Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: hieman melankolinen slice of life
Ikäraja: S
Hahmot: Minä ja äiti
Yhteenveto: Onko täällä aina ollut näin hiljaista, vai olenko minä vihdoinkin tottunut kaupungin sykkeeseen?Kirjoittajalta: Osallistuu
Originaalikiipeilyyn sanalla
juuret. Tämä on saanut vahvasti vaikutteita oikeasta elämästä, mutta hahmot eivät kuitenkaan ole suoraan todellisia ihmisiä eikä tapahtumapaikka tunnistettavissa.
JuuretÄiti on tapansa mukaan taas myöhässä. Aseman parkkipaikalla on muutama auto, joista yksikään ei ole meidän tummanvihreä pösö, eikä muutenkaan minulle tuttu, vaikka näin pienellä kylällä kaikki muka tuntevat toisensa. Takanani seisova juna lähtee kirskahtaen eteenpäin. Katselen entisen asemarakennuksen seinustalta, kuinka tällä pysäkillä kanssani poisjääneet vähät matkustajat nousevat yksi kerrallaan hakijoidensa kyytiin, jättäen minut yksin muutaman katulampun valaisemalle pimeälle pihalle.
Vilkuilen kelloa toivoen, ettei äiti myöhästyisi kovin paljoa tällä kertaa. Olen väsynyt pitkästä koulupäivästä ja junamatkasta, enkä haluaisi muuta kuin päästä kotiin omaan vanhaan huoneeseeni. Kiedon viikonloppukassin hihnan paremmin käteni ympärille ja vaihdan viluissani painoa jalalta toiselle. Lasken odotellessani ohikulkevia autoja, joita ei kyllä kovin montaa ole. Onko täällä aina ollut näin hiljaista, vai olenko minä vihdoinkin tottunut kaupungin sykkeeseen niin, että kotikylä tuntuu sen rinnalla lähes kuolleelta? Aivan kuin juureni olisivat katkenneet, tai ainakin murenemassa pikkuhiljaa.
Kymmenen minuuttia myöhemmin erotan mutkan takaa tutunnäköisten etuvalojen kajastuksen. Hetken kuluttua äiti jarruttaa risteykseen ja kääntyy aseman pihaan. Astelen ripeästi takaovelle, heitän kassini sisään ja istun sitten pelkääjän paikalle, kopistellen enimmät hiekat kengänpohjistani auton ulkopuolelle ennen kuin nostan jalatkin kyytiin.
“Moi, et kai sie kerenny kovin pitkään ootella? Miun piti viijä muovit ja lasipurkit tuonne kerräyspisteelle. Ku tää auto on aina niin täynnä tavaraa”, äiti selittää, vaihtaa vaihteen ykköselle ja lähtee liikkeelle kylän suuntaan.
“En mie kovin pitkään”, sanon, niin kuin aina, vaikka olisinkin joutunut odottamaan.
“Oliko junassa porukkaa?” äiti kyselee, mutten ehdi edes vastata, kun hän jo jatkaa: “Tarviitsie kaupalta mittää? Siellä on kyllä kallaa huomiseks, mut mie aattelin jos hakis K-marketista vielä niitä perunapiiraita iskälle.”
“Voisin mie jotakin iltapallaa ostaa”, vastaan. “Kauhee nälkä.”
“Mie tein eilen lasagnee. Sitä jäi vielä vähäsen, jos kelpaa”, äiti juttelee. “Mutta osta jottain semmosta ruokaa, mitä ihe halluut syyä. Sannille on sit niitä kasvispyöryköitä, kun se ei sitä kallaa ota kumminkaan.”
Saavumme kaupan pihaan muutamassa minuutissa. Äiti parkkeeraa aivan etuoven lähelle invapaikan viereen ja ottaa takapenkiltä kukkakuvioisen kestokassin.
“Kai tää yks riittää?” hän miettii ääneen.
“Eiköhän, ei kai myö niin paljoo olla ostamassa.”
Kaupassa on hiljaista tähän aikaan illasta: ihmiset taitavat olla jo saunapuhtaina kodeissaan, odottamassa perjantai-illan elokuvan tai tietovisailun alkamista. Kuljen edestakaisin autioissa hyllyväleissä ja valikoin itselleni pari erilaista pikkujogurttia ja pussillisen pähkinäsekoitusta sillä aikaa, kun äiti laskee paperipussiin kymmenen perunapiirakkaa ja ottaa kylmäkaapista piimäpurkin. Karkkihyllyllä koriin päätyy vielä äidille salmiakkiaski ja minulle Fazerin sininen. Paistopisteen tuttu tuoksu seuraa meitä piiraspussin mukana kassalle ja sieltä autoon.
Kotimatkalla äiti kertoo kaikkien tuttujen tuoreimmat kuulumiset ja kyselee samalla omiani. Selitän epämääräisesti yliopiston ryhmätöistä ja deadlineista, kerron illanistujaisista, kirpputorilta ostamastani keltaisesta neuleesta ja kaverini koirasta, joka on tulossa seuraavana viikonloppuna hoitoon luokseni pieneen solu-asuntooni.
“Ei kai se siun kämppis sit oo allerginen?” äiti kysyy huolestuneena. “Kai sie muistit kyssyy siltä, käypikö se?”
“Ei se oo allerginen, sen vanhemmilla on kuulemma kans koira.”
Käännymme pois kylän katuvalojen vaikutuspiiristä ja äiti naksauttaa pitkät päälle, kun jatkamme peltojen välissä mutkittelevaa tietä eteenpäin. Auton valojen kajossa erotan valkoiset heinäpaalit siisteinä riveinä ojan reunalla, samassa paikassa kuin aina ennenkin.
“Myö sanottiin noita pienenä dinosauruksen muniksi”, sanon yhtäkkiä ja osoitan sormellani pimeään.
“Ai paaleja? Niin olikii”, äiti naurahtaa.
Nojaan päätäni taakse ja kuuntelen äidin hyväntuulista höpötystä puolella korvalla, katse tummassa ikkunassa. Pimeässäkin erotan tutut pellot, metsälaikut ja kalliot, tunnen allani tutut mutkat ja mäennyppylät. Siinä kohtaa, kun päästään toisen pienen mäen päälle, ollaan jo melkein perillä. Hymyilen itsekseni, kun huomaan mittaavani matkan kulumista tismalleen samoilla maamerkeillä kuin lapsena ja tavoittavani yhä sen saman lämmön ja odotuksen tunteen, jonka viimeisen mutkan takana pilkottavat valot sytyttävät.
Pihatien päässä äiti käyttää tunnollisesti vilkkua, vaikka ketään ei tietenkään näy missään. Liiketunnistin sytyttää lyhdynmuotoiset pihavalot, kun lähestymme taloa. Hyppään pois kyydistä autotallin edessä ja otan takapenkiltä kassini, ennen kuin äiti ajaa pösön suojaan ja sammuttaa moottorin.
Sanni tähyilee meitä keittiön ikkunasta, kun kävelemme pihan poikki. Vilkutan hänelle hymyillen, vaikkei hän varmaankaan erota kasvonpiirteitäni ikkunan läpi. Saunan piipusta nouseva savu kiemurtelee ylös taivaalle, jota tähdet pilkuttavat täällä moninkertaisesti kirkkaampina kuin kaupungissa. Kuistilla on rivissä kokoelma kumisaappaita ja alan taas pikkuhiljaa muistaa, miksi lapsuudenkoti tuntuu yhä kodilta, vaikka asunkin nykyisin suurimman osan ajasta muualla.
Hengitän vielä kerran syvään kylmää syysilmaa, jossa haistan kotoisan häivähdyksen savua ja viereisen metsän havuntuoksua. Pyyhin jalkani karheaan kynnysmattoon, painan ovenkahvan alas ja astun sisään. Tutuntuoksuinen lämpö tulvahtaa hyökynä kasvoilleni ja tunnen juurieni jälleen vahvistuvan.
Pohjimmiltani tiedän, etteivät ne voisi koskaan katketa.