ohi huoneen toiselle puolelle. Hienhajuiset ja yltä päältä kellanoranssin pölyn peitossa olevat maatyöläiset eivät juuri väistelle syventyneinä keskusteluunsa, mutta eivätpähän myöskään kiinnitä Inaan turhaa huomiota.
”Se tekee kaksi Läntistä laattaa, en ota vastaan mitään rahoja vuorten itäpuolelta. Juoksevaa vettä ei ole”, mies sanoo kaivellen esiin avaimia laatikostosta.
Ina laskee rahat pöydälle ja kurottaa kättään tarttuakseen avaimiin. Silloin miehen silmät siristyvät, ja hän nappaa Inan ranteesta kiinni. He tuijottavat toisiaan silmästä silmään.
”Riisu takkisi”, mies murahtaa.
”Anna minulle avaimet. Rahat ovat aitoja, voit punnita ne.”
Puheensorina on vaimennut.
”Sanoin, että riisu se!”
Ina kuulee jonkun työntävän tuoliaan taaksepäin, hiekkaiset lankut kirskuvat. Hän päättää alistua ennen kuin kukaan tulee repimään vaatteen hänen päältään ja nykäisee kätensä irti miehen otteesta. Sitten hän ravistaa takin pois harteiltaan yhdellä sujuvalla liikkeellä, laskostaa sen kyynärvarrelleen. Mutina alkaa välittömästi. Hetken kaikki vain tuijottavat hänen käsivarsiinsa tatuoituja mustia kehiä, hänen merkkejään, palkkioitaan.
Isäntä heittää avaimet takaisin laatikkoon, paukauttaa sen kiinni ja pyyhkäisee rahat pöydältä Inan jalkoihin.
”En majoita täällä sinunlaisiasi haaskalintuja. Pidä saastaiset lanttisi”, mies sanoo inhoavasti ja sylkäisee.
”Hei Kera, älä viitsi. Sehän vain yrittää tienata leipänsä”, joku läheisestä pöydästä yrittää.
Ina vetää takin päälleen, noukkii laatat lattialta ja tunkee ne taskuunsa.
”Näitkö kuinka monta merkkejä oli? Verenimijä se on”, Ina kuulee Keran vastaavan, mutta hän on jo kääntynyt lähteäkseen. Matkalla ovelle moni ojentaa jalkansa kampittaakseen hänet, sylkee hänen päälleen rohkenematta kuitenkaan nousta Inaa vastaan.
Päivän kuumuus väreilee yhä ilmassa, vaikka aurinko oli ohittanut lakipisteensä jo tunteja sitten. Ina käynnistää autonsa tietäen ettei ehdi etsiä uutta majataloa enää sinä iltana, joten hän päättää säästää polttoainetta ja leiriytyä läheisten kukkuloiden taakse, pois näkyvistä. Kattoa hänen maasturissaan ei ole, mutta huopa takapenkillä on kuitenkin ylellisyyttä kovaan maahan verrattuna.
*
Inan elämä sai uuden suunnan seitsemäntoistavuotiaana.
Isä oli kuollut vuotta aiemmin, pudonnut rakenteilla olevan talon katolta niskoilleen. Noin vain, tavallisena torstai-iltana kun aurinko oli laskenut sen verran että ulkona saattoi taas olla. Ina huomasi äkkiä olevansa yksin, vailla säästöjä jotka olisivat auttaneet hänet pahimman yli. Kurja juttu, isän työkaverit sanoivat ja käänsivät katseensa pois. Ehkä Ina auttoi myös heitä kun möi talon ja lähti rahat taskussaan isompaan kaupunkiin – poissa silmistä, poissa mielestä ja elämä jatkuu.
Oli silti sattumaa, että Ina oli nukahtanut sille kujalle missä hän tapasi samana yönä Veken, vain sekunteja sen jälkeen kun tämä oli tappanut miehen.
Hän ei enää muista mihin heräsi, todennäköisesti meteliin. Hänen silmänsä olivat kuitenkin jo auki, kun hän näki hahmon lyyhistyvän seinänvarteen kauempana kujalla. Sieltä asti hän saattoi nähdä veren, joka tahri kalpean käden. Ina nousi ylös ja meni muukalaisen luo, tarkastaakseen oliko tämä ylipäänsä elossa. Silmät vastasivat hänen katseeseensa ensin yllättyneenä, sitten huvittuneena ja lopulta epäillen.
”Mitä haluat?”
”Mihin olet haavoittunut?” Ina kysyi vastaamatta.
Vieras ei sanonut mitään, mutta kohotti kätensä ylös. Verta valui maahan kyynärvarren syvästä viiltohaavasta, sekä kyljessä tihkuvasta läntistä.
”Tämä on huono kuja joutua tappeluun”, Ina sanoi leikaten repeytyneen ja verisen hihan irti käsivarren päältä, ”kemissit partioivat täälläpäin puhdistamassa katuja. Eläviin ne eivät yleensä koske, mutta –”
”Mutta minä olen yltä päältä veressä. Aivan.”
Ina sitoi suikaleen paidasta syvimmän haavan päälle ja ojensi sitten kätensä.
”Tule, en ole nähnyt yhdenkään kemissin kiipeävän. Tuolla on paloportaat.”
”Mikä sinun nimesi on, tyttö?”
”En pidä tytöttelystä. Nimeni on Ina.”
Muukalainen ei vastannut kertomalla omaa nimeään, tarttui vain terveellä kädellään Inan tarjoamaan tukeen ja ponnisti voipuneesti ylös. Ina tunsi veren kastelevan omatkin vaatteensa ja kuuli jo möykkää takaansa, tassujen töminää asfvalttiin. Hetken Ina ajatteli tehneensä mahdollisesti virhearvion, sydän takoi rinnassa.
Portaiden nouseminen tuntui raskaalta, mutta mies ei valittanut. Itse asiassa hän ei avannut suutaan lainkaan, ennnen kuin he olivat rymynneet toisen kerroksen tasanteelle ja Ina tutki kyljen pistohaavaa.
”Sinun ei pitäisi tuhlata voimiasi minuun, Ina. Henkeni ei ole juuri minkään arvoinen.”
”Miksi niin?” Ina sanoi kärsimättömästi, etsien neulaa taskustaan.
”Koska minä olen riistänyt niin monta.”
*
Pimeän tullessa autiomaa herää eloon, kun lämpötila laskee sopivaksi saalistamiselle ja ruoan keräämiselle. Ina kuuntelee ympärillään kuuluvaa suhinaa, kevyiden tassujen tömähtelyä ja villikoirien haukahduksia. Kuivat puut palavat nopeasti, mutta hän on sentään jo saanut ruokansa syötyä sekä keitettyä teetä, josta veden ruosteinen ominaismaku kuultaa läpi vain vähän. Eläinten takia hänen ei tarvitse nuotiostaan murehtia, autosta ne eivät häntä ole ennenkään hakeneet.
Kaikkien ympärillään kuuluvien äänien takia hän ei heti huomaakaan lähestyviä askeleita, ei ennen kuin tulija on ennättänyt melkein tulen luomaan valopiiriin saakka.
”Sinä tapoit minun isäni.”
Ina nousee seisomaan ja katsoo nuorukaista silmiin, häneen suunnatun aseen piipun ylitse.
”Volnassa, puolitoista vuotta sitten”, nuorukainen täydentää, uskoen varmaan ettei Ina muista tapausta.
Ja, tuijottaessaan ruskeita silmiä ja karheaa hiuspehkoa, hän ei voi sanoa muistavansa vieläkään.
”Olen pahoillani”, Ina sanoo, ”Siinä ei ollut mitään henkilökohtaista.”
Isäsi oli rikollinen. Ina ei sano sitä ääneen, mutta ei hänen tarvitsekaan.
”Hän oli hyvä ihminen”, nuorukainen sanoo, vetää liipaisimesta.
Ina on kuitenkin jo loikannut nuotion toiselle puolelle, ravistanut takkinsa harteiltaan. Ina kutsuu vasemmasta käsivarrestaan suojakseen kilpiloitsun torjuakseen seuraavan luodin. Tatuointi herää hohtamaan purppuraa hänen kosketuksensa alla, lähettää sähköisen rätinän selkärankaan.
”Sinun ei tarvitse kuolla hänen vuokseen. Se on mennyttä”, Ina sanoo.
Nuorukaisen käsi vapisee, mutta hän ei peräänny. Sen sijaan hän heittää pistoolinsa pois ja tarttuu järeään puukkoon, lähestyy Inaa laskelmoiden. Ina päästää sormiensa putoamaan kilpiloitsun päältä ja miettii tapaa, jolla saisi pojan tehtyä vaarattomaksi tappamatta. Pulssi hakkaa hänen väistäessään ensimmäisen syöksyn. Hän tarttuu nuorukaista puukkokädestä ja yrittää vääntää hänet maahan, mutta hyökkääjä riistäytyy irti ja peruuttaa hieman kauemmas iskeäkseen uudelleen, antamatta Inalle aikaa kutsua loitsuja avukseen.
Ina harppaa kauemmas ja painaa kätensä ensimmäiselle tatuoinnille mihin yltää. Se kutsuu tulen, joka Inan tunnekuohun kiihdyttämänä paiskaantuu nuorukaista päin kuin ruoskanisku. Nuorukainen kaatuu maahan, eikä ehdi nousta ennen kuin Ina pitelee tämän omaa veistä hänen kurkullaan.
”Sinun ei tarvitse kuolla”, Ina toistaa.
Nuorukaisen silmissä välkkyy uhmaa, mutta myös liekkien heijastamaan pelkoa. Ina kohottaa puukon kaulan iholta, viskaa sen syrjään. Painaa kätensä nuorukaisen hengitysteiden peitoksi ja kutsuu vielä kerran kilpiloitsun suojakseen.
*
Kaikesta huolimatta Ina ompeli kiinni sekä kyljen että käsivarren haavan, vastineeksi Veke kertoi nimensä ja vähän itsestään.
”Minä olen palkkionmetsästäjä”, Veke sihahti neulan upotessa hänen ihoonsa.
”Ja minä olen koditon, joten tasoissa ollaan.”
Veke nauroi käheää hekotusta, joka sai Inan tökkäämään neulan seuraavan kerran tarpeettoman rivakasti.
”Sinulla ei ole kovin korkea käsitys itsestäsi. Jopa kerjäläiset sylkevät meikäläisen päälle”, Veke sanoi.
”Minä en koe että minulla olisi varaa arvostella ketään.”
”Moraalia, ha? Vai sen täydellistä puutetta, siinäpä kysymys. Kuule Ina, mitä sinä oikein teet sen lisäksi että paikkailet tuntemattomia? Oletko pelastava katuenkeli?”
Nyt oli Inan vuoro nauraa. Se kuulosti synkemmältä kun hän oli arvannut, kemissi sihisi kadulla ja nuoli asfaltilta verta pois. Ina oli kaukana enkelistä, vaikka ehkä aina niin ei ollut ollut. Ehkä lankesi, suunnilleen silloin kun isä kuoli ja kaupunki oli kova ja julma.
”Haluatko kuulla totuuden?”, Ina kysyi, ”Lähdin tarkastamaan missä kunnossa olet ihan vain hyötyäkseni siitä itse.”
”Miten?” Veke kysyi, tuijotuksessa oli jotain hermostuttavaa.
”No, jos olisit kuollut olisin varastanut tuon takkisi, tarkastanut onko sinulla rahaa tai jotain myytävää. Ja kun olit elossa… Vein lompakkosi kun kiskoin sinut tänne ylös. Ajattelin odottaa että nukahdat ja häipyä sitten tieheni, mutta nyt olen utelias”, Ina sanoi ja solmi tikin.
”Tulet pettymään lompakon sisältöön, sen takia minun piti tapaa äsken kujalla se kaveri joka puukotti minua. Lähetin jo viestin ilmoituksen jättäjälle, että olen hoitanut keikan. Saan rahat vasta kun vääntäydyn toimistolle”, Veke sanoi.
”Siksikö sinä tätä teet? Rahasta? Summa saa olla hyvä.”
”Teen vain rahakkaita keikkoja, vaikka en pelkästään murhia”, Veke kohautti olkiaan”, mutta ei minua ainoastaan kulta kiinnosta.”
Veke rullasi toisen hihansa ylös ja paljasti mustalla tatuoidut kuviot oikeassa käsivarressaan.
”Tähän musteeseen on jauhettu aitoa linoa. Etkö ole kuullut merkeistä?”
Ina tuijotti eri kokoisia ja näköisiä pyöreitä kuvioita henki salpaantuneena. Totta kai hän oli kuullut tarinoita taikamerkeistä, jotka takasivat kantajalleen ylimaallisia kykyjä. Hän oli silti luullut niitä vain legendoiksi, huolimatta siitä, miten moni satu oli osoittautunut todeksi.
”Montako…?”
”Viisi, mutta tämän yhden ison takia minun piti tehdä useampi keikka”, Veke sanoi itsetyytyväisesti.
”Mutta miksi oikeassa kädessä? Eikö ole totta että niitä täytyy koskettaa?”
”Minä olen vasenkätinen.”
Ina nyökkäsi. Hän vilkaisi Vekeä arvioiden tätä uudelleen. Nyt Ina tiesi, ettei hänellä olisi Vekeä vastaan juurikaan mahdollisuuksia, ei vaikka toinen oli haavoittunut. Hänen taittoveitsensä ei pärjäisi aidolle linosta johdetulle magialle. Hän päätti pitää toisen ystävällismielisenä, viskasi lompakon tämän vatsalle ja jatkoi puhumista.
”Mistä sinä hankit keikkasi? Mitä tarkoitit ilmoituksilla?”
Veke nauroi ja asettui mukavammin nojaamaan seinää vasten. Paloportaat kolisivat, jostain kuului sireenien ulvontaa. Ina ei kuitenkaan taipunut vaan asettui itsekin mukavammin, jalat ristikkäin toistensa lomassa. Lopulta Veke vakavoitui ja katso häntä pitkään.
”Ei sinun tarvitse tietää.”
”Sanotaan vaikka että olen utelias.”
”Uteliaisuus se kissankin tappoi… Kuule Ina, sinulla on varmaan nyt rankaa, mutta näytät hyvältä tytöltä. Voisit vaikka –”
”Se onkin suurin vahvuuteni: kaikki luulevat, että olen hyvä tyttö. Kuulepas itse, minulla ei ole oikeasti hirveästi vaihtoehtoja. En pääse mihinkään opiskelemaan, koska minulla ei ole rahaa. En pääse töihin, koska minulla ei ole asemaa eikä kokemusta. En kelpaa edes kaivostöihin, sinne ei oteta ketään niin hentoa kuin minä, kävin kysymässä. Minua ei hyväksytty palkkasoturiksi. Mitä jää jäljelle? Huoraus ja huumeet?” Ina sanoi katkerammin kuin oli tarkoittanut.
”Heität vielä henkesi, niin kuin minäkin olisin tehnyt.”
”Aivan hiton sama! Minä en välitä, tajuatko? Elämällä ei ole minulle enää mitään!”
Veke tuijotti vastapäisen talon seinää, olisi ehkä katsonut mietteliäänä kaupungin yli jos olisi pystynyt näkemään niin kauas. Veri alkoi kuivua hilseileväksi peitteeksi tikkien ympärille, ohi pyyhälsi lisää lainvartioita pillit ulvoen. Ina oli jo vaipunut ajatuksiinsa ja mietti mistä saisi seuraavana päivänä vettä ja ruokaa, kun Veke vihdoin alkoi puhua.
*
Ina käy heittämässä tajuttoman nuorukaisen takaisin kylään ajaessaan pidemmälle etelään. Ehkä se on työläämpää, mutta hänen mainettaan turhat tapot eivät ainakaan parantaisi. Yöllä ajaminen ei kuormita autoakaan niin paljon, vaikka Ina epäileekin ettei hän saa nukutuksi seuraavan päivän helteessä.
Rahat alkavat olla jo lopussa, joten Ina kaipaa seuraavaa palkkapäivää kipeästi. Etsintäkuulutus hänet rajaseudulle toikin, ei hän tässä pölyisessä paahteessa huvikseen viihdy.
Minunkin isäni oli hyvä ihminen, Ina ajattelee,
mutta katso minua nyt.
Hän muistaa yhä ensimmäisen merkkinsä. Se ei tullut murhasta, vaan kavaltavan virkailijan paljastamisesta. Ina ei tiedä mitä naiselle tapahtui hänen todistuksensa jälkeen ja on päättänyt olla murehtimatta asiaa. Naisella oli työpaikka ja säännöllinen palkka, linon vieminen kuormasta ja myyminen mustassa pörssissä oli oma valinta.
Sillä kertaa Ina onnistui saamaan vain muutaman laatan kahden viikon työstä, mutta merkki olikin arvokas ensikertalaiselle. Kuuntelutaika.
Siitä asti Ina on ollut koukussa. Hän on hankkinut merkkejä joiden avulla pystyy jähmettämään, luomaan suojakilven ja kutsumaan tuulen. Merkin jolla saa kipinät sinkoilemaan sormista, toisen jolla löytää vettä. Hän on harjoitellut ankarasti ja työskennellyt tehokkaasti, tehnyt toisinaan useita toimeksiantoja yhtä aikaa.
Majatalonpitäjä on oikeassa. Ina on verenimijä.
